Mononoke Hime

28.3.2010 kello 21:19

Kävinpä viikonloppuna katsastamassa tämän kaunottaren valkokangasversiona. Reissu osoittautui toisaalta nostalgiseksi, toisaalta rasittavaksi. Nostalgiseksi, koska Mononoke Hime tai kotimaisemmin Prinsessa Mononoke on ollut suosikkini  Hayao Miyazakin elokuvista ja koska se oli muistaakseni kolmas anime-leffa, jonka näin – heti Ninja Scrollin ja Akiran jälkeen. Rasittavaksi, koska pelkoni siitä, ettei se osoittautuisi ollenkaan niin hyväksi kuin olin sen edellisillä kerroilla vuosia sitten kokenut, kävi toteen.

Mitä enemmän Miyazakin elokuvia katson, sitä ikävämmin hänen tyylinsä tuntuu hankaavan minua vastakarvaan. Mononoke Hime on kuitenkin hieno filmi, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain enää pysty pitämään siitä samalla tavalla kuin silloin joskus ennen. Eivät fiilikset nyt aivan negatiivisiksi jääneet, itse asiassa tunteet leffasta ovat nyt ristiriitaisemmat kuin koskaan.

Siitä ei kuitenkaan riidellä, että leffa on hiton komeaa silmänamia alusta loppuun.

Ne asiat, joita olen ihaillut aiemmilla katsastuskerroilla, olivat paljon hienompia kuin muistinkaan. Ensinnäkin rautasulattamon karismaattinen valtiatar Eboshi on animemaailman komeimpia naisia. Hänessä nähdään hieno linjanveto laumastaan huolehtivan paimenen ja kivikovan, vaarallisessa määrin kunnianhimoisen liikenaisen välillä. Muutenkin leffan luonto-ihminen-vastakkainasettelun semi-antagonisteina toimivat Eboshi ja Jiko ovat jumalanmetsästyssuunnitelmineen todella mielenkiintoisia ja monisävyisiä hahmoja, varsinkin kun molemmista olisi ollut äärettömän helppo vääntää yksiselitteisen ahneita ja ilkeitä tusinapahiksia. Sen sijaan saamme kaksi sympaattista ihmistä, joiden vastustajan roolit ovat seurausta siitä, että he ovat menettäneet kunnioituksensa luontoa kohtaan ja korvanneet sen materiaalisilla arvoilla.

Myös Joe Hisaishin musiikit kaikuivat salissa korvaani komeammin kuin koskaan. Etenkin leffan loppupuolella soiva raita  The World of the Dead sai minut pidättämään hengitystäni. Sen lisäksi, että sain nähdä maailman murenevan päähenkilöiden ympärillä, pystyin kuulemaan sen, mikä nosti kohtauksen kokonaisvaikuttavuutta parilla potenssilla. En saa myöskään aivan heti päähäni painajaismaisempaa ja karmivampaa soundtrack-musiikkia. Muutenkin koko leffa on täynnä kauniita kappaleita, jotka tukevat tapahtumia saumattomasti ja korostavat koko tarinakuvion eeppisyyttä juuri sopivassa määrin menemättä kuitenkaan yli tyylikkyyden rajojen.

Miyazakin mielikuvitus ja kekseliäisyys jumalolentojen suhteen on tietysti aivan omaa luokkaansa. Jokainen otus komeasta Moro-sudesta surumielisiin apinajumaluuksiin on vaikuttava ilmestys. Ja kukapa voisi olla rakastamatta valkoisia pikku Kodama-henkiä, jotka matkivat haavoittunutta miestä kantavaa Ashitakaa hyppimällä toistensa reppuselässä ja ilakoivat metsän valtiaan öisessä tuulikieputuksessa kuin ala-astelaiset Linnanmäellä.

Erikseen on mainittava vielä Eboshin ja susityttö Sanin yhteenotto rautasulattamossa. Vaikka kyseinen kissatappelu jää valitettavan lyhyeksi, se on ehdottomasti yksi suosikeistani, mitä animetaisteluihin (tai oikeastaan missä tahansa mediassa esitettyyn kärhämöintiin) tulee, samoin suosikkikohtaukseni elokuvassa. Sanin eläimellinen raivo ja Eboshin kylmäpäinen ylenkatse näkyvät upeasti naisten tavasta käyttää teräasettaan ja synnyttävät hienon kontrastin – Sanin villit ja kovat sohaisut vastaan Eboshin hienostuneemmat pistot. Yhteenottoa ja sen osapuolten konfliktia on vielä komeasti korostettu näiden ulkoasuilla, kun Sanin maanläheinen asustus ja Eboshin korean täyteläiset värit hakkaavat yhteen. On todella sääli, ettei näillä kahdella ole muita yhteisiä kohtauksia. Samoin olen pahoillani siitä, että Ashitakan pitää tunkea keskeyttämään kahakka ennen aikojaan.

Mistä päästäänkin sitten siihen, että kääntöpuolena siistien aspektien korostuneelle hienoudelle ne puolet, joista en niin koskaan välittänyt, ovat kasvaneet valtaviksi mätäpaiseiksi keskelle muuten nättiä leffaa. Jos antagonistit ovatkin upeita ilmestyksiä, pääpariskunta ja varsinkin sen miehisempi puolisko aiheuttavat vatsakramppeja. Vaikka vertailtaisiin ainoastaan viihdemaailman lukuisia Jeesus-hahmoja, Ashitaka nousee esille kaikenvoittavassa hyveellisyydessään, oikeudenmukaisuudessaan, kärsivällisyydessään, taitavuudessaan, viisaudessaan ja nättipoikuudessaan mittelemään suurella etulyöntiasemalla maailmankaikkeuden hyvimmän ja tylsimmän päähenkilön tittelistä. Vaikkakaan hän ei toki ole vain tylsä – hänen yksiselitteinen, kyseenalaistamaton täydellisyytensä tekee hänestä ainakin tämän yhden katsojan silmissä samperin ärsyttävän ja jopa vastenmielisen holier-than-thou-hahmon. Ja toki hänen pitää saada yli-inhimilliset voimat siihen päälle, että kaikki moraalia vähemmänkin ymmärtävät varmasti älyävät hänen paremmuutensa. Ashitakan negatiivinen vaikutus leffan kokonaisuuteen on valtava, kun otetaan huomioon, että se on rakennettu hyvin tiukasti hänen ja hänen näkökulmansa ympärille.

En olisi vaatinut Ashitakasta mitään omaan tautiinsa käpertynyttä vihamielistä ja turtuneessa angstissa rypevää Thomas Covenantia, mutta jos tappava ja demonisoiva kirous näkyisi edes hienoisena katkeroitumisena tai hämmennyksenä, Ashitaka olisi heti vähemmän epämiellyttävä hahmo seurata. Infektoitunut kyynärvarsi ja kirouksen mukanaan tuomien yli-inhimillisten voimien kasvu on eittämättä toteutettu hienosti, mutta kirouksen leviämisen henkinen vaikutus Ashitakaan on jätetty täysin käsittelemättä. Tämän puolen vilauttaminen yleisölle olisi tuonut sankariin inhimillisyyttä ja monipuolistanut häntä luomalla sisäistä konfliktia.

Uskon, että olisin nauttinut koko elokuvasta huomattavasti enemmän, jos San olisi nimihahmoutensa lisäksi se kaikkein keskeisin henkilö. Nyt hän vaikuttaa jännältä tyypiltä tasan siihen asti, kunnes aloittaa kommunikoimisen Ashitakan kanssa, jolloin hän degeneroituu suuren ja uljaan sankarimme love interestiksi ja sidekickiksi. Jos leffassa, joka yrittää näin kovasti promota hyvän ja pahan olemattomuutta, täytyy ihan välttämättä olla Ashitakan kaltainen ikierehtymätön ja aina oikein valitseva sovittelijataho riitapukarien välillä, ei pojua sentään tarvitsisi parittaa tytölle, jonka hän saa vaikuttamaan paljon vähäisemmältä kuin tämän pitäisi olla.

Vau, kova jätkä tuo Ashitaka, kun onnistuu ihan yksinään vääntämään hienon leffan piimäksi.

Avainsanat: , ,

Aiheet: Anime, Arvostelu, Avautuminen  Tagit: , , RSS 2.0

« »


6 kommenttia

  1. Tsubasa

    Toisaalta, onko Miyazaki ikinä onnistunutkaan luomaan edes etäisesti kiinnostavaa ja monitahoista miespäähenkilöä, joka ei olisi keski-ikäinen sika?

    Melko paradoksaalista kyllä, että tässä leffassa molemmat pääosanesittäjät ovat litteitä pahvikuvia. Naishahmojen luomisessahan hän on yleensä loistanut.

  2. Arana

    Hyvä pointti, Miyazakin pojat ovat olleet aika lailla tylsiä, mutta hailean symppiksiä love interestejä. Ashitakan kanssa ongelmani sinänsä on, että hän ei ole vain tylsä vaan suorastaan epämiellyttävä hahmo. Toisaalta tykkään Howlista kovastikin, vaikka monet ovat miestä itkupillinyhveröksi haukkuneet – ainakin hänestä löytyy persoonallisuutta ja hurmaavia pikku oikkuja, jotka saavat hänet elämään ihan toisella tavalla kuin Miyazakin normipojut.

    (Ja näin sivumennen sanoen olisin tykännyt Ponyosta paljon enemmän jos Fujimoto olisi ollut päähenkilö, koska nyt aika meni söpöjen kersojen seuraamisen sijasta sen tuskasteluun, koska hypersexy punapääfaija saa taas ruutuaikaa.)

    Miyazakin tytöt tahtovat toisaalta olla omaan makuuni vähän turhan idealisoituja, joten en ylipäänsä ole ollut äijän hahmosilmän suuri fanittaja. Mutta saamari nyt ton Ashitakan kanssa…

  3. Pieniihminen

    Mua on aina ärsyttänyt Miyazakin tyttöjen innokkuus, koska olen itse ollut kymmenenvuotiaasta angstilapsi. (Syytän kirjoja)

    Ashitakasta löysin yhden vian; se unohti sen oman heimon kokonaan.
    Siis ihan oikeasti, leffan alussa koko matkan idea oli auttaa heimoaan ja sitten pikkuprinssi vaan jääkin susitytön luoksi.
    No ollihan se kiimai- rakastunut teini-ikäinen. En siltikään tajua ja heikkoa tarinankerrontaa, että alun konflikti unohdetaan kokonaan.

  4. Arana

    Miyazakin tytöt ovat kohtuullisen hurmaavia siihen saakka, että huomaa kaikki samaan muottiin valetuiksi. Itsekin kyllä preferoin vähän synkempiä hahmoja.

    Mutta oliko Ashitakan matkan tarkoituksena lopulta varsinaisesti pelastaa heimo ja palata takaisin? En tunne nutturanleikkuun symboliikkaa ihan kauheasti, mutta mielestäni Ashitakan rituaalinen hiustenleikkuu antaa sellaisia viboja, että nyt lähden enkä varmaan koskaan palaa (samaan tapaan kuin Zukon ja Iroh’n hiustenleikkuu Avatarissa). Minulle on jäänyt sellainen fiilis, että kyse olisi pikemminkin tilanteesta, jossa hän lähtee etsimään parannuskeinoa leviävään infektioonsa ja samalla varmistamaan, ettei samanlainen hirvitys enää kohtaa kotikylää uudestaan. Voin toki olla väärässäkin, kun en tarkalleen muista yksityiskohtia, mutta tällainen fiilis itselleni oli jäänyt – ettei Ashitaka tai kukaan kyläläinen varsinaisesti luottanut siihen, että hän palaisi.

    Sitä paitsi Ashitaka on jeesuspoika, joka tietysti katsoo velvollisuudekseen jäädä auttamaan niitä, jotka tarvitsevat häntä eniten. Kotikylä kyllä pärjää, mutta rautasulattamon väki ja luonnonhelma ovat hienon rappeutunut parannusprojekti, jonka parissa Ashitaka voi joka päivä näyttää miten hieno ja ylivertainen ja hyveellinen tyyppi on!

  5. Pieniihminen

    Mun mielestä se lupas pikkusisarelleen tulla takaisin D:
    En kyllä oo varma, oli niin silmänruokaa koko leffa ja koska Ashi oli vähän taviksen näköinen ja miespuolinen, niin mun keskittymiskykyni heilui muihin suuntiin…….

  6. Arana

    Aa no sitten, voi hyvin olla. Itse en tosiaan muista alkudialogeja, kun leffan näkemisestä on taas aikaa. Mutta niin, itsekin mieluusti olisin toki huomaamatta kaikkea Ashitakan puuhailua. Sääli, että mokoma on niin paljon esillä. :/

    Siellä Ashitakan perhe itkee, että ”yhybyy, se ei koskaan tullut takaisin se varmaan kuali ojaan. ;_____;”

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.