R&A 2010: Sunnuntai 26.9. ja johtopäätöksiä

28.9.2010 kello 20:32

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan, Women Without Men

Raavan

En ole nähnyt kovin montaa Bollywood-leffaa, mutta näkemistäni tämä erottuu monellakin tapaa, ja useimmiten vielä edukseen. Ote on sisällöltään synkempi ja värit tummemmissa sävyissä, samoin kerronta hienovaraisempaa. Enemmän kiertoteitse kuin suoraan toimiva huumorikin henkilöityy varsin rajatusti ja maltillisesti muutamaan miespääosan cool-poseen ja Puck-henkiseen metsänvartijaan. Musiikkinumerot on istutettu aika syvälle kerrontaan, niin että koko leffasta erottuu vain yksi selkeä tanssilaulukohtaus (jossa paidattomat miehet hyppivät mielenosoituksellisesti mudassa savinaamiot kasvoillaan). Musiikit ovat poikkeuksetta tyylikkäitä ja sopivat viidakkoseikkailuun näppärästi.

Hienoin erikoisuus muihin yhden käden sormilla laskettaviin kokemiini bollywoodeihin on kuitenkin kerrankin ihan oikeasti vahva naispääosa, joka pysyy pääosassa koko leffan ajan. Halleluja! Raginin jatkuva kamppailu ja kylmäpäisyys tekivät vaikutuksen jo leffan alussa, mutta hänen valintansa leffan loppuhetkillä kruunaavat hienon hahmon, kun hän itsepäisesti päättää sivuuttaa monta ärsyttävää kolmiodraamakliseetä. Tukholma-syndroomakin hoidetaan aika kunnialla kotiin. Miespääosa, vähän pakko-oireisesti käyttäytyvä hottis lainsuojaton Beerakin tuo mukavan tuoreen tuulen yhdistämällä hahmoonsa mielipuolisia virneitä, karismaattista mulkoilua, omituista säksätystä ja poikamaisen söpöä hiusten haromista kaoottisella, mutta mielenkiintoisella tavalla. Mies tekee jopa Pocahontas-sukelluksen (0:32).

Ja ah, mikä meikkaus – on se niin hienoa, kun viidakossa hiki virtaa ja sotamaskeja läiskitään naamaan ja huuhdotaan pois, mutta dramaattiset maskarat vaan pysyvät. Etenkin Beeran valtavat silmät ja pitkät ripset tykkäsivät vahvasta meikistä kovasti (kerrankin hei näinkin päin, yleensähän Bollywoodin naistähtien silmät noudattavat animen lautasihannetta, eivätkä miesten).

Tarina on vähän sekava ja etenee välillä liian hitaasti, välillä liian suurin harppauksin. Homma alkoi tuntua vähän suossa tarpomiselta yleisöstäkin päin, kun välistä mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Hahmojen mielenkiintoisuuden ansiosta jaksoin kuitenkin suuremmitta ongelmitta katsoa koko hoidon ihan hyvin mielin.

Hintansa väärti? Melko lailla, vaikka kokonaisuus olisi kaivannut hiontaa, selkeytystä ja tiivistystä.
———————————

Women without Men (Zanan-e Bedun-e Mardan)

Illan näytöksessä olinkin sitten jo väsynyt, päätä särki ja kesällä Dreamworks-studioilla kovia kokenut häntäluukin rupesi kiukuttelemaan liiallisen leffailun tuloksena. Kun tarina eteni vielä kovin hidastempoisesti ja paikkani salissa oli vähän kehno, odottelin aika tuskissani leffan loppumista.

Eipä siis ihme, etten pahemmin perustanut lopputuloksesta. Raskassoutuisuus ja välillä jonkinlainen päämäärättömyyden tunne tarinan etenemisessä ei onnistunut nappaamaan mukaansa. Toisaalta elokuvan iranilaisten naisten asemaan kantaa ottava ote olisi tuskin toiminut tehokkaammin kovin monella muulla tavalla. Kaikki neljä naista, joita leffa seuraa, kiinnostivatkin ihan kiitettävästi, varsinkin, kun he edustivat kukin erilaisia taustaolosuhteita. Olen yhä vähän kahden vaiheilla puhtaan realismin tuolla puolen käväisevien elementtien tarkoituksenmukaisuudesta ja istuvuudesta muuhun kuvaukseen.

Hintansa väärti? Jonain muuna päivänä varmaan, mutta näin viimeisenä leffana olisi toiminut paremmin vähän innostavampi tapaus.

——————————-

Nyt on sitten Rakkautta & Anarkiaa -leffafestari tältä vuodelta ohi ja kansainvälisen elokuvan himoni taas hetkeksi tyydytetty. Kokonaisuudessaan tykkäsin, että sain rahoilleni vastinetta aika hyvin. Tämän vuoden ohjelmani oli varsin animaatiopainotteista, ja kaikki neljä animaatiota nousivatkin suosikeikseni. Summer Wars tulee varmasti katsottua valkokankaalta vielä valtakunnallisen levityksenkin aikana, Illusionistinkin yritän varmasti kaapata omakseni, jos DVD on ilmestynyt joulukuun Pariisin-matkaan mennessä. Evangelion Rebuildeistä odotan varmaan jotain yhteistä super-ultimate-platinum-boksia, joka julkaistaan sitten kun loputkin saadaan valmiiksi. Kämppis taas uhkasi ilokseni hankkia Kellsin lätyllä, joten kyllä tämän festarin kulta-aines sieltä animaatiopuolelta todellakin löytyy. Silmäkarkkia oli tarjolla vaikka millä mitalla, kun kaikki näytti häikäisevän hienolta ja varsinkin eurooppalaiset pätkät olivat ihanaa vaihtelua, kun on tottunut animeen ja Disneyn tyyliin. Toivottavasti ensi vuonnakin löytyy yhtä laadukasta animoitua tarjontaa.

Oli myös ihan hauska kokeilla blogata leffoista ja nillittää ikävästä olosta festarin aikana (paitsi että jätin pois hienoimmat kohdat, niin kuin epämiellyttävän Dubrovnik-salin anniskelualueineen ja sen, että melkein pyörryin Kellsin jälkeen). Toisaalta viime vuoden kompaktimpi jälkikatsaus leffoihin toimi myös – varsinkin, kun olin kerennyt miettiä vähän pitempään, mitä mieltä olin leffoista. Mitenkähän mahdan tehdä ensi vuonna? Otan vastaan toiveita, jos jollakulla sellaisia on.

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: , Kommentteja: 5 »


R&A 2010: Perjantai 24.9. ja lauantai 25.9.

25.9.2010 kello 22:10

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars

su 26.9. Raavan, Women Without Men

L.A. Zombie

Ehm… yök?

Tässä taisi olla suurin piirtein vastenmielisin näkemäni leffa. Olin saanut ohjaajasta ennakovaroitusta, mutta en antanut epäilysten käännyttää, kun kämppis oli niin innolla menossa. Sitä paitsi zombihomoporno kuulostaa aika hienolta… No okei, se kuulostaa ihan yhtä groteskilta kuin varsinainen lopputulos, mutta silti. Uteliaisuus tappoi kissan.

Mutta ei, mistä kukaan on saanut rahaa tämän tekemiseen? Eipä sillä, että tässä olisi kauheasti budjettia kulunut, mutta silti. Toinen hyvä kysymys on, miksi kukaan on tällaisen filmin halunnut tehdä. Itse asiassa relevantteja kysymyksiä löytyy vaikka kuinka paljon. Miksi hitossa päähenkilözombien meikkaus ja vaatekerta vaihtelivat joka kohtauksessa ja useammin kuin kerran kesken kohtauksen? Miksi se oli välillä ihminen ja välillä zombie? Miksi sillä on hopeinen/harmaa päälaki? Mitä tapahtui niille USA-sukille? Miksi näyttelijä suostui kyseiseen rooliin? Entä mitä zombiehomoseksin koettuaan henkiin heränneille dyydeille tapahtui (oletan, että nahkahomojengi jäi pitämään hauskaa toistensa mätänevillä, luodinreikäisillä ruumiilla, mutta entä ne muut)?

Pahinta oli, että juuri kun ehdin miettiä, että saleen vielä jossain vaiheessa vastaan tulee ruumis, jolla on iso reikä päässä, ajaa päähenkilözombiemme ohi auto, josta potkitaan ulos ruumis, jonka otsassa mollottaa valtava reikä. Facepalmasin. Ette halua tietää, mitä kyseisellä reiällä tehtiin, mutta arvaatte varmaan kumminkin.

Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin musiikit olivat nättejä. Jos olisin sulkenut silmäni niin olisin voinut luulla katsovani fiiliksekästä ranskalaista rakkauspätkää. Mutta kun en älynnyt sulkea.

Hintansa väärti? Maksaisin tästä seuraavalla kierroksella yhtä paljon kuin kengänpohjasta raapimastani purkasta.

———————-

Summer Wars

Onneksi sentään tämän päivän leffa olikin sitten kerrassaan viehättävä ja pyyhki mauttoman zombiepornoilun jättämän ikävän fiiliksen. Summer Wars on ennen kaikkea hyvän mielen leffa, mutta siitä ei puutu myöskään paikoittaista uhkaavuutta. Välistä löytyy myös aitoa ennakoimattomuutta, vaikka moni keskeisistä juonenkäänteistä olikin helppo nähdä etukäteen. Tunnelmaltaan leffa säilyy katonrajassa alusta loppuun ja on myös toteutuksellisesti kaikin tavoin huippuluokkaa.

Varsinkin visuaalisesti kesäsodat maistuu, mikä ei ole aivan pieneksi osaksi aina yhtä silmää miellyttävien hahmodesignien tekijän Yoshiyuki Sadamoton ansiota. Toisaalta animaation elävyys ja rikkaus tuo hahmot eloon. Hieno saavutus hahmopuolella on erityisesti se, että ruudulla juoksenteleva valtava määrä hahmoja onnistutaan tuomaan esiin selvästi joukkona yksilöityjä, persoonallisia hahmoja. Stereotyypittelyä käytetään hyväksi näppärästi, mutta liiaksi kärjistämättä.

Fokuksen tasapainoilu virtuaalimaailman kaaoksen, siitä aiheutuvan tosimaailman kaaoksen ja yhden perhekunnan syntymäpäivien viettoon kokoontumisen välillä toimii loistavasti ja saa leffan erottumaan kollegoistaan. Kaikki sopii yhteen ihmeen saumattomasti siihen nähden, miten paljon erilaisia elementtejä niin tarinan, tunnelman, miljöön kuin hahmojenkin osalta sovitetaan yhteen kaksituntiseen. Mamoru Hosodan edellisen tuotoksen The Girl Who Leapt Through Timen tavoin Summer Wars on huippuluokan viihdykettä, mutta osaset sopivat paikoilleen vielä edeltäjäänsäkin paremmin.

Lisäksi matikka ei ole koskaan ollut yhtä hottia. Koska ei, en kuumotellut seksyä renttua tai fiksua ja sööttiä tyttöystäväkandidaattia vaan neutraalin näkökulmahahmon virkaa toimittavaa matikkanördeä. Mutkun se oli niin hottis aina kun se rupesi laskemaan!

Hintansa väärti? Ei takuulla ainuttakaan tylsää hetkeä luvassa. Saliin arvostelulipukkeensa unohtanutta leffaseuraani odotellessani onnistuin vakoilemaan sen verran, että melkein kaikki katsojat olivat antaneet leffalle täydet pisteet. Asiaa tuntemattomille selvennökseksi kyse on R&A:n Finnkino-kilpailusta, jonka voittajaleffa saa levityssopimuksen Suomeen. Toivoa sopii, että Summer Wars nappaa ansaitun palkintonsa.

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: , , , Kommentteja: 8 »


R&A 2010: Keskiviikko 22.9.

22.9.2010 kello 23:33

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan, Women Without Men

Yhyy unohdin flunssaisissa kuumehöyryissäni lunastaa Heartbeats-lippuni ja aamulla esitys oli loppuunmyyty. ;____________;

Olisi jopa ollut eniten odottamieni leffojen joukossa, kun tykkäsin Xavier Dolanin edellisestä leffasta I Killed My Mother viime vuonna. Täydelliseen epätoivoon vaipumiseen ei sentään onneksi ollut aihetta, sillä Bio Rex on ottamassa rainan levitykseensä joulukuun alussa. Tilalle nappasin sitten lipun Women Without Meniin, koska minnes se feminatsi raidoistaan…

Siispä pitemmittä murheitta päivän elokuvaan:

The Illusionist (L’Illusioniste)

Rakastin tätä alusta loppuun. Yleensä näin matalalentoinen fiktio ei onnistu ihastuttamaan minua erityisemmin, mutta nyt seurasin lumoutuneena koko kahdeksankymmentäminuuttisen. Ajastaan jälkeen jääneen jäykän ranskalaistaikurin ja skotlannin pikkukylästä karanneen tyttösen yhteiselo tiivistyi mono no aware -tyylisessä kerronnassa haikean kauniiksi runoelmaksi modernisaation tieltä kuolevalle aikakaudelle.

Animaation miellyttävyys ja paljonpuhuva, mutta pienieleinen yksityiskohtaisuus olivat nannaa silmille. Animaationa toteutetuissa tarinoissa on todella harvinaista herkkua nähdä oikeasti liioittelematonta, täysin aidon tuntuista liikehdintää. Liikkeen animoinnille jääkin normaalia suurempi rooli, kun dialogia ei löydy nimeksikään. Tämä kiinnostava ratkaisu korostaa 50-luvun nostalgista tunnelmaa, samoin kuin miljöö ja hahmodesignit, jotka toivat hyvällä tavalla mieleen Disneyn Aristokatit. Puheen puutteesta huolimatta kaikki hahmot kommunikoivat selkeästi ja ymmärrettävästi, kuitenkaan liioittelematta. Vaikka hahmokaartin tyypittely on selkeää eikä pikkuroolien huvittavan kärjistetyiltä stereotyypeiltä vältytä, tuntuvat hahmot eläviltä ja todellisilta. Suureksi ansioksi lasken erityisesti sen, että joka ikisen yksittäisen ohikulkijankin aivoituksia oli äärettömän hauska seurata.

The Illusionist on karussa realistisuudessaan äärettömän haikea ja välillä surullinenkin tarina, jopa sen erittäin näppärästi toimiva huumori on surumielistä. En ole tainnut koskaan ennen nähdä tällä tyylillä etenevää tarinaa. Varsinkin loppuratkaisu on kertakaikkisessa antiklimaattisessa realistisuudessaan ja todennäköisyydessään yllättävä yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät elokuvat normaalisti lopu vastaavalla tavalla. Lämminhenkisyydestään ja toiveikkuudestaan huolimatta sydäntäsärkevä lopetus muodostaa pisteen komean iin päälle.

—————————

Hintansa väärti? Kokonaisuus taisi tällä kertaa lähennellä täydellisyyttä tästä vinkkelistä, mutta hidastempoinen, jokaista liikettään makusteleva leffa ei voine miellyttää kaikkia.

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat   Kommentteja: 3 »


R&A 2010: Tiistai 21.9.

22.9.2010 kello 00:34

Aranan R&A-ohjelma 2010:

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ti 21.9. The Housemaid
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

The Housemaid (Hanyo)

Vaikken tästä pätkästä ehkä yhtä paljon pitänytkään kuin joistain aikaisemmista, nimeäisin sen kuitenkin tähän mennessä vaikuttavimmaksi leffaksi näillä festareilla. Toteutus pysyy tekijöidensä hyppysissä varsin esimerkillisesti, eikä hallittuna loppuun asti säilyvästä kokonaisuudesta sojota irtosuortuvia. Kaikki ainekset vaivihkaisen ahdistavista musiikeista aina yllättävään loppuratkaisuun ja hyisen karmivaan, kuin kauhuleffasta lainattuun epilogikohtaukseen saakka istuvat lopputuotteeseen täydellisesti.

Housemaid pyörii lähes täysin hahmojensa varassa, jotka taas muodostavat hiuksenhienon ja yhä räjähdysherkemmäksi haurastuvan perheidyllin rikkaan perheen ja palvelusväen muodostamassa omassa pikku maailmassa. Kaikki hahmot vaikuttavat aluksi arkkityypeiltä, mutta väistävät hahmokliseensa lopulta näppärästi, tai ainakin saavat kunnon taustoitusta ja kunnioittavaa kohtelua, jopa kapuloita rattaisiin pistävä ikävä anoppi. Erityisen tuoreelta tuntui päähenkilön virkaa toimittava kiltti kotiapulainen Eun-yi, joka paljastuu eläväisemmäksi, kovapäisemmäksi ja vähemmän viattomaksi kuin olisi voinut odottaa. Suosikeikseni hahmopuolelta nousivat kuitenkin yrmeydestään huolimatta sympaattinen taloudenhoitajatäti Cho ja isäntäparin pikkuvanha, mutta silti lapsekkaassa suorapuheisuudessaan uskottava tytär Nami.

Elokuvan kylmyys ja objektiivisuus tekivät vaikutuksen sikäli, ettei edes Eun-yistä maalata maahan potkittua uhria, vaikka kyse on on kotiapulaisesta, jolla on vastassaan talon rikkaat naiset. Tästä toki myös seuraa, ettei leffa päästä katsojaa kovin lähelle itseään. Toisaalta virkistävältä vaihtelulta tuntui sekin, että kerrankin vastaan tulee elokuva, joka yrittää aivan tietoisesti välttää yleisön emotionaalista manipuloimista.

————————–

Hintansa väärti? Elokuva itsessään ehdottomasti, mutta omaa ja kummastuneesta päiden kääntelystä päätellen monien muidenkin katselukokemusta häiritsi salin takaosassa himmeästi seinän läpi kuuluva televisiolähetys, Maikkarin uutistunnari kun ei oikein sointunut painostavan hiljaisten kohtausten taustalle.

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat   Kommentteja: 2 »


R&A 2010: Sunnuntai 19.9.

20.9.2010 kello 20:39

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan


Evanglion Rebuild 2.0: You Can (Not) Advance

Jiihaa, Bardielin suolenpätkiä valkokankaalla!

Tai siis… Bardielin sisäelimet eivät suinkaan ole se asia, joka sai minut hihkumaan kaikkein eniten tässä leffassa ja joiden näkemistä isolta screeniltä odotin kaikkein malttamattomimmin…

Joka tapauksessa You Can (Not) Advance näyttää jumalaiselta, kuten edeltäjänsäkin, mutta ennen kaikkea toimii elokuvana paremmin. You Are (Not) Alonesta paistaa vielä episodirakenne läpi vähän kömpelösti, vaikka kokonaisuudessaan varsin hieno remake-leffa sekin on. You Can (Not) Advance on kuitenkin tiukemmin ja elokuvallisemmin kirjoitettu ja saattaa kunnialla kankaalle etenkin sarjan jaksot 18 ja 19, jotka ovat nostalgia-suosikkejani. Tapahtumia on onneksi uskallettu rohkeasti muokata niin, ettei leffan kattamaa yhtätoista jaksoa ole vain litistetty pinnalliseksi pikakelaukseksi sarjasta (köhLastAirbenderköh). Toinen hieno veto tekijöiltä on se, että leffa ikään kuin jatkaa sitä dialogia, jota Gurren Lagann on käynyt alkuperäisen NGE-sarjan kanssa.

Rebuildin toinen osa jatkaa myös suureksi ilokseni hahmojensa viilaamista sarjavastineitaan miellyttävämmiksi ihmisiksi tinkimättä kuitenkaan sarjan psykologisesta otteesta ja hahmojen syvälle juurtuneista ongelmista. Ihmissuhdeverkostossa tapahtuvasta vuorovaikutuksesta ja sen ryydittämästä hahmonkehityksestä todella otetaan kaikki irti.

Hintansa väärti? Täysin. Erityissuosittelut niille, joita sarjan toteutus jäi rassaamaan. Toisaalta mitään ei ole pilattu vannoutuneillekaan EVA-nördeille.

————————-

The Secret of Kells

Kells olikin loistava tilaisuus päästä näkemään oikeasti erilaista animaatiota kuin kokopitkiltä animaatioilta on tottunut odottamaan. Tyylin korostettu kaksiulotteisuus toimii loistavasti ja sitä jopa käytetään hyväksi itse tarinassa. Eräät kohdat jäivät mieleen valtavan kauniina. Toiset hetket taas nostivat karmivuudessaan niskavillat pystyyn, etunenässä matopelin käärmeen itseään syövä painajaisversio.

Tarina leffassa onkin sitten kohtuullisen laimeaa tavaraa, eikä herättänyt oikein mitään intohimoja mihinkään suuntaan. Hahmot ovat kivoja, mutta aika kunnianhimottomia. Kaikista ilmeikkäimmiksi otuksiksi jäivät kerrankin täysin autenttisesti eläimen lailla käyttäytyvä suloinen Pangur Ban -kissa-sidekick ja kerrassaan ihastuttava Aisling-metsänhenki, joka minut leffaa katsomaan alun perin houkuttelikin.

Hintansa väärti? Esteettisesti niin lumoava ja kekseliäs leffa, että mikä vain tarina nyt menee siinä sivussa tuijotellessa. Paksumpaa irkkuaksenttia jäin tosin kaipaamaan.

———————–

Burlesque Undressed

Menin katsomaan dokkaria burleski-tyylistä, tulin kotiin tietäen siitä noin kuusi tease-esitystä enemmän ja ilman mitään informaatiota, mitä niistä ei voinut päätellä. Dokumentin tunnusmerkkejä pätkä ei edes täyttänyt, sillä kaikki spekulointi ja kritiikki loisti poissaolollaan, informatiivisyydestä nyt puhumattakaan. Ei ehkä sinällään ihme, kun pätkän keskushenkilö on burleskin kunigattareksi ylistetty Immodesty Blaize itse, joka on selvästi halunnut lähinnä mainostaa itseään ja paria kamuaan puolentoista tunnin ajan. Eikä neiti lopputuloksesta päätellen ole katsellut paljoa muita dokumentaarisia tuotoksia kuin DVD-lättyjen mukana tulevia mainosdokkareita, joissa kukaan ei uskalla sanoa muuta kuin miten hienoa kyseisen filmausporukan kanssa oli tehdä leffaa.

Onneksi aiheena sentään oli kurvikkaat naiset strippaamassa kuumissa fetissialusvaatteissa, koska muuten olisin niin lähtenyt salista puoliväliin mennessä.

Hintansa väärti? Yhyy miksi tarvitsee maksaa ylipitkän ja puuduttavan mainoksen katsomisesta? No ainakin kuva oli terävämpi kuin tuubissa

Aiheet: Anime, Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: Kommentteja: 0 »


R&A 2010: Lauantai 18.9.

18.9.2010 kello 21:49

Aranan R&A-ohjelma 2010

pe 17.9. Brotherhood
la 18.9. Love Exposure
su 19.9. Evangelion, The Secret of Kells, Burlesque Undressed
ke 22.9. The Illusionist, Heartbeats
pe 24.9. L.A. Zombie
la 25.9. Summer Wars
su 26.9. Raavan

Love Exposure (Ai no mukidashi)

Tämän päivän leffaan piti raahautua vielä kipeämpänä kuin eilen, mistä aiheutuva puolikuolleisuus epäilemättä vaikutti reaktioihini jossain määrin. Joka tapauksessa Love Exposure on kaikin puolin suurin piirtein yhtä kaukana eilisen Brotherhoodista kuin leffojen tuotantomaat Japani ja Tanska toisistaan. Jos Brotherhoodin tarina oli ennalta-arvattava niin Love Exposuressa se poukkoilee mitä odottamattomampiin suuntiin. Jos Brotherhoodin tunnekartta oli hienovarainen ja hellän karu niin Love Exposuressa tulikuumat tunteet riepottelevat hahmoja kuin myrskytuuli paperinpalasia. Jos Brotherhood herätti yleisössä awww-huokailua niin Love Exposure sai salin raikumaan räkänauruista.

Nelituntisen eepoksen ensimmäisestä puolikkaasta tykkäsin kuin hullu puurosta. Kung fu -pantyshotit ja muut absurdilla huumorilla leikkivät käänteet onnistuivat naurattamaan kieroutuneella hyväntuulisuudellaan ja hahmojen tarinat jaksoivat oikeasti kiinnostaa. Viimeisestä kolmanneksesta taas jäi suuhun harvinaisen paha maku, kun alkupuoliskon absurdi komedia saikin kyytipojakseen verisohjoista ahdistusta ja aivan liian suuren määrän mauttomuutta. Stondis-vitseille jaksan nauraa vain aika rajallisesti, ja parantumattoman sairaiden, toinen toistaan ikävemmiksi käyvien ihmistenkin katselu alkaa ennen pitkää rasittaa, kun emotionaalista tarttumapintaa heihin on tarjolla heikosti. Juonenkäänteiden syy-seuraus-suhteet ja kerronnan selkeyskin rupeavat loppua kohti kovasti hajoilemaan.

Vaikka toivonkin, että olisin läksinyt salista väliajalla, täytyy krediittiä antaa hienosta musiikin käytöstä, joka muistuttaa valtavasti Quentin Tarantinon übercoolia musiikkiohjaustyyliä. Visuaaliseltakaan puolelta en löydä muuta kuin positiivista sanottavaa, sen verran kovasti valkokangas tursusi kaunista katsottavaa niin kuvauksen kuin asetteluiden ja näyttelijöidenkin osalta. Kokonaisuutena leffa muistuttaa vikkelässä kipeydessään kovasti viime vuoden korealaista vampyyriraina Thirstiä, joka kuitenkin jäi mieleen paljon positiivisemmin jo eheämmän käsikirjoituksensa ansiosta.

————-

Hintansa väärti? Eeppinen alkupuolisko kyllä, mutta olisin lähtenyt teatterista paremmin mielin ilman jälkipuoliskon käsiin murenevaa epätoivoisuutta.

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat   Kommentteja: 6 »


R&A 2010: Perjantai 17.9.

17.9.2010 kello 22:52

Vuoden 2010 Rakkautta & Anarkiaa -kierros pyörähti eilen käyntiin ja alkoi omalta osaltani tänään. Tänä vuonna ajattelin kokeilla liveblogata festarin tarjontaa, kun melkein päivittäin on tiedossa leffaa seuraavat puolitoista viikkoa. Näin meinasin tehdä jo viime vuonna, mutta en sitten saanut aikaiseksi, joten katsotaan, miten toimii. Synopsista saapi kurkkia R&A:n kotisivuilta.

Brotherhood (Broderskab)

Kämppiksen kanssa tarvitsi vain bongata synopsiksesta sanat ”homo” ja ”uusnatsi”, kun jo osoitimme leffan nimeä yksissä tuumin: ”Toi mennään kattomaan.” Aihepiirinsä ansiosta Brotherhood siis lukkiutui ensimmäiseksi must see -pätkäksi, ja onnistuikin aloittamaan R&A-viikon lippu korkealla. Juonikaari tietysti toimii juuri kuten homoista uusnatseista kertovan leffan pitääkin – kiellettyjä tunteita, kovaa ryhmäpainetta, dramaattinen paljastuminen, rankka huipennus ja niin päin pois. Sillä saralla ei siis mitään uutta taivaan alla, tämähän on kuin American History X:n ja Brokeback Mountainin rakkauden hedelmä (mikä ei sinällään ole huono juttu, koska kehnommatkin vanhemmat voisi leffamaailmassa saada).

Reippaasti tuoreemmalta sen sijaan tuntuu pätkän korostuneen pohjoismainen tunteenkuvaus ja amerikkalaisesta tyylistä selkeästi erottuva turhia sliippaamaton kerronta. Tämä tarina jäi mieleen vaikuttavana ja vakuuttavana ilmestyksenä vähemmän kekseliäästä juonesta huolimatta nimenomaan koska kaikki ruudulle heijastuva dramatiikka tuntui täysin uskottavalta. Oli kyse sitten Jimmyn kylmäpäisestä säikähdyksestä tämän herätellessä huumetokkurassa vessaan tuupertunutta veljeään tai Larsista yrittämässä epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa uudelle kämppikselle, missään ei takuulla vilku pienintäkään teennäisyyden häivettä. Erittäin aidolta tuntui myös miesten toistensa ympärillä kiertely, eikä leffa rankasta subject matteristään ja synkän realistisesta asenteestaan huolimatta pelkää heittäytyä hurjan söpöksi sopivan paikan tullen. Yleisö awwwwasi muutamassa kohdassa hyvinkin kuuluvasti.

Oman maininnan ansaitsevat pääosien esittäjien jännittävät kasvonpiirteet. Thure Lindhardtin muuten poikamaisissa kasvoissa korostuvat terävät ja tuimat piirteet. David Dencik taas näyttää muuten aivan täydelliseltä skinhead-kovikselta, mutta kasvoista paistavat valtavat, tunteikkaat ja kauniit silmät pehmentävät kokonaisvaikutelmaa. Näyttelijät myös käyttävät näitä ristiriitaisia piirteitään hyväkseen rooliensa elävöittämisessä suorastaan ihailtavan tehokkaasti.

———————-

Hintansa väärti? Ehdottomasti. Brotherhoodilla on vielä monta näytöstä edessä, joten mars kaikki pääkaupunkiseudun asukit katsomaan, jos aikataulu suinkin antaa periksi ja mitään kiinnostusta aiheeseen löytyy.

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat   Kommentteja: 0 »


The Second Rule of Fight Club Is…

4.9.2010 kello 13:38

Edellisessä postauksessa höpötin vastustajista, musiikista ja tyylikkyydestä.

Taistelut voivat toimia hyvin myös hahmonkehityksen ja hahmojen ilmaisemisen vinkkelistä. Evangelionin mecha-rynkytykset ovat erinomaista katsottavaa taisteluiden cooliuden lisäksi myös sen vuoksi, että sarja antaa melkoisesti huomiota sille, miten voimakkaasti taistelut enkelien kanssa vaikuttavat pilotteihin. Sekin toki auttaa, että EVAt nyt vain on varustettu seksyimmällä mecha-designilla koskaan. Myös Utenan kaksintaistelut toimivat ennalta-arvattavuudestaan huolimatta ensisijaisesti sen takia, että ne vievät hahmoja psykologisesti äärirajoilleen. Näissä tapauksissa taistelun fokus ei olekaan enää iskujen latelemisessa, vaan selkeästi enemmän hahmojen psykologiassa.

Utenan seitsemännen jakson kaksintaistelun aikana takaumat paljastavat kätketyt tunteet, jotka motivoivat Juria taisteluun.

Toradoran yllättävän rankka catfight nousee esille hienon animoinnin ja räiskyvien tunteiden ohella myös erityisesti luomalla vahvan kontrastin sarjan yleensä painottamaan normaaliin lukiodraamaan. Taigan ja Kanoun leiskuva välienselvittely korostuu kirkkaasti muun doraman seasta juuri siksi, ettei kyseessä ole tappelusarja, eivätkä riitapukarit ole statukseltaan minkäänlaisia tappelijoita, vaikka puumiekkaa tottuneesti heiluttavatkin ja kipakkaa luonnetta löytyy. Harvoin normitytöt pääsevät animessa ottamaan yhteen yhtä raivokkaasti. Kohtaus käyttää käsikähmää oivaltavasti voimakkaana tunteidenpurkumetodina, ja emotionaalisesti väkevämpää tappelua saakin animemaailmasta hakea kissojen ja koirien kanssa. Rohkeasti normaalimmasta kouluhömpsöilystä erottuva tappelu jäikin yhdeksi sarjan selvästi mieleenpainuvimmista kohtauksista.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Manga, Meta  Tagit: , , , , Kommentteja: 0 »



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.