Anime – luovaa vai ei?

18.3.2009 kello 23:03

Reilu kuukausi sitten eräs blogaaja kirjoitti vuodatusta siitä, miten hänen kuvataideopettajansa oli väittänyt animea epäluovaksi viihdemuodoksi ja kuinka väärässä tämä oli, sillä anime on ehdottomasti luovaa. Muutaman päivän päästä Riuvan TJ Han postasi vastineensa, jossa julisti, ettei anime todellakaan ole luovaa, vain rakastettavaa ajankulua.

same-shit-2

Minä facepalmasin molemmille kirjoituksille, mutta varsinkin tj_hanille, vaikka hän esittelee toki ihan hyviä argumentteja. Osaksi teksti ärsyttää hauskaksi tarkoitetulla sietämättömällä alentuvuudellaan (kuten suurin osa kyseisen blogin postauksista), kun kirjoittaja viittaa alkuperäiseen postaajaan ”pienenä lapsena, joka vihastui netissä kuten kaikki pienet lapset” ja muistaa monen monta kertaa palata alkuperäiseen kirjoitukseen osoittelevan vähättelevästi, koska on itse luonnollisestikin paljon vanhempi ja viisaampi. (Jos minun tekstini vaikuttaa joskus ylenmääräisen alentuvalta, olethan ystävällinen ja huitaiset minua paistinpannulla takaraivoon.) Mutta tällainen käytös ei ole uutta Riuvalle, joten merkittävämmin minua häiritsee se, että blogaaja puhuu niin vähättelevästi suuresta määrästä vaihtelevan laatuista viihdettä.

Sanottakoon tähän alkuun disclaimerina, että animesta on mielestäni ylipäänsä typerää puhua yhtenä homogeenisenä könttinä joko luovana tai epäluovana mediana, ja toisaalta en mielelläni käytä sellaisia adjektiiveja kuin ”luova” ja ”syvällinen” kokonaisen sarjan, saati sitten kokonaisen massiivisen viihdemuodon yhteydessä. Ne ovat niin epämääräisiä ja laaja-alaisia käsitteitä, että kohteen ylistäminen luovaksi tai syvälliseksi tavallaan ilmaisee, että lähes kaikki kyseisessä kohteessa on luovaa tai vastaavasti syvällistä, mikä ei ainakaan minun kohdallani useinkaan pidä paikkaansa. Käytän tällaisia määreitä mieluummin kuvaamaan yksityiskohtaisempia, kapea-alaisempia osa-alueita; on mielestäni mielekkäämpää puhua syvällisestä henkilöluotauksesta tai luovasta värienkäytöstä kuin animen luovuudesta ja Evangelionin syvällisyydestä.

Mutta jos nyt kuitenkin mietitään kokonaisvaltaisesti animen ilmaisemaa luovuutta, niin minä ainakin löydän yleensä lähes kaikesta ellen jopa aivan kaikesta katsomastani jotain, mitä pidän luovana – oli kyseessä sitten hahmosuunnittelu tai tietyn kohtauksen käsikirjoitus. Psykologi Mihaly Csikszentmihalyi määrittelee luovuuden olemassaololle kolme kriteeriä: 1) ympäröivä kulttuuri vallitsevine tapoineen, asenteineen ja tietotaitoineen, 2) yksilö, joka luo ympäröivään kulttuuriin jotain uutta ja 3) luodun asian/toimintatavan/tms merkityksen tunnistavat asiantuntijat eli alansa osaajat. Jos näitä kriteerejä käytetään melko löysästi, niin lähes mistä tahansa voidaan löytää luovuutta (olkoonkin, ettei Csikszentmihalyi itse käyttänyt luovuuden määritelmäänsä yhtä löysästi kuin minä). Ja samaan hengenvetoon täytynee painottaa vielä, ettei luovuus ole mielestäni esillä animessa yhtään sen enempää kuin muussakaan viihteessä, eikä yhtään sen vähempää kuin muussakaan taidemuodossa.

Anime tuotetaan tietyssä kulttuuri- ja materiaaliympäristössä, joka vaikuttaa suuresti lopputulokseen. Monet yksilöt ja yksilöiden muodostamat ryhmät panostavat tuotantoprosessin eri puoliin ja vaikkei kovin monella tuotantotiimin yksittäisellä jäsenellä oletettavasti yleensä ole suurtakaan päätäntävaltaa, jokaisella on kuitenkin oma visionsa, jonka perusteella hän lähtee toteuttamaan omaa osuuttaan, jossa mahdollisesta saa aikaan jotain uutta. Tietyssä mielessä voisi olla mielekästä väittää, että kuka tahansa vähän enemmän animea katsonut pystyy taas toimimaan luovuuden ilmenemisen tunnistavana asiantuntijana, sillä meille katsojillehan sarjoja tehdään.

Toisaalta olen sitä mieltä, että lähes jokainen fiktiivinen teos voidaan pilkkoa pieniksi partikkeleiksi, jotka toistuvat jatkuvasti fiktiossa. Toisin sanoen jokainen fiktiivinen teos rakentuu tropeista eli fiktion konventioista. Nykyisin kuulee usein, miten taiteessa kaikki on jo tehty, joten ”oikeasti” uutta ei voi enää luoda; on ainoastaan mahdollista käyttää jo tehtyjä asioita tavalla, jolla niitä ei ole vielä käytetty. Allekirjoitan väitteen siinä mielessä, että teoksen luovuus riippuu mielestäni paljolti siitä, millä tavalla se yhdistelee tropejaan, ei niinkään siitä, kuinka paljon konkreettisesti uutta se keksii.

Luovuuden merkityksestä ja käsitteen tarkoituksesta on toki epäilemättä niin monta mielipidettä kuin sitä ajattelevia ihmisiä, minkä takia näin avointa käsitettä onkin vaikea pohtia. Minusta rakentaminen on joka tapauksessa lähes aina luovaa toimintaa, ja näen fiktion luomisen rakentamisena, ja siten luovana toimintana.

Avainsanat:

Aiheet: Anime, Avautuminen, Meta  Tagit: RSS 2.0

« »


12 kommenttia

  1. Tsubasa

    Njoo… no vaikka eräät saattavatkin mielellään korostaa sitä että TV-anime on ”kaupallisesti tuotettua roskaa jonka tarkoitus on tuoda jenejä kotiin”, niin itse aloin miettimään asiaa tältä kannalta…

    Oli anime sitten miten paljon kaupallinen tuote hyvänsä se on kuitenkin ensisijaisesti TV-viihdettä, ja viihteen tarkoitus on viihdyttää katsojaansa. Ja koska se mikä viihdyttää yksittäistä katsojaa on kiinni henkilökohtaisista mieltymyksistä etsitään yhteisiä nimittäjiä. Mitä suurempi yhteinen nimittäjä sitä suurempi suosio – kaikki pojathan esimerkiksi tykkäävät fanservicestä, eivätkös vain? Sekaan vaan!

    Mutta sitten tullaankin siihen, että vaikka sikariportaassa rahasta tykätäänkin ei se suinkaan tarkoita sitä, etteivätkö ohjaajat ja käsirkirjoittajat pitäisi itseään jos eivät ihan taiteilijoina niin ainakin luovan työn tekijöinä. Ja heillä varmasti on yksilöinä tietynlaista ammattiylpeyttä, joka saa muunkinlaisen toiminnan kuin vain sen suurimman mahdollisen yhteisen nimittäjän etsimisen tuntumaan mielekkäältä. Esimerkiksi sellaisten projektien ottamisen, jotka tuntuvat mielekkäiltä itselle.

    Etenkin nykyään kun anime on muuttumassa lähes kokonaan myöhäisyön vähemmistökohderyhmien viihteeksi tuntuisi siltä, että pienemmillekin yhteisille nimittäjille perustuvia sarjoja riittää – joka sarjan ei tarvitse tarjota kaikkea kaikille niin kuin vaikka Code Geassin, vaan omaperäisempiäkin tapauksia löytyy. Ja onhan noitaminAssakin tullut jo vaikka mitä…

  2. Arana

    Juuri tämän takia en yleensä halua lähteä arvottamaan teoksia erikseen esimerkiksi viihteeseen ja taiteeseen, koska perussuhtautumiseni fiktioon on, että se on aina jollain tasolla molempia. Tuskinpa kovin moni ainakaan niistä, joilla on vähän suurempi panos tarinan kasaan pistämisessä kuin välianimaation teko, on ylipäänsä viihdealalla ilman minkäänlaista luovaa kunnianhimoa.

    Haa, tuo yhteisen nimittäjän käsite onkin tässä yhteydessä uusi minulle. Pitää pistää korvan taakse. Mangan puoleltahan pienemmän yleisön sarjoja on tietenkin alhaisempien tuotantokustannuksien takia enemmän. Ja noitaminA-tavaralla tuntuisi olevan vieläpä suhteellisen paljonkin kannatusta, ainakin tuolla rapakon takana se vaikuttaa olevan painava peruste vähintään sarjan vilkaisemiseen.

  3. alkimohap

    AAAH! Nyt on pakko käynnistää dieselit ja suunnata Pohjois-Atlantille keräämään turskaa.

    Siis: viimeksi törmäsin likimain tällaiseen taiteen ja viihteen erotteluun: Viihde on helppoa, hauskaa ja unohtuu saman tien. Harva jaksaa katsoa yli kymmenen vuotta vanhaa animea. Jos jostain sarjasta pitää kovasti, sen joitakin jaksoja jaksaa ehkä katsoa uudestaankin, tai napata pari omasta mielestään hoopoa pätkää ja koostaa niistä päättömän niconico-videon.

    Entäpä jos jotkut animeohjaajat, -käsikirjoittajat ja -art directorit ovat alalla vain siksi, että voivat keksiä uusia hassuuksia vähän vanhoja aineksia sekoittamalla ja ovat riittävän lahjakkaita ja arvostelukykyisiä, että kykenevät saamaan siitä pätäkkää – ei siksi, että heillä olisi varsinaisesti mitään syvällistä ”sanottavaa” tai sen suurempaa taiteellista kunnianhimoa? Siis että he ovat yhtä lailla iloisia viihdenistejä itsekin, mutta pystyvät myös itse tekemään viihdettä.

    Taiteessa taas on jotain niin arvokasta, että se ei mene pois muodista tai muutu väljähtyneeksi. Siis sen verran vahvoja ja ainutlaatuisia ideoita, että niihin jaksaa (tai kannattaisi jaksaa) perehtyä. Siksi Evangelioniakin vielä katsotaan yleissivistyksen takia vähän kuten maailmankirjallisuuden klassikoita.

    Tietysti voi kysyä, onko itseisarvo, että jotain teosta pidetään arvokkaana mahdollisimman pitkään. Riippuu tekijästä, haluaako hän tavoitella säihkyvää säilyvyyttä. Olen samaa mieltä Aranan kanssa siitä, että jokaisessa teoksessa voi periaatteessa ainakin olla jokin sellainen idea, jota joku voisi pitää hyvänä vielä senkin jälkeen, kun muu osa teoksesta ei sitä ole. Jos tämä idea on yksin jossain muuten sangen viihteellisessä roskasarjassa, niin jääkö se elämään, kun ketään ei enää vähän ajan päästä voisi vähempää kiinnostaa itse sarja?

    Hyvä on, kyse oli enemmänkin luovuudesta eikä niinkään taiteellisuudesta ja jonkin teoksen arvosta. Tietysti animessa on vähemmän mahdollisuuksia luovaan uusiutumiseen kuin mangassa, koska on iso tekijäjoukko, jonka pitää saada aikaiseksi yhtenäistä jälkeä, joka vielä maksaisi itsensä takaisinkin.

    Toivottavasti ei mennyt kovin ympäripyöreäksi löpinäksi. Oma yritys hyvä viitonen… ;)

  4. Arana

    Alkimohap, en ymmärtänyt mitään kommenttisi ensimmäisestä rivistä, mutta jostain syystä se aiheutti siitä huolimatta spontaanin, aivottoman repeilykohtauksen ja jätti naamalleni hölmön virneen koko loppuillaksi.

    Olen varma että mainitsemasi kivaa materiaalia kasaan ilman mitään elämää suurempia filosofointeja laittavat porukat ovat hyvin edustettuina animen tekijöissä. Pointtinani on kuitenkin, että vaikka heillä ei olisi mitään syvällistä sanottavaa, uskon, että heillä on juuri tahtoa ja henkisiä ja fyysisiä voimavaroja luoda tarinoita.

    Tuo esittämäsi taide-viihde-jaottelu on kyllä ihan perusteltu, ja kyllä minäkin tunnistan, että toisilla teoksilla yksinkertaisesti on enemmän taiteellista arvoa. Ajatus siitä, että taiteessa on jotain kestävää ja viihde on kertakäyttöistä vain tuntuu mielestäni niin keinotekoiselta ja halkovalta, koska en halua leimata osaa näkemästäni ja lukemastani aivottomaksi hassutteluksi ja osaa ajattelua vaativaksi taide-elämykseksi. En ajattele taidetta ja viihdettä synonyymeinä, mutta näen ne ikään kuin limittyvinä jatkumoina.

    Tällä on tekemistä sekä sen kanssa, etten ikinä ole osannut nauttia viihteestä ns. ”aivot narikkaan” -tilassa, vaan arvioin periaatteessa kaikkea samalta viivalta. Toisaalta taiteellinen itseisarvoisuus jättää minut usein kylmäksi. Henkilökohtaiset mieltymykset siis vaikuttavat tässäkin suhteessa siihen, miten määrittelen käsitteitä. Olen ottanut ihan periaatteekseni, etten luokittele viihdettä poissulkevan arvottavasti, koska haluan pitää mieleni avoinna sille, että saatan löytää muuten ainakin päällisin puolin täysin kertakäyttöisen oloisesta teoksesta jonkin todella kauniin, koskettavan tai sykähdyttävän puolen.

    Evangelionin taide-arvo on aina vähän tulenarka aihe ja se, mikä tekee siitä niin taiteellisen (tai vaihtoehtoisesti ”taiteellisen”). Sen symboliikka ei esimerkiksi ole ollenkaan niin merkityksellistä ja relevanttia kuin paljon kirkkaamman ja selkeämmin taiteellisen synkkyyden ja mindscrew-efektin sijaan viihdyttämään pyrkivän Gurren Lagannin. Silti useimmat (myös minä) sanoisivat käsittääkseni Evangelionia taiteellisemmaksi sarjaksi kuin Gurren Lagannia.

    Totta kyllä, ettei alkuperäinen puheenaihe ollut taide vs. viihde vaan luovuus, joka ei kyllä ole ihan hirveän kaukana taiteellisuudesta. Mutta taide vs. viihde on aina mielenkiintoinen aihe, joten mikäs siinä. =D Kyllähän tuolla Riuvankin puolellakin muistuteltiin, ettei teoksen luovuus ole yhtä kuin sen arvo tai välttämättä edes yhtä kuin sen originaalius.

    Oho, innostuin. :D

  5. alkimohap

    Avauksessani halusin vain ilmoittaa, että lähden troolaamaan eli trollaamaan, toisin sanoen kirjoittamaan jotain ärsyttävää vain saadakseni useita raivokkaita vastauksia. Sekin toteamus oli tarkoitettu osittain pelastavaksi itseironiaksi, koska suomalaisessa keskustelukulttuurissa poleemisuus katsotaan helposti riidan haastamiseksi. Toisaalta minulla on tietynlainen mieltymys absurdiin huumoriin, mikä saattaa selittää käyttäytymistäni. Siksi minusta tuntuu, että viestini meni perille kaikesta huolimatta.

    Teoksissa on tosiaan myös vastaanottajaosapuoli, joka voi löytää siitä sellaisia merkityksiä, joita sen tekijä ei ollut alun perin tarkoittanut. Suhtautumisesi viihteen vastaanottamiseen lienee osittain tätä. Itse vain olen omasta mielestäni nähnyt riittävästi keskinkertaisia piirrettyjä, joten uuteen sellaiseen perehtyminen siltä varalta, että siitä löytäisi jotain mielenkiintoista, on aina kynnyksen ylittämistä.

    ”Taiteellisen arvon” olemassaolo tulee taas siitä, että usea vastaanottaja on löytänyt teoksesta saman asian ja pitää sitä jollain tavalla merkittävänä. Taide-viihde-jaottelu on tietysti jossain määrin keinotekoinen ajatusrakennelma, ja voi kysyä, että jos tekijä päättää etukäteen teoksensa kuuluvan mahdollisimman tiukasti jompaankumpaan edellämainituista kategorioista, niin syntyykö siten loppujen lopuksi mitään kovin arvokasta.

    Nykytaiteen museo Kiasman taukohuoneessa on video, jossa joku kirjoittaa koulun liitutaululle uudestaan ja uudestaan lausetta ”En enää ikinä tee tylsää nykytaidetta.”

    Kiitos, että jaksoit vastata. ;)

  6. Arana

    Voisinpa väittää, että olisin älynnyt trollivihjauksesi jos en olisi ollut hysteerisen väsynyt, mutta ei, en minä olisi. Olen todella taitava ohittamaan tietynlaista epä-ilmeistä huumoria. Joka tapauksessa olen melko trollinpitävä henkilö siinä mielessä, että kirjoitan aina muutenkin naurettavan vakavamielisesti, enkä juuri koskaan jaksa tosissani räyhätä. =D

    Minulla ei riitä ainakaan vielä kyynisyyttä keskinkertaisuudesta epätoivoutumiseen. Ehkä sitten joskus, kun kasvan isoksi, mutta nykyisellään jaksan aina löytää paljon hyvää heikommistakin teoksista.

    Pitäisikin taas käydä Kiasmassa, viimeksi olin niin keskittynyt ottamaan valokuvia rakennuksen arkkitehtuurista, että tuskin huomasin varsinaisia näyttelyitä. Hemmetin söpöä, että joku jaksaa lampsheidata omaa taidettaan. <3

  7. alkimohap

    Mmh, minoon vanha kyyninen fabu. ”Ennen oli kaikki paremmin kun jaksoi paljon animeakin katsoa.”

    Tietenkin keskinkertainenkin on suhteellinen käsite, korkeintaan yleinen tai jonkin kriitikkoinstituution mielipide. Aina on vaarana, että jos on liian varuillaan, ei enää kohtaakaan mitään ennalta-arvaamattoman mielenkiintoista.

  8. Arana

    –vanha kyyninen fabu.
    Niin söpö kommentti, että ansaitsee fanityttösydänten vyörytystä. Var så god: <3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3<3

    Poikarakkaus on ainoa genre, jossa minäkin voisin mennä läpi vanhana kyynikkofabuna, muuten katson animangamaailmaa vielä taivaansinisin silmin, ja olen ihan tyytyväinen siitä juuri mainitsemastasi syystä.

  9. Otakunvirka » Liikkeen sulavuus vs. ulkoasun tyylikkyys

    […] on ennen kaikkea tapa säästää rahaa. Mutta ajatellaanpa asiaa myös toiselta kannalta: kuten toisaalla olenkin jo tullut sanoneeksi on animebisnes rankka, pienipalkkainen ja kuluttava ala, joten niillä […]

  10. Missing Link » Arkisto » Täydelliseen mangaan tarvitaan…

    […] kerronta sisältää periaatteessa mielestäni tämän postauksen hengessä ei niinkään täysin uusia tapoja kertoa asioita vaan nimenomaan tapoja, joissa on […]

  11. Missing Link » Arkisto » Tämä ei ole taidetta.

    […] settiä, jolle voi seuraavana päivänä väännellä naamaa. Vaahtosinpa saman asian vierestä viime vuonnakin, tosin vähemmillä […]

  12. Otakunvirka » Anime ja taide

    […] kirjoitin: Kuten toisaalla olenkin jo tullut sanoneeksi on animebisnes rankka, pienipalkkainen ja kuluttava ala, joten niillä […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.