Kare Kano ja angsti

31.3.2009 kello 21:48

elle_lui_01

Ainakin seitsemänteen osaansa saakka Masami Tsudan Kare Kano on hyvin kummallinen shoujo-sarja ollakseen niin puhdasrotuinen high school -genrensä edustaja. Siinä ei nimittäin ole kunnollista, epätoivoista ja tilaa syövää angstia nimeksikään, ja sohjo ilman varsinkin sankarittaren jatkuvaa, wangstaavaa omien ja muiden tunteiden tuskastelua kuulostaa vähän siltä kuin söisi suklaakakkua ilman sokeria (olen kokeillut, se maistuu rasvaiselle jauholle). Minun ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että Kare Kano saa kuitenkin angstittoman tarinankuljetuksensa toimimaan paljon sujuvammin ja lukijalle vähemmän puuduttavasti kuin monet angstaukseen tukeutuvat sarjat. Tulos on loppujen lopuksi yleensä parempi kuin ei mitään, kun osaava käsikirjoittaja päättää tehdä jotain eri tavalla kuin tottumus vaatisi. Ja Tsuda todella saa tyylinsä toimimaan.

Kare Kanon henkilöt toki käyvät läpi samantyyppisiä mentaalisia prosesseja kuin muutkin sohjohahmot, mutta se ei jostain syystä johda samanlaiseen epävarmana tärisevään nyyhkyilyyn kuin useimmissa tielleni sattuneissa tyttömangoissa. He eivät jää rypemään tuskastelussaan, vaan ottavat härkää sarvista ja selvittävät ongelmansa. Naispääosa Miyazawa jää aina toisinaan epävarmaksi itsestään suhteessa poikaystäväänsä Arimaan, mutta hei – muutaman sivun kuluttua hän joko ilmaisee huolensa tälle tai löytää muun sisäisen ratkaisun, jolloin angstaus voidaan lopettaa alkuunsa.

Pahimmassa tapauksessa angstattava tilanne on esillä vain takaumassa ja hahmo on itse asiassa päässyt sopusointuun ongelmansa kanssa kauan sitten, kuten pääpariskunnan ystävä Asaba, joka kertoo Miyazawalle vilpittömän huolettomasti hymyillen  asuvansa yksin, koska ei kestänyt traumaattista suhdettaan vanhempiinsa – hän on päässyt sen yli, ja on oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. Kaikkea tätä angstin väistelyä tuetaan kirkkailla sivupohjilla ja aurinkoisilla kasvoilla.

Sama kuvio jatkuu kaikilla henkilöillä seitsemänteen osaan saakka, jonka 14 päivää -tarinakaaren aikana Arima alkaa näyttää kasvavan ahdistuksen merkkejä, mutta melko huomaamattomasti, sillä tapahtumat keskittyvät Miyazawan ja tämän ystävien teatteritouhuihin ja romanttiseen sivujuoneen jättäen Ariman vain hyvin pieneen osaan. Välillä viitataan Ariman olevan mustasukkainen Tonamille, Miyazawan kanssa vähän väliä frenemies-tyylisessä suhteessa hengaavalle Okinawalta palanneelle vanhalle luokkatoverilleen. Mutta tällaiset tapauksethan on aiemminkin vain selvitetty niin, että henkilöt pääsevät jatkamaan elämäänsä, vaikka Ariman ahdistus saakin synkempiä sävyjä ja kestää pitempään kuin mikään aikaisempi tapaus sarjassa.

Sitten osan viimeisillä sivuilla Tsuda pudottaa pommin niskaani. Arima on nähnyt ikkunasta Miyazawan ja Tonamin kinailevan taas kerran, eikä muutenkaan ole aivan parhaimmillaan kävellessään Tonamia vastaan pimeällä käytävällä. Tiesin, mitä odottaa: hienovarainen mulkaisu Arimalta ja hieman kummastunut ja huolestunut ilme Tonamilta, eikös vain? No ei. Sen sijaan koko kohtaus yksinkertaisesti pysähtyy siihen, että Arima tuijottaa raakaa murhanhimoa Tonamia kohti kivuliaan pitkien otsahiustensa takaa raskaasti varjostettuna ja sellaisella volyymillä, että minäkin paperin tällä puolen pelästyin varmasti yhtä paljon kuin Tonami-rukka. Koko kohtaus tuli niin kulman takaa, että jäin useammaksi sekunniksi tuijottamaan kyseistä täysin dialogitonta aukeamaa, joka sai olon tuntumaan siltä kuin joku työntäisi skalpellia sydänkudokseen.

kare-kano-ch32-end

Vertaa ylempänä olevaan kanteen, joka kuvaa varsin hyvin sarjan yleisilmettä. Niinpä.

Mitä hittoa, Tsuda?! Sinähän piirrät lähes kaikki hahmosi suurimman osan ajasta söpöinä chibeinä ja olet tähän asti vaikuttanut suorastaan välttelevän todella vahvojen tunteiden herättämistä lukijassa! Aivan heti ei tule mieleen tilannetta, jolloin fiktio olisi yllättänyt minut näin sydänjuuriani myöten. Ei Kare Kanoa ilmeisesti ihan turhaan ole shoujon parhaimmistoksi haukuttu.

Tsuda pitää sarjan tunnelman hyvin tiukasti kontrollissaan pitkälti juuri angstin ilmenemistä säätelemällä. Seitsemännen osan lopun kaltainen sydämenpysäytystemppu ei olisi onnistunut, ellei Tsuda johdattaisi lukijaa siihen niin määrätietoisesti hylkimällä hahmoissa heräävää ahdistusta ja kanavoimalla sen takaumiin tai taka-alalle. Ennen tuota aukeamaa minulle ei olisi tullut mieleenkään, että sarjassa voisi tulla vastaan niin synkkiä hetkiä, sillä aiempi tavara on hyvin tarkoituksellisen kevyttä ja negatiivisuus aina niin huokoista, etten olisi mitenkään osannut odottaa sen äkillistä tiivistymistä.

Silti muutos ei tunnu millään muotoa pakotetulta tai päälleliimatulta, mistä saanen kiittää Tsudan varsin kiitettäviä kertojantaitoja. Hän lähti tosiaan jo kauan ennen shokkiaukeamaansa rakentamaan oikeutusta sille, mutta niin huomaamattomasti, etteivät tilanteen juuret varsinaisesti herätä lukijan huomiota, vaan sulautuvat keveämpään kerrontaan ja häivyttyvät Miyazawan jatkuvan energisyyden leimaamien kohtauksien taakse. Siitä huolimatta Ariman pelot hänen ”todellisesta minästään” on toteutettu niin, että joka kerta, kun ne tunkevat esiin muuten niin pirteästä kerronnasta, ne tuntuvat sopivan pahalta luodakseen uskottavuutta herättämälleen ahdistukselle. Sitten juuri oikeassa paikassa Tsuda aivan varoituksetta muuttaa normaalisti hyvin valoista ja suloista piirustustyyliään yllä olevan aukeaman paksuihin kasvovarjostuksiin ja suureen valon ja varjon kontrastiin, vaikkei ole ennen käyttänyt sarjassa tämänkaltaisia tehokeinoja.

Olen kuullut, että sarjan loppupuoliskolla angstin määrä lähtisi kovaan nousuun, ja nyt seitsemännen osan jälkeen voin hyvinkin uskoa, että Tsuda onnistuu yleistunnelman muuttamisessa erinomaisesti. Toivotan lisääntyvän synkkyyden tervetulleeksi, sillä angsti on minun kirjoissani yleensä enemmän hyvä kuin huono asia, vaikka epäpätevissä käsissä se tuppaa helposti muuttumaan joko rasittavaksi tai naurettavaksi. Kare Kano on tähän asti kuitenkin osoittanut varsin selvästi, ettei angstaus vie Tsudan tarinaa, vaan Tsuda vie tarinaansa angstin avulla pitäen koko ajan ohjakset tiukasti käsissään.

[/hehkutus]

Avainsanat: ,

Aiheet: Avautuminen, Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Dene

    Mietin joskus, olisiko pitänyt ruveta lukemaan KareKanoa. Ilmeisesti olisi, kun niin paljon sitä kehut.

    Angstin määrä tuntuu usein kieltämättä korreloivan suoraan hahmojen tuntemien tunteiden vahvuuden kanssa. Mukava tietää, että joku mangaka kääntää tämän päälaelleen eikä mene siitä, mistä aita on matalin. Nyt kun vielä fiktion kirjoittajat ymmärtäisivät tämän eivätkä joko käyttäisi 3/4 tarinasta päähenkilön teiniangstiseen monologiin tai mainitsisi ohimennen, että päähenkilö oli hyvin masentunut ilman, että se näkyisi mitenkään henkilöiden käytöksessä.

    (Tuo [/hehkutus] tuo muuten tekstiin kivaa itseironiaa. =D)

  2. Arana

    Myös mangakat sortuvat valitettavan usein varsinkin edelliseen mainitsemistasi nettifiktiokliseistä. Iso osa fikkareista varmaan ottaa idän taitamattomista mallia. -_-

    Ja jep, olisi pitänyt. Luulen, että pitäisit Kare Kanoa ainakin mielenkiintoisena vaihteluna. Ei se nyt aivan puhdasta kultaa ole, mutta jotain älyttömän arvokasta metallia joka tapauksessa. Harvoin tulee vastaan sarjaa, jota lukiessa tulee vahva tunne siitä, että mangaka on oikeasti kunnolla tarinansa puikoissa, eikä vain sotke kasaan kaikkea mitä mieleen sattuu (*coughkaoriyukicough*). Lisäksi: milloin viimeksi luit mangaa, jossa chibit eivät tunnu poikkeuksetta päälleliimatuilta?
    [/mainospuhe =D~<3]

  3. Missing Link » Arkisto » Täydelliseen mangaan tarvitaan…

    […] muutenkin kuin juonenkäänteillä (ks. edellä esittämäni juonen ja tarinan ero). Esimerkiksi Kare Kanon seitsemännen osan Mood Whiplash toimii älyttömän hienona piristeenä sarjan tunnelmassa ja nostattaa odotuksia […]

  4. Missing Link » Arkisto » Atogakit ja muut tekijäkommentit

    […] Tästä tulikin mieleeni, että olisi ehkä syytä kirjoittaa jatkoa keväiselle pohdinnalleni Kare Kanon suhteesta angstiin, joka kaipaisi rankan käden […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.