Wild Adapter 1

30.6.2009 kello 22:02

Jo pitkään on ollut tarkoituksena lukea uudelleen Kazuya Minekuran Wild Adapterin ilmestyneet kuusi osaa, joten päätin kirjoittaa niistä omat postaukset. Sanottavaa totisesti pitäisi riittää, sillä kyseessä on tämän hetken suosikkisarjani suosikkimangakalta. Hyödyttömänä infona voisin mainita, etten yleensä ole kovin innokas lukemaan tai katsomaan sarjoja uudelleen, sillä uuttakin materiaalia olisi jonossa aivan riittämiin ja omaksun fiktiota sen verran vahvasti, että asiat pysyvät melko hyvin mielessä vielä pitkänkin ajan päästä.

Minekura on kirjoissani vahvassa etulyöntiasemassa muihin mielestäni erityisen taitaviin mangakoihin verrattuna, sillä – paitsi että hänellä on sekä tarinankerronta että visuaalinen puoli hallussa – hän tarjoilee minulle suurin piirtein mittatilaustyönä tehtynä juuri niitä elementtejä, joita arvostan fiktiossa aivan erityisesti. Fokus on vahvasti henkilöiden välisissä suhteissa, löytyy tyylikästä väkivaltaa, traumaattisia menneisyyksiä, vahvasti asennetta, yksityiskohtainen, mutta hieman karu piirrostyyli, paljon rinnastuksia ja kerrontaan upotettua symboliikkaa, BL-vivahteita, fiksua ja vuorovaikutteista dialogia, älykkäästi rakennettuja voice-overeita, moraalidilemmoja, vahvoja ja johdonmukaisesti käytettyjä, tekijälleen tyypillisiä kerronnan tehokeinoja, ympäristöönsä sointuvaa terävän pienieleistä komiikkaa… Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin, koska Minekura todellakin harrastaa kaikkia suosikkitropeitani.

Ensimmäistä kertaa WA:n aloitusosaa lukiessani olin kuitenkin itse asiassa varsin pettynyt tulokseen. Kubota jätti minut täysin kylmäksi hahmona, sillä se yksi Minekuran konventio, josta en ole ikinä ollut niin kovin innostunut, on periaatteessa lähes kaikkivoipa, voittamaton päähenkilö. Saiyukin Sanzo keikkui juuri tämän piirteensä takia lähes koko ensimmäisen sarjan ajan listoillani rasittavuuden rajamailla, mutta ei koskaan onnistunut käymään varsinaisesti rasittavaksi, sillä Saiyukin poikien vuorovaikutus on niin tiivistä, ettei Sanzo kuitenkaan jää varsinaisesti etäiseksi hahmoksi (flashbackien käyttö auttaa myös). Kubota sen sijaan on tarkoituksellisesti etäännytetty lukijasta (kuten myös Bus Gamerin samasta voittamattomuussyndroomasta kärsivä Toki). En saanut miehestä lainkaan otetta ennen aivan pokkarin loppua.

WA kärsi valitettavasti ensimmäisellä lukukerralla siitä, ettei Kubotan äärimmäisellä henkisellä eristäytymisellä ollut kunnollista vertailukohdetta, vastapainoa tai funktiota, jotka kaikki tulevat peliin vasta seuraavissa osissa. Nyt toisella lukukerralla katson Kubotaa täysin eri perspektiivistä, enkä ole lainkaan yllättynyt siitä, että lukuelämys parani varsin kiitettävästi. Kyseessä ei edelleenkään ole sarjan paras osa, mutta WA 1 pesee silti lattioita suurimmalla osalla muusta kirjahyllystäni.

[Käsittelen pokkarin sisältöä sen verran yksityiskohtaisesti, että spoilerivaroitus ykkösosan tapahtumia koskien lienee paikallaan.]

WA:n suuri kerronnallista variaatiota luova vahvuus on ehdottomasti Minekuran tapa rytmittää yhteen osaan yksi periaatteessa ulkopuolinen pääkertoja, joka tarkastelee pääkaksikon, tai tässä osassa pelkästään Kubotan toimia ja persoonaa. Tätä keinoa ei valitettavasti ole käytetty yhtä vahvasti osissa 2-4, mutta niistä eroten ensimmäinen osa ei toimisi ollenkaan ilman Izumo-ryhmän nuorisosiiven kakkosmiestä, Komiyaa. Jokainen Holmes tarvitsee Watsoninsa avaamaan muuten täydellisyydessään jokseenkin luoksepääsemätöntä päähenkilöä lukijalle.

Komiya on aluksi nyrpeä uudeksi pomokseen nimitetystä Kubotasta, jolla ei ole minkäänlaista nimeä tai kokemusta yakuza-maailmassa ja joka ei vaikuta edes lainkaan kiinnostuneelta hommastaan. Tulokas herättää kuitenkin lähes välittömästi hänen mielenkiintonsa ampumalla ”pääsykokeessaan” silmääkään räpäyttämättä nuorisosiiven edellisen johtajan aseella, joka olisi voinut viidenkymmenen prosentin mahdollisuudella räjähtää omaan käteen. Tästä lähtien Komiya seuraa Kubotaa hyvin uskollisesti ja alkaa hakeutua tämän seuraan silloinkin, kun voisi hengata muiden ryhmän nuorten kanssa. Kohta tyttöystäväkin (maksullinen tai maksuton, laatu ei selviä kirjasta) jo ärisee, kun Komiya höpöttää Kubotan hienoudesta sängyssä, vaikka olisi muutakin puuhaa tarjolla.

Komiyan ja Kubotan suhde onkin kovaa yaoi-baittausta, mistä selvimmin todistaa neljännen chapterin sohvakohtaus: Komiya punastumassa, kun Kubota päättää käyttää hänen syliään tyynynä. Kohtaus on loistava kuitenkin aivan muista syistä. En ensimmäisellä lukukerralla edes huomannut, miten siinä vihjataan, että Komiyan kasvoja aina koristavat laastarit ovat tulosta hänen äitinsä viina- tai huumehöyryisistä sekoiluista. Komiya selittää: ”If she’s taken her meds, she’s fine… But if she drinks, she becomes another person.” Repliikki tulee heti sen jälkeen, kun Kubota on kiinnittänyt lukijan huomion siihen, että Komiyalla on uusia laastareita kasvoissa ja siirtänyt puheenaiheen Komiyan bordellissa työskentelevään kauniiseen leskiäitiin, jonka on tavannut saman luvun alussa. (Tällöin äidin ja haavan yhteyttä sivutaan vielä hämärämmin: ”But then Komiya-san took her in. She can get… out of control when she drinks…”) Missään ei kuitenkaan sanota mitään suoraan, vaikka molemmat pojat ovat selvästi perillä siitä, mistä on kysymys.

Wild-Adapter-1-2

Toinen erityisen komea yksityiskohta liittyy ykkösosassa välillä vilahtelevaan Tokitoon. Pidän siitä, että amnesiakkomme on mukana alusta asti, vaikka kunnollisen roolin ja esittelyn poju saakin vasta kakkosalpassa. Suuren vaikutuksen teki nimittäin se, että hän paitsi esiintyy  aivan kirjan alussa ja lopussa, myös keskivaiheilla hänen kuvansa näytetään yhdessä ruudussa. Hänen mukanaolonsa on loistava lisä juuri sen takia, ettei häntä varsinaisesti tarvita kohtaukseen, eikä hän edes esiinny siinä minkäänlaisessa roolissa, kuten huomataan kuvan tapahtumien taustalle häivyttävistä harmaista rastereista. Kyseisellä ruudulla, sen lisäksi että se kytkee Tokitoa vahvemmin tarinaan ja ennakoi onnistuneen hienovaraisesti tulevaa, on myös merkittävää symbolista arvoa. Sekiya (Izumon kilpailijaorganisaation tuleva johtaja) nimittäin puhuu kohtauksessa juuri siitä, miten Wild Adapter -huumeen jakelumonopoli merkitsisi osapuilleen koko maan hallitsemista, ja Tokiton oikean käden mutaatio viittaa juuri WA-käytöstä aiheutuviin oireisiin. Tällaisten kerronnallisten yksityiskohtien ansiosta Minekura erottuu kollegoistaan edukseen niin voimakkaasti.

Tokito on koko ajan tarinassa mukana myös toisella tavalla. Koko muu kirja petaa viimeisen varsinaisen luvun loppua, jolloin Kubota poimii haavoittuneen Tokiton mukaansa kadulta: ”I took in a cat. He’s rather big for a stray.”

Kun Sanada, Izumon johtaja, vierailee nuorisoryhmittymän toimistolla koiransa kanssa, tehdään selväksi, että Kubota on paljon kiinnostuneempi eläimistä kuin ihmisistä. Myöhemmin istuessaan kujalla ympärillään iso kasa sitä, mitä Izumon alueella temmeltäneestä Tojoun nuorisosta on jäänyt jäljelle kostoretken jälkeen, Kubotan voice-over kertoo, kuinka hän löysi nuorempana kissan ruumiin ja rinnasti sen omaan olemassaoloonsa (pitkä lainaus, mutta sen verran hieno kuvaus siitä, kuinka Kubota ajattelee itsestään ja suhteestaan maailmaan, että pistetään nyt kokonaisuudessaan):

A cat died. I was still in junior high. It wasn’t my cat, and it had no collar and it didn’t look longingly in any direction, so I figured it was just a stray. I don’t remember what color it was. It was soft and warm and its fur was so elastic. That’s all I knew about it. It didn’t have a name. I found its dead body on a street lit up by the bright sun. A stray dog must have killed it. Its blood and guts dripped down the street, black and shining and there, I guess, to feed the asphalt.

The black holes where the eyes had been were deep and forever dark. By the next day, the trash would have been picked up and no trace of its death would remain. I picked it up by its thin legs. This used to be a body, lithe and flexible, that obeyed its soul’s commands; now it was rigid, unresponsive… unburdened. He was born to die like this. I felt like a prophet because I just knew it all at once. One day, I thought, I’m going to die like this.

Muistelunsa lopuksi Kubota hymyilee ja viittaa ruumiisiin ympärillään: ”Yeah. Just like this.” Jos koko kirjasta pitäisi valita tärkein yksittäinen kohta, minun ehdotukseni olisi tämä aukeama. Paitsi että se selittää Kubotaa ja kertoo, miksei häntä ole avattu lukijalle ensimmäisessä osassa juuri lainkaan, se myös valmistelee Tokiton saapumista Kubotan elämään.

Wild-Adapter-1-1v2

Myöhemmin kirjassa on vielä yksi kohtaus, jossa Kubota ja Komiya ovat puistossa syömässä jäätelöä ja huomaavat kissanpennun raadon. Kubota alkaa kaivaa kissalle hautakuoppaa katkenneen oksanpätkän avulla, ”since I… wasn’t able to that last time.” Komiya ryhtyy tietysti auttamaan ja miettii samalla, miltä kaksi yakuzamiestä kaivamassa puistossa kuoppaa auringonlaskussa mahtoi näyttää ohikulkijoille. Tämä kohtaus on siinä mielessä vielä edellistä monipuolisempi, että se 1) jatkaa Kubotan piiloista kuvaamista, 2) enteilee Tokiton tuloa ja 3) määrittää Komiyan ja Kubotan välistä suhdetta enemmän kuin mikään muu kohtaus. Komiyalle kyseessä on ratkaiseva hetki.

At that moment my heart got on fire, and God, it hurt. I don’t know how I knew, but I knew that I would do anything to stay by this man’s side for as long as I could.

Eräs WA:n hienoimmista puolista on se, että vaikka sen BL-sävytteisyys ja jatkuvat aiheeseen liittyvät vihjailut ja vitsit ovat erittäin näkyvillä, mikään hetki ei ole pelkästään fanityttöjen sokeaa baittausta, vaan kaikella, muun muassa edellä mainitulla kohtauksella, on aina syvempi emotionaalinen funktio. Minulla on tapana bongailla sarjoista hahmoille tietynlaisia ”avainkohtauksia”, jotka ovat erityisen tärkeitä kyseistä hahmoa määrittäviä hetkiä, eivät tosin välttämättä niitä näyttävimpiä, vaikuttavimpia, emotionaalisimpia tai tarinan kannalta tärkeimpiä. Yleensä yhdellä hahmolla on kirjoissani ainoastaan yksi tällainen, ja kissanpennun hautaaminen on ehdottomasti Komiya-kohtaukseni.

Hetki, jolloin aloin oikeasti pitää Kubotasta ensimmäisellä lukukerrallani, löytyy alpan viimeisestä luvusta, kun Komiya on ilmoittanut saaneensa käsiinsä mystistä Wild Adapter -huumetta ja ilmaantuu Kubotan ovelle viimeisiään vedellen WA:ta havitelleiden Tojoun poikien hyökkäyksen jäljiltä. Komiya vaatii ennen kuolemaansa Kubotaa lupaamaan, ettei tämä jää Izumoon ja päädy samanlaiseksi veriseksi raadoksi kuin hän. Komiya on siis kolmas kissa, joka päätyy raadelluksi hengiltä. Tällä kertaa Kubotalle ei riitä edes pelkkä vainajan kunnioittaminen hautaamisella, vaan sanouduttuaan irti Izumosta hän teurastaa ja polttaa koko Tojoun päämajan, ”since I couldn’t do it that last time…” Komiya henkilönä ja miehen kuolema selvästi vaikuttavat Kubotaan, mikä on suurin merkki hänen inhimillisyydestään, jonka tämä osa tarjoilee. (Jotain on tietysti vialla silloin, kun osoitus hahmon inhimillisyydestä tulee 13 ihmisen murhasta, mutta tähän seikkaan palataan onneksi välillisesti kuudennessa osassa.)

Lopulta päästään viimeiseen kissaan. Kubota on jättänyt Izumon ja ”kadonnut”. Hän näkee kujalla haavoittuneen Tokiton, joka ei ole vielä kuollut, mutta ilman hoitoa sekin olisi epäilemättä vain ajan kysymys. Tällöin Kubota on päässyt koko kirjan mittaisen, mutta hämäävän hyvin piilotetun character arcinsa päähän: Ensimmäinen kissa kuoli, mutta hän ei saanut sitä haudattua, toisen kissan hän taas hautasi ja pystyi siten osoittamaan sille sellaista kunnioitusta, jota ehkä itsekin toivoisi saavansa päätyessään kenties tulevaisuudessa itse kissanraadon asemaan poiskorjaamisen jälkeen unohtuvaksi kuolleeksi. Pienelle hautakummulle hän jättää savukerasian ikään kuin muistoksi ja hautakiveksi. Kolmannen kissan kuolema saa hänet koston lisäksi muuttamaan kurssiaan.

Wild-Adapter-1-3

Neljännen kissan, Tokiton, hän onnistuu pelastamaan lopulta ennen kuin tämä kuolee. Näin eläimistä pitävä, ihmisistä piittaamaton Kubota tulee välivaiheiden kautta muodostaneeksi tärkeän ja tiiviin ihmissuhteen lähes vahingossa. Erityisen fiksun tästä tapahtumakulusta tekee se, että Tokito symboloi kissaa, joka symboloi Kubotaa itseään. Poimimalla Tokiton mukaansa Kubota osoittaa, että hänellä itselläänkin voisi olla toivoa, että joku pelastaisi hänet samalla tavalla unohdukselta ja kuolemalta. Ja, kuten myöhemmät osat osoittavat, Tokito on itse asiassa juuri se tekijä, joka kuvainnollisesti ”pelastaa” Kubotan hänen omalta välinpitämättömyydeltään ja pessimistisyydeltään. Tietyllä tavalla Kubota siis tässä kohtauksessa symboloi välivaiheiden kautta Tokitoa ja Tokito, kuten sanottu, Kubotaa. Tätä impressiota vahvistaa vielä Kirjan epilogiluvun kansikuva, jossa Tokito on kietonut sateessa kätensä suojelevasti Kubotan ympärille, eikä miehestä näy muuta kuin päälaki.

Mainitsinko jo, etten ole missään törmännyt kauniimpaan ja monikerroksisuudessaan ja monimutkaisuudessaan hienovaraisempaan symboliikkaan kuin Minekuran kynästä on lähtenyt?

Atogakissaan Minekura pohtii, että oli melko rohkea veto kirjoittaa kokonainen albumi nimenomaan prologiksi, mutta että hän on tyytyväinen, että sai niin tehdä. Kuten omasta melko negatiivisesta ensireaktiostani huomaa, tämä valinta ei välttämättä tosiaankaan ollut kaikkein turvallisin vaihtoehto, mutta näin jälkikäteen ajatellen ehdottomasti se tehokkain. Koko kulkukissa-sivujuoni ei olisi ainakaan yhtä luonnollisesti mahtunut Komiyan tarinan rinnalla vain yhden, kahden tai edes kolmen luvun mittaiseen prologiin, mutta nyt se nousee ensimmäisen osan tärkeimmäksi sisällöksi ja toimii loistavan monisäikeisenä metaforana.

Toisaalta Komiyan tarina on kuitenkin pitkälti ensimmäisen osan sielu, ja se on limitetty kiinteästi myös kulkukissa-tarinaan. Painotus on Komiyan ja Kubotan suhteen lisäksi vahvasti Komiyan ja hänen äitinsä suhteessa, joka tulee esille yllättäen kaikkein vähiten siitä yhdestä kohtauksesta, jossa äiti ja poika ovat molemmat. Pikemminkin heidän välejään valotetaan esimerkiksi juuri aiemmin mainitsemassani sohvakohtauksessa, sekä aikaisemmin, kun eräs Kubotan miehistä kertoo, ettei Komiya ikinä tule keräämään rahoja siitä bordellista, jossa tämän äiti työskentelee, ja että Komiya alkoi huolehtia äidistään, kun tämä rupesi juomaan unohtaakseen miesvainaansa.

Minekuralla on tapana tiputella sarjoihinsa sellaisia moraalisia ongelmia, joihin tarinoiden henkilöt eivät tunnu löytävän hyvää tai oikeaa ratkaisua, ja jotka mutkikkuudellaan aiheuttavat ainakin allekirjoittaneelle hienoista hyvänlaatuista aivoahdistusta. Tässä kirjassa meillä on Komiya, joka miettii varsin onnettomana, miten on päätynyt siihen tilanteeseen, että hankkiutui Izumoon äitinsä vuoksi (koska äiti työskentelee Izumon omistamassa ilotalossa) ja sen sijaan, että yrittäisi pitää äitinsä erossa huumeista, hän itse hankkii tälle tämän aineet järjestön kautta, jotta voisi kontrolloida tämän käyttöä. Periaatteessa ”oikea” ratkaisu olisi tietysti vieroitushoito, mutta tässä tilanteessa se on selvästi Komiyalle mahdoton vaihtoehto, sillä, kuten hänen jatkuvasti laastaroitu naamataulunsa todistaa, hän tuntuu olevan tietyssä määrin hyvin tehokkaasti äitinsä tossutettavissa, eikä luultavasti ole halukas riitelemään tämän kanssa tai uskalla mennä tätä vastaan kovin paljon. Nainen on kuitenkin hänelle kaikki kaikessa, ja tämä myös turvautuu häneen kovan paikan tullen ja soittaa häntä auttamaan, kun deitti sekoaa WA:n vaikutuksesta. Ja Komiyahan ryntää apuun välittömästi, hetkeäkään vitkuttelematta tai epäröimättä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä mikään puhdas yksipuolinen hyödyntämissuhde. Komiyan äidin kävellessä Tojoun verilöylyn jälkeen Kubotaa vastaan (äiti nähdään ensimmäistä kertaa kunnolla pukeissa, surupuvussa) nainen kumartaa Kubotalle ikään kuin kiitoksena poikansa puolesta kostamisesta. Hänet nähdään myös ensimmäistä kertaa täysin vakavana ja jäykän koottuna. Hän suree aidosti poikansa menettämistä.

Olin nyt uudelleen lukiessani yllättynyt siitä, miten vähän varsinaista graafista väkivaltaa kirjassa lopulta on. Se oli jättänyt minut siihen käsitykseen, että väkivaltaa olisi näytetty paljon enemmän, sillä sen lisäksi, että Kubota suorittaa kaksi yhden miehen joukkoteurastusta, hän aiheuttaa haaveria myös yhdelle ja toiselle muullekin onnettomalle. Minekura vain jättää suurimman osan itse toiminnasta mielikuvituksen varaan, mikä ainakin minun kohdallani toimii näköjään varsin tehokkaasti. Synkkä tunnelma ja mustat sivureunukset varmasti vain vahvistavat mielikuvaa. Voisin puhua niistä enemmin joskus muulloin. Mutta tästä on hyvä jatkaa, loistava albumi ja hallittu, tehokkaasti rytmitetty kokonaisuus.

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Analyysi, Ensivaikutelmat, Manga  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


6 kommenttia

  1. Missing Link » Arkisto » Wild Adapter 2

    […] Osa 1 […]

  2. Missing Link » Arkisto » Wild Adapter 3 (1/2)

    […] WA-postaukset: vol. 1, vol. […]

  3. Missing Link » Arkisto » Wild Adapter 3 (2/2)

    […] WA-postaukset: vol. 1, vol. 2, vol. 3 […]

  4. Tounis

    Kiitos tästä. Ei muuta. Ostan lisää.

  5. Arana

    Mangamakusi on täten tuomittu erinomaiseksi.

  6. Missing Link » Arkisto » Joulukalenteri 2010 – 15. päivä

    […] Tokitosta ja Kubotasta olen kirjoittanut jo laveamminkin esimerkiksi täällä. […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.