Kategoriat
Avautuminen Manga Taide ja tyyli

Kare Kano ja angsti

elle_lui_01

Ainakin seitsemänteen osaansa saakka Masami Tsudan Kare Kano on hyvin kummallinen shoujo-sarja ollakseen niin puhdasrotuinen high school -genrensä edustaja. Siinä ei nimittäin ole kunnollista, epätoivoista ja tilaa syövää angstia nimeksikään, ja sohjo ilman varsinkin sankarittaren jatkuvaa, wangstaavaa omien ja muiden tunteiden tuskastelua kuulostaa vähän siltä kuin söisi suklaakakkua ilman sokeria (olen kokeillut, se maistuu rasvaiselle jauholle). Minun ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että Kare Kano saa kuitenkin angstittoman tarinankuljetuksensa toimimaan paljon sujuvammin ja lukijalle vähemmän puuduttavasti kuin monet angstaukseen tukeutuvat sarjat. Tulos on loppujen lopuksi yleensä parempi kuin ei mitään, kun osaava käsikirjoittaja päättää tehdä jotain eri tavalla kuin tottumus vaatisi. Ja Tsuda todella saa tyylinsä toimimaan.

Kare Kanon henkilöt toki käyvät läpi samantyyppisiä mentaalisia prosesseja kuin muutkin sohjohahmot, mutta se ei jostain syystä johda samanlaiseen epävarmana tärisevään nyyhkyilyyn kuin useimmissa tielleni sattuneissa tyttömangoissa. He eivät jää rypemään tuskastelussaan, vaan ottavat härkää sarvista ja selvittävät ongelmansa. Naispääosa Miyazawa jää aina toisinaan epävarmaksi itsestään suhteessa poikaystäväänsä Arimaan, mutta hei – muutaman sivun kuluttua hän joko ilmaisee huolensa tälle tai löytää muun sisäisen ratkaisun, jolloin angstaus voidaan lopettaa alkuunsa.

Pahimmassa tapauksessa angstattava tilanne on esillä vain takaumassa ja hahmo on itse asiassa päässyt sopusointuun ongelmansa kanssa kauan sitten, kuten pääpariskunnan ystävä Asaba, joka kertoo Miyazawalle vilpittömän huolettomasti hymyillen  asuvansa yksin, koska ei kestänyt traumaattista suhdettaan vanhempiinsa – hän on päässyt sen yli, ja on oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. Kaikkea tätä angstin väistelyä tuetaan kirkkailla sivupohjilla ja aurinkoisilla kasvoilla.

Kategoriat
Anime Arvostelu

Arvostelu: Michiko e Hatchin

meh-michikohatchinop

Michiko e Hatchinista (tai japanilaisemmin Michiko to Hatchinista) povattiin viime syksynä animen Thelma&Louisea, mikä ei näin jälkikäteen ajatellen ole ollenkaan huono vertaus. Molempien teosten keskeinen asetelma sisältää kaksi naista road-henkisellä karkumatkalla, olkoonkin, että MichiHatchin parin ainakin nimellisesti pääasiallinen tavoite on löytää kymmenvuotiaan Hatchinin isä ja vankilasta karanneen Michikon exä Hiroshi, ja poliisien väistely tulee pikemminkin kaupan päälle.

Mangloben väen sarjoilta osataan odottaa Cowboy Bebopin, Samurai Champloon ja Ergo Proxyn (joista olen tähän mennessä katsonut loppuun asti vain keskimmäisen) jälkeen tietynlaista erilaisuutta muuhun animeen nähden, sekä ruudulta pursuavaa absoluuttista tyylikkyyttä, enkä usko kovin monen katsojan joutuneen pettymään tässä suhteessa. Tarinan sijoittuminen Brasiliaan tai ainakin kovasti sitä muistuttavaan maailmankolkkaan asettaa sarjan jo uniikkiin lähtökuoppaan, mutta varsinaisen pesäeron suurimpaan osaan animesta tekee studion poikkeava tarinankerrontatyyli, joka toisten piristykseksi ja toisten harmiksi muistuttaa ehkä enemmän länsimaista kuin japanilaista perinnettä. Itse kuulun edelliseen ryhmään, joten sarja oli jo alkuunsa hyvissä kantimissa.

Ensimmäinen jakso aiheutti kuitenkin odotuksiin nähden melko suuren pettymyksen. Sijaisperheessään kaltoin kohdellun Hatchinin tuhkimotarinan tarpeettoman tiukka kärjistäminen tekemällä hänestä ”huolehtivasta” pappisperheestä yksiulotteisen inhottavia ihmisiä häiritsi, vaikka tyttö itse vaikuttaa alusta asti lupaavalta materiaalilta. Hatchinin elämästä olisi voitu kuitenkin antaa riipivän kurja kuva katsojalle ilman sijaisperheen yletöntä demonisointia. Todisteena toimii suurin osa koko loppusarjasta, jossa juuri ketään yksittäistä hahmoa ei jätetä yhtä pahviseksi kuin Hatchinin adoptioperhettä.

Jatkossa MichiHatchi käsitteleekin maailmaansa paljon hienovaraisemmin ja vivahteikkaammin, mikä nousi suureksi osaksi omaa katselunautintoani. Se, ettei asioita lähdetä yksinkertaistamaan – henkilöistä puhumattakaan – tekee sarjan miljööstä heti elävämmän ja vakavasti otettavan. Minulle on tärkeää, että teos saa minut uskomaan maailmaansa ja sen sisäiseen logiikkaan (jolla ei sinänsä tarvitse olla mitään tekemistä real life -todenmukaisuuden kanssa), ja siinä tämä sarja onnistuu erinomaisesti.

Kategoriat
Anime Arvostelu

Arvostelu: Casshern Sins

casshern-8

Casshern Sins kiinnitti alun perin huomioni retrohenkisyyttä ja modernia sulavuutta yhdistävällä hahmosuunnittelullaan ja synkeän harmaalla ulkoasullaan, vaikka tarina maita ja mantuja lampsivasta kuolemattomasta, muistinsa menettäneestä ja ilmeisesti maailman turmelleen Tuhon (hah, ei tarvitse itse käännellä termejä, kun Hui teki sen jo puolestani) aiheuttaneesta Casshernista ei vaikuttanut varsinaisesti kauden hedelmällisimmältä konseptilta. Ensimmäinen jakso vakuutti minut kuitenkin hyödyntämällä sarjan suurimmaksi vahvuudeksi noussutta visuaalisuutta tehokkaasti tunnelman ja kohtausten luomisessa.

Sarja onkin valtavan kaunista katseltavaa alusta loppuun. Virtaviivainen, omaperäisen tyylitelty hahmodesign ei ole syyttä saanut kehuja, mutta se nousee oikeuksiinsa vasta, kun tarkoituksellisen epäinhimillisesti kiiltelevät, kalpeat, lasisilmäiset hahmot pääsevät liikkumaan sulavan luontevasti henkeäsalpaavan kauniiden taustojen keskellä. Casshern Sinsin kokonaisilme saakin hahmojen animaatiosta ja varsinkin liike- ja taistelukoreografioista vielä lisää omaperäisyyspisteitä. Normaalin nyrkkimätön sijaan jokajaksoiset yhteenotot näyttävät atleettisilta akrobatiaesityksiltä. Sarjan visuaalinen ilme on ikään kuin hierontaa silmille – katse suorastaan lepää ruudussa.

Erityisesti sykähdytti uskomattoman rikas väripaletti. Maailma on kuvattu ankeissa harmaan sävyissä, joiden keskelle ripotellut väripilkut korostuvat entisestään vahvan kontrastin ansiosta. Pidin erityisesti läpi koko sarjan käytetystä kukkamotiivista. Jaksoin aina ihmetellä päähenkilöiden kanssa kirkkaiden kukkien absoluuttista kauneutta, kun ne nousevat ympärillään vallitsevasta Tuhon täyttämästä, kolkon näköisestä maasta. Myös valojen ja varjojen tarkkalinjainen ja voimakas käyttö lisää animaation vaikuttavuutta poikkeuksellisen paljon. Tyylillä on luotu vakuuttava, kevyen synteettinen look humanoidirobotteihin.

Kategoriat
Anime Avautuminen Meta

Anime – luovaa vai ei?

Reilu kuukausi sitten eräs blogaaja kirjoitti vuodatusta siitä, miten hänen kuvataideopettajansa oli väittänyt animea epäluovaksi viihdemuodoksi ja kuinka väärässä tämä oli, sillä anime on ehdottomasti luovaa. Muutaman päivän päästä Riuvan TJ Han postasi vastineensa, jossa julisti, ettei anime todellakaan ole luovaa, vain rakastettavaa ajankulua.

same-shit-2

Kategoriat
Anime Musiikki

Kuroshitsuji OP1.5 ja ED2

Katsoin jokin aika sitten Kuroshitsujin neljännentoista jakson, ja olin erittäin iloisesti yllättynyt openingiin tehdyistä muutoksista ja uudesta endingistä.

Uudesta endingistä olen tiennyt jo vaikka kuinka pitkään, joten sitä osasin odottaa, mutta introvideon hienoisiin muutoksiin en ollut varautunut. Ja kuten alkuperäinen OP, uusi versio on huolella rakennettu ja tyylikäs. Pidän erityisesti vain hyvin vähän alkuperäisestä eroavasta ratkaisusta, sillä, kuten aiemmin hehkutin, Kuroshitsujin OP on introvideoiden aatelia, joka paitsi kuulostaa ja näyttää hyvältä, myös sisältää runsaasti kieroa symboliikkaa. Kokonaan uuden intron olisi ollut hankala lyödä itseään läpi täydellisyyttä hipovan Monochrome Kissin jälkeen. Lisäksi uudelle openingille ei olisi ollut edes tarvetta, eikä sellaisen tekemisessä olisi ollut järkeä, koska alkuperäinen esittelee jo koko sarjan ytimen summaavan tarinan (tai ainakin sen tarinan, mitä ensimmäisissä jaksoissa lupailtiin ennen alastomia demonikoiranättipoikia ja suklaakakulla maustettuja curryekskursioita).

Muutokset on tasapainotettu niin, että alkupuoliskolla käytetään saman kappaleen eli SIDin Monochrome Kissin eri säkeistöä ja osa loppupuoliskon kuvamateriaalista on vaihdettu. Uudistusten hienovaraisuus näkyy ja kuuluu parhaiten juuri siinä, että OP tuntuu pohjimmiltaan samalta kuin ennen, mutta siinä on sarjan puolivälipisteen kunniaksi tuore vivahde, joka ilahduttaa tällaista katsojaa, joka jättää intron väliin vain harvoin. Muutokset saavat openingin antamaan Sebastianin ja Cielin suhteesta vielä hieman alkuperäistä pahaenteisemmän kuvan. Huono puoli on tietysti se, että ehdin juuri oppia ensimmäisen intron sanat ennen uudistuksia.

Että rakastan tämän intron uuden osan unenomaista väritystyyliä. Ja alla olevan kakkoskuvan kohta on mahtavan kuvottava niin monella tapaa.

butleropnew

Kategoriat
Avautuminen Manga Välipala

Fanipostia

Hyvä Kaori Yuki,

Ennen olit sairaalloisen, rajoja rikkovan kerronnan kuningatar. Kahdeksanvuotias loli-prinsessasi vietteli isänsä, herrasmiehesi pukivat nuoria poikia tytöiksi ja kiduttivat heitä, lastentarhanopettajasi murhasi poikaprostituoituja, natsienkelisi pukeutuivat kiiltonahkaisiin mikroshortseihin ja repivät vihollisiaan kappaleiksi infernaalisilla lonkerojohdoillaan, komea nuori sankarisi keräili naisten ruumiita ja shota-poikasi halaili sisäelimiä.

Nykyisin nollaat traagiseksi kehittyvät kohtaukset ja (melo)draama-arvoaan kasvattavat ihmissuhteet välittömästi huomatessasi lipsuvasi vakavuuteen.  Sellainenhan voisi vaarantaa sen täydellisen epäonnistuneen hassunhauskan tunnelman, jota yrität epätoivoisesti ylläpitää, koska uskot ettei kukaan muuten jaksaisi lukea yhä epäloogisemmiksi käyviä sotkujasi.

Tiedän, että osaat  yhä rakentaa niitä makaaberilla tavalla vaikuttavia, vatsaa vääntäviä tilanteita, joita lukijanasi rakastan. Jostain syystä olet kuitenkin päättänyt viime vuosina ryhtyä köykäiseksi tilannekoomikoksi hurmaavan yliampuvan tavaramerkkisynkkyytesi kustannuksella. Olen pettynyt sinuun.

Ystävällisin terveisin, Arana

——-

Ihan totta, Ludwig Revolutionin finaali on niin huono.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Taide ja tyyli

Väritä vallankumoukseni!

Revolutionary Girl Utenan maailmassa värit ovat hyvin tärkeässä roolissa, ne hyppäävät silmille yhtä armottomasti kuin sarjan omnipresentti seksuaalisuuteen liittyvä symboliikka. Muistan vieläkin, miten ensimmäistä kertaa sarjaa aloittaessani ajattelin, että sen ääretön kirkkaus antoi siitä melko lapsellisen vaikutelman. Se, että vain keskeisillä henkilöillä on värikkäät hiukset tuntui lisäksi liian suorasukaiselta, ihan kuin en osaisi muka erottaa päähenkilöitä toisistaan ja vähemmän merkityksellisistä henkilöistä ilman selkeitä värikoodeja.

group04

Nyt kuutisen vuotta myöhemmin asenteeni onkin tietysti kääntynyt täysin päälaelleen ja värien käyttö Utenassa on mielestäni hyvin kekseliästä ja niiden merkitys tarinan konfliktien ilmaisussa huomattava. Olen lukenut hienoja (ja hieman kaukaa haettuja) analyysejä siitä, miten tietyn värin yleinen merkityssymboliikka kuvaa hahmoa, johon se on liitetty, mutta en itse tiedä värisymboliikasta yleisellä tasolla paljoakaan, joten pitäydyn niissä merkityksissä, joita sarja liittää tiettyihin väreihin ja niiden käyttöön.

Viittaan epämääräisesti myös myöhempien tarinakaarten tapahtumiin, mutta yritän vältellä varsinaisia spoilereita.

Kategoriat
Anime Avautuminen Manga

Ole mies!

Animessa ja mangassa tupsahtaa vastaan aina tuon tuosta lähes samassa muodossa tietty konventio, joka saa minut kiristelemään hampaitani yhteen niin kovaa, että leukoihin sattuu.

Shounen-sankarimme on merkittävässä valintaristeyksessä ja angstaa sitä, etteivät hänen henkiset ja/tai fyysiset voimavaransa riitä haasteen kohtaamiseen. Peräytyminen tai luovuttaminen houkuttelisi vaarallisen paljon, mutta sankarimme ei ole vielä aivan luopunut vastuustaan jatkaa vaarallista/vaikeaa matkaansa. Kuvaan astuu sankarille kannustuspuhetta runoileva mentori-hahmo tai muu tukija, joka kenties tarttuu sankarin hartioihin painostavan rohkaisevasti, katsoo tätä silmiin ja sanoo päättäväisesti: ”Olethan sinä sentään mies, etkö olekin?!”

Kategoriat
Analyysi Avautuminen Ensivaikutelmat Manga

Blade of the Immortal: Prologi

prologi

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal oli Rumiko Takahashin sarjojen jälkeen ensimmäisiä mangoja, joiden perässä soittelin kirjastoihin silloin joskus ennen verkkotilausjärjestelmän kunnollistumista. Luin sarjaa jonnekin kahdeksannen kirjan tienoille ja sitten lopetin kuin seinään. Kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettenkö olisi enää pitänyt sarjasta – päin vastoin se alkoi vaikuttaa paremmalta ja paremmalta. Syyni keskeyttämiselle oli yksinkertaisesti se, että tieto siitä, että kuvaruudut oli  leikelty ensin irti ja liimattu sitten vasemmalta-oikealle-lukusuuntaan alkoi häiritä liikaa. Silloin harvoin, kun kyseinen käytäntö ei ollut mahdollinen epäsäännöllisen muotoisten paneelien vuoksi, kohdat on muistaakseni vain flipattu.

Arvostan kyllä sitä, että Dark Horsen väki halusi innoissaan toteuttaa flippaamatonta mangaa läntiselle pallonpuoliskolle, koska flippaaminen oli heidän mielestään rasittava trendi, joka vääristi alkuperäistä kerrontaa vääntämällä sen ilkeäksi peilikuvaksi. Olen vain henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei koko tarinan paloitteleminen ja uudelleenmuotoilu ole yhtään sen parempi vaihtoehto, sillä se vääristää alkuperäistä kerrontaa – ja nimenomaan kuvakerrontaa – aivan yhtä lailla. Aukeaman rekonstruktio kun vaikuttaa väistämättä siihen, millä tavoin katse ohjautuu ruudusta toiseen. En sano, että Dark Horsen tekniikka häiritsee varsinaista kerrontaa, mutta se haittasi suhtautumistani lukemiseen ja huononsi siten lukukokemustani.

Mutta Blade of the Immortal on joka tapauksessa ehdottomasti siitä enemmän lukemisen arvoisesta päästä mangamaailman anteja jo pelkän massasta selkeästi erottuvan tyylinsä takia, joten nyt on tullut aika aloittaa uudestaan, tällä kertaa ranskalaisen alkuperäisessä lukusuunnassa julkaistun painoksen kautta. Odotukseni olivat ehkä vähän liiankin korkealla, mutta siitä huolimatta sarjan aloittava 50-sivuinen prologiluku vaikuttaa suureksi yllätyksekseni ja pettymyksekseni aivan suhteettoman heikolta. Miksi ihmeessä? Tämänhän piti olla suurinta parhautta ikinä! Mikä meni vikaan?!