Silloin itkin

7.9.2009 kello 18:02

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]

Kukin tapausteksti spoilaa enemmän tai vähemmän sarjaa kyseiseen jaksoon saakka.

Tapaus 1: Naruto jakso 19

lololheiluvatkädet... ahem.

Jep. Olen itkenyt Narutolle. Minä, joka kutsun itseäni elitistiksi. (Toisaalta elitistien pikkumainen suhtautuminen ko. sarjaan on aina hyvä kyseenalaistaa…) Olin kahdeksannella luokalla, ja seuraavana aamuna oli oleva biologiankoe. Tein siis, mitä kunnollisen opiskelijan täytyy ja kerrattuani illalla kolmasosan koealueesta päätin katsoa animea pikkutunneille. Tiedättehän, ihan vain protestiksi. Kyllästyttyäni Kamikaze Kaitou Jeannen hattarahöttöön siirryin Narutoon, jota olin tuolloin lukenut kuutisen alppaa ja katsonut vielä vähemmän. Siinä sitten möllöttelin keskellä yötä Zabuza-jaksoja ja kyseisen tarinakaaren lopussa Zabuzan ja Hakun traagisesti pitkitetyt kuolemat (luultavasti biologia-ahdistuksen ja väsymyksen avustamina) avasivat yllättäen kyynelhanani. Itkin paremman puolikkaan koko jaksosta (en tosin silloin, kun Zabuza lähti ninjajuoksemaan murskatut kädet takanaan kypsän spagetin lailla heiluen, en vieläkään osaa päättää, oliko se vain noloa vai hulvattoman koomista). Koska en tuolloin yleensä reagoinut ulkoisesti yhtään mitenkään katsomaani, olin tietysti kummastunut, joten katsoin jakson uudestaan. Ja taas itkin. Kokeilin kolmannen kerran. Ei muutosta. Lopulta päätin rauhoittua, mennä nukkumaan ja huolestua mahdollisesta aivokasvaimesta vasta aamulla kokeen jälkeen.

Mutta se jaksonpuolikas todella oli minusta äärettömän surullinen. Mikään ei ole sen katkeransuloisempaa kuin hyvisten päihittämä pahiskaksikko bondaamassa ja kuolemassa yhdessä käsi kädessä kohtauksessa, jonka dramatisointi on hyvin 70-lukua. Olen itse asiassa edelleen sitä mieltä, että Naruton alkuvaiheet ovat varsin kelvollista ja nättiä viihdettä, mikä on paljolti Zabuzan ja Hakun uhrautumisen ansiota. Ilman heitä mielipiteeni sarjasta kokonaisuudessaan olisi todennäköisesti reippaasti huonompi kuin se on. Olisin myös sitä lukiessani luultavasti hyytynyt jo ennen kuin pääsin alppaan kaksitoista, jonka jälkeen kituutettuani vielä muutaman osan haukottelin ja siirryin kiinnostavampiin sarjoihin (animen pudotin joskus kolmannen intron aikana). Kiitos siis siitä, muistan teitä, traagiset antipahikseni. ~<3

Tapaus 2: Ai no Kusabi OVA 2

OMGZJALAT D:

Spoileroin aikoinaan itseni Ai no Kusabin koko tarinasta Patrick Drazenin Anime Explosion! -kirjan kautta. Olin tuolloin itse OVAa näkemättömänä ja kirjoja lukemattomana varsin vaikuttunut loppuasetelman yksinkertaisesta lohduttomuudesta ja karuudesta. Tällaiset äärimmäisen synkät elementit saavat minut yleensä ihailemaan teosta, eikä AnK tee poikkeusta. Olin siis melko vaikuttunut lopun tapahtumista jo kauan ennen kuin pääsin pätkää näkemään toissatalvena.

En muista ollenkaan, mitä kautta alun perin kuulin OVAn ykkösteeman. Joka tapauksessa se oli ensimmäinen kosketukseni tähän yaoi-klassikkoon ja ehdottomasti parhaita mieleen jääneitä instrumentaalisia sävellyksiä. Se kuljettaa intohimoisen voimakkuutensa alla koko ajan juuri sellaista epätoivoisen kylmää alavirettä, joka komplementoi OVAn loppuvaiheet täydellisesti. Yhdistinkin heti juonisynopsiksen luettuani tämän musiikkipätkän mielessäni tarinan kliimaksivaiheeseen. Kappaletta ei itse asiassa kuitenkaan soiteta vielä tarinan loppuhuipentumassa, sillä niillä paikkein, kun Iason menettää jalkansa, pyörii ihan toinen musiikki (ei tosin sekään ollenkaan ikävä). Aloin kuitenkin ajatella ykkösteemaa tässä vaiheessa, mikä sai jo itsessään loistavan kohtauksen vaikutusarvot nousemaan pilviin. Viimeisenä pisarana (pun not intended) kaiken sen mieltäsyövyttävän tragedian jälkeen lopputekstien iskiessä ruutuun se rakas ykkösteemanikin napsahti ihan oikeasti soimaan. Silloin itkin.

Tapaus 3: Gurren Lagann jakso 26

Gurren-Lagann-isukki

En itkenyt miehisiä kyyneliä sarjan miehiseen kuolemaansa sielu palaen syöksyville miehisille miehille. Herrat lähtevät niin ilotulituksella, ettei siinä vaiheessa oikein tuntunut että heitä pitäisi ihan kyynelin kunnioittaa. Sen sijaan itkin hyvin sohjoisia tyttökyyneliä huomattavasti vähemmän maskuliinisen Viralin toiveunen aikana.

Itsessään kyseessä on vain nätisti valaistu kohtaus. Se kuitenkin muuttuu äärettömän surulliseksi, kun ottaa huomioon sarjan kontekstin. Antispiraalin lähetettyä sankarit voimattomaan rauhallista kotiarkea tursuavaan fantasiaan Viralin tapaus kosketti minua paljon enemmän kuin muiden protagonistien. Se, mikä erottaa hänen helppoa elämää kuvaavan toiveunensa muista, on sen mahdollisuuden aste. Porukan muut jäsenet ovat ihmisiä, ja heidän unimaailmansa voisivat jossakin tilanteessa olla totta – Yoko voisi mennä naimisiin, Simon voisi olla selkärangaton pikkutonkija, Gimmy ja Daryl voisivat työskennellä idyllisessä leipomossa ja niin edelleen. Viral sitä vastoin on Gunman-furrynä steriili ja ainoana kuolemattomana lajinsa edustajana tuomittu jäämään muiden kupsahtaessa lajinsa ainokaiseksi edustajaksi. Niinpä hänen unikohtauksessaan kosketti varsinkin sen fyysinen mahdottomuus. Vaikka hän kuinka toivoisi voivansa asettua nätille niitylle nätin kissankorvafurryvaimon kanssa kasvattamaan söpöä kissankorvatyttöstään, niin ei voi käydä, koska se ei ole mahdollista.

Lisäksi huima kontrasti Viralin normaaliin käyttäytymiseen tuntui äärettömän surulliselta. Niinä hetkinä sarjan aikana, kun hän ei virnuile tai irvistele terävät sahalaitahampaat välkkyen, hän mulkoilee kurttuun rypistyneiden kulmiensa alta. Tämä on ainoa kohtaus, jossa hänet näytetään tyynenä ja onnellisena. Voi tekijät, miksi riistitte minun piikikkäältä moe-palloltani tuon suloisen elämän ja pakotitte hänet urheasti palaamaan todellisuuteen maailman ja ihmisten pelastamiseksi? Sydän särkyi. ;____;

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Anime, Blogi  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


Yksi kommentti

  1. Missing Link » Arkisto » Kun kaskaat itkevät

    […] itku ei ole yleensä kovin herkässä, vaikka olenkin joskus tunnustanut itkeneeni animua katsoessani (ja tähän lisättäköön, että kerran ala-asteella olen itkenyt Hevoshullun […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.