Kategoriat
Anime Länsiviihde Tapahtumat

Rakkautta & Anarkiaa 2009

R&A-elokuvafestarit olivat ja menivät, ja Arana kävi tuomitsemassa kymmenen leffaa jo toiseen kertaan peräjälkeen. Tarkoitus oli oikeastaan laittaa kommenttia jos festarin aikana ja patistaa ihmisiä katsomaan parhaat, mutta eipäs tullut taas mitään tehtyä. Tässä siis nyt jälkikäteen lyhyet arviot kaikista ja linkit esittelyihin:

Amreeka

Tykkäilin erittäin paljon siitä tasapainosta, jolla Amreeka yhdistelee kevyttä hyvän mielen draamakomediaa ja yhteiskunnallista sanomaa. Palestiinalaisäidin ja -pojan terroristipelkoisiin Yhdysvaltoihin integroitumisen tarkkailu tiukasti henkilökohtaiselta ihmisen tasolta avaa samalla yllättävän tehokkaasti näkymää kulttuurien kansainvälisiin suhteisiin ja molemminpuolisiin ennakkoluuloihin, jolloin raina saa varsin onnistuneesti toteutetun viihdyttävyytensä lisäksi syvempääkin merkitystä. Tunnelmakaan ei perinteisistä ”ole oma itsesi” -viesteistä huolimatta missään vaiheessa muutu raskaaksi, yltiötunteikkaaksi tai edes saarnaavaksi, mikä luo tervetullutta vaihtelua tämäntyyppisille elokuville yleisiin tönkköihin opettavaisuusmaneereihin.

Billu Barber

Edes Shahrukh Khan Bollywood-maailman virallisena seksikkyyden ruumiillistumana (sekä leffassa että tosielämässä) ei pelasta omaan pitkäpiimäisyyteensä hukkuvaa tuotosta, jolla olisi periaatteessa ihan hauska tarina kerrottavanaan, mutta joka kieltäytyy itsepintaisesti viemästä sitä eteenpäin. Khanin (mitenkään mihinkään liittymättömien, mutta luonnollisesti tosi seksikkäiden ja siksi hienojen) tanssinumeroiden lisäksi ainoastaan viimeiset kymmenen minuuttia toimivat katsomiskelpoisena viihteenä. Muuten en jaksanut tuntea edes myötähäpeää (paitsi muutamassa ihan erityisen nolossa komediakohtauksessa), kun sekin energia meni hereillä pysymiseen, etten vain missaisi mainittuja tanssikohtauksia. Tai no joo, pääsihän Khan tietysti heiluttamaan valomiekkaa Matrix-nahkassa…

Kategoriat
Avautuminen Manga Meta Välipala

Miksi ei?

Because no.

Eräänä kauniina päivänä muutama kuukausi sitten ystävykseni päivitteli, etten varmaankaan alkaisi lukea One Pieceä (jota kohtaan minulla ei ikinä ole ollut mitään kiinnostusta) sen takia, että osassa neljäkymmentä-jotain tapahtuu jotain tosi hienoa. Naurahdin, että en todellakaan.

Mutta sitten rupesin miettimään: Miksi ei?

Kategoriat
Meta Tapahtumat

Mangapäivästä

Viime viikonlopun Helsingin sarjisfestareiden oheistapahtuma Mangapäivän ohjelma jätti yllättäen pienehköstä imagostaan huolimatta käteen itse asiassa enemmän kuin mikään läsnäolollani kunnioittamani tapahtuma sitten Animecon III:n (joka oli ensimmäinen animangatapahtuma, jonne onnistuin aikoinaan venturoimaan). Ohjelma oli jopa järjestetty niin, että pääsin yleisöimään kaikkiin numeroihin, jotka halusin nähdä.

Ensin Janne Kemppi puhui mangan kielestä ja ilmaisusta. Kivoja vinkkejä taas siitä, mihin kannattaa kohdistaa huomiota mangaa lukiessa. En vain enää kahden muun kemppiluennon jälkeen oikein muista, mitä erityistä tällä ensimmäisellä tuli mieleen.

Seuraavaksi Kemppi vinoili yaoille. Varmasti hänen luentonsa kohokohta oli se asiaton puoli – protoyaoi. Itse en ehkä pitänyt sitä niin hauskana kuin mihin olisi ollut aihetta, lähinnä siksi, että olen facepalmannut tosi eeppisesti ja useampaan kertaan joka ikiselle kyseisen simulaation sisältämälle käänteelle yaoia lukiessani, ja simu toi mieleen liikaa kireitä muistoja huonolle fiktiolle vuodattamistani verikyynelistä sekä kaupan päälle vielä kauhean määrän luvattoman kömpelöitä tai hävyttömän rumia piirustustyylejä, jotka olin luullut jättäneeni taakseni jo kauan sitten.

Kategoriat
Anime Blogi

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]