Miniarvostelussa talven 2011 sarjat

28.1.2012 kello 17:57

Blogin arkistoja kaivellessani huomasin viime keväänä kirjoittaneeni tällaisen setin kuvia vaille valmiiksi. Olin ansiokkaasti unohtanut koko tekstin syystä tai toisesta, mutta pistetään se nyt tänne osana vuodenloppukatsaustani.

Ensivaikutelmat viime talven sarjoista löytyvät täältä.

Level E

Baka toimittaa vuoden asenteikkaimman ansailun.

Suunta ensivaikutelmasta: alaspäin.

Level E putosi minun näkökulmastani samaan sudenkuoppaan kuin komediat yleensä; se ei onnistunut hauskuuttamaan minua loppuun saakka. Color Rangers -tarinakaari onnistui vielä huvittamaan ja viihdyttämään, mutta sen jälkeen en muista pitäneeni mitään kohtaa sarjan jälkipuoliskosta juuri millään tasolla hauskana, vaikka se monessa kohtaa yrittääkin olla hauska. Aluksi oivaltavaksi kehumani huumori siis väljähtyi juuri sellaiseksi väsähtäneeksi slap-stickiksi, jota en jaksa sietää.

Ehdin jo alkuun toivoa tapahtumien takapiruna pyörivästä alienprinssi Bakasta vähän monisyisempää hahmoa kuin komediapäähenkilöltä on aiheellista odottaa.Valitettavasti jo ensimmäinen tarinakaari paljastaa kaikki kortit, joita sarjalla on hihassaan Bakan suhteen. Ensivaikutelmien vihjaama syvyys onkin pelkkää trollausta – prinssi on superälykäs ja epämiellyttävä kiusanhenki, eikä missään vaiheessa yritäkään olla mitään muuta.

Onneksi sarjan itsenäisistä tarinakaarista osa keskittyy johonkin aivan muuhun kuin Bakaan, jonka katselu rupesi nopeasti käymään hermoilleni. Bakan huvituksekseen supersankareiksi värväämän poikaviisikon Color Rangers -seikkailut ilahduttivat. Samoin olin iloinen siitä, että osa tarinoista painottui aivan muunlaiseen tunnelmaan kuin komediaan. Silti todennäköisesti juuri sarjaa vainoavan komediahengen vuoksi läpeensä huumoriton merenneitotarinakaan ei oikein saa kunnolla tulta alleen, sillä sarjan puhtaan komediaton draama taas jää melko flegmaattiseksi elämykseksi. Tämän takia yksikään hahmoista ei jäänyt mitenkään erityisemmin mieleen, tietenkin ärsyttävyydellään erottuvaa Bakaa lukuun ottamatta. Hahmojen mitäänsanomattomuus ei suuremmin häirinnyt katsoessa, mutta se varmistaa sarjan helpon unholaan uppoamisen.

Kaikesta huolimatta Level E:n otteessa on 90-luvun puolivälissä pyörineen alkuteoksen jossain määrin vanhentuneesta fiiliksestä ja aihepiiristä kumpuavaa virkistävyyttä. Retrous on tässä suhteessa valttia, sillä sarja tuo sen ansiosta markkinoille aidosti muista komedioista erottuvan genreteoksen. Level E on niin vanha, että se tuntuu suorastaan uudelta.

Wandering Son

Nitori taas on vuoden realistisin ansa.

Suunta ensivaikutelmasta: hitusen ylöspäin.

Alkukömpelyyksien jälkeen Wandering Son pääsee hienosti omille jaloilleen, eikä enää kompastele mangan koipiin. Kerronta selkeytyy ja kirkastuu heti, kun takaumat tarinan keskiössä seilaavan translapsikaksikon ja näiden ystävien menneisyyteen jätetään pois muutaman ensimmäisen jakson jälkeen.

Olen edelleen sitä mieltä, että anime on ajoitettu alkuperäismangaan nähden varsin hyvin – varsinkin, kun mangan keskeltä aloittamisen sekavuusongelmista päästään yli. Yläasteen alkaminen toimii loogisena aloituskohtana uuden aikakauden alkuna. Lopetuksena päätyttöpoika Nitorin uskaltautuminen koulunäytelmän crossdressausosaan ristiinpukeutumisen aiheuttamien ongelmien jälkeenkin puolestaan toimii varsin hyvin. Päätöspiste on valittu niin, ettei tarina tunnu jäävän aivan kesken. Jos sarja olisi ajoitettu alkamaan suoraan mangan alkupisteestä, kunnollinen lopetus olisi todennäköisesti ollut vaikeampi toteuttaa. Tällöin Wandering Son olisi ollut vaarassa lässähtää samalla tavalla kuin sitä edeltävä noitaminA-draama Kuragehime, jonka tökerö kesken jääminen raivostutti katsojan jos toisenkin.

Hahmopuoli ansaitsee sekä kiitosta että kritiikkiä. Toisaalta draaman vähäeleinen tyyli on hienopiirteisyydessään kiehtovaa seurattavaa. Toisaalta näihin hahmoihin yhdistettynä tällaisella dramatisoinnilla ei onnistuttu luomaan erityisen mieleenpainuvaa jälkeä. Kuvailisin sarjaa äärimmäisen miellyttäväksi, mutta se ei onnistunut vangitsemaan minua tai tekemään kovin valtaisaa vaikutusta. Hahmopuolelta jäi harmittamaan erityisesti pojaksi itsensä kokevan Takatsuki-tytön saaman valokeilan kapeus. Hänen päähänsä ei päästä juuri ollenkaan, kun sarja keskittyy enemmän Nitoriin. Manga nostaa paljon tasaisemmin kummankin arkea ja sukupuoli-identiteetin kehittymistä pinnalle ja tuntuu siksi sisällökkäämmältä.

Ensivaikutelmissa ounailin, että sarjan uniikin tunnelman luova seesteinen pehmeys olisi kaksiteräinen miekka siinä mielessä, että itse nautin enemmän vähän särmikkäämmästä ulosannista. Sarja jäi siis hieman valjuksi kokemukseksi monista hyveistään huolimatta.

Loppufiiliksinä sanottakoon, että Wandering Son on hyvin nätti, äärimmäisen miellyttävä ja ihailtavan fiksu ja realistinen draama, joka on aiheensa ja teemojensa vaikeuteen nähden toteutettu todella hyvin. Aivan omiin fiktiomieltymyksiini se ei istu, mutta valituksen aiheet jäävät alun kömpelyyksiä lukuun ottamatta enemmän maku- kuin laatukysymyksiksi.

Fractale

Surullisinta on ehkä että sarjan lopetus oikeasti luulee olevansa fiksu ja filmaattinen.

Suunta ensivaikutelmasta: Jaksojen 2-3 lievän noususuuntauksen jälkeen tasaisen jyrkästi alaspäin

Fractale ei onnistunut pelastamaan animea ohjaaja Yamakanin uhosta huolimatta. Sarja alkaa mitäänsanomattomasti, ja loppua kohden se luisuu yhä varoittavammin alaspäin. Kaikki järki haahuilee pois juonen ulottuvilta ja juoni itse karkaa palkattomalle lomalle lähestyessään kliimaksiaan. Missään vaiheessa sarjalla ei näytä olevan mitään intressiä saada katsojaa välittämään hahmoista tai maailmasta. Skifimaukas idea ja kohtuullisen suloinen Nessa-virtuaalityttönen pelastavat, mitä pelastettavissa on, mutta eivät onnistu tekemään sarjaa katsomisen arvoiseksi.

Päähenkilöpoika Clainiin kohdistuvat nihkeät alusvaate- ja pervovitsit herättivät tarpeettomia syvän myötähäpeän fiiliksiä. Tekijät eivät itsekään tunnu uskovan täysin kiltin ja nolon tyttömäisen pojan pervoksi nimittelyn hauskuuteen, sillä vitsit esitetään sellaisella päättäväisyyden ja asenteen puutteella, että joku voisi luulla, ettei murjauksia ole edes tarkoitettu hauskoiksi.

Fractale yrittää toteuttaa draamansa samalla tavalla fiksun vähäeleisesti kuin Wandering Son, mutta onnistuu vain luomaan fiiliksen vyötäisille ulottuvassa mudassa kahlaamisesta. Osaamattomasti toteutettuna hienovaraisuuteen pyrkiminen kaatuu vaikutelmaksi tekijöiden täydellisestä välinpitämättömyydestä tuotostaan kohtaan. Sekä huumori että draama tuntuvat pakotetuilta, juoni on väkisellä väännetty ja kerronta epäselvää.

Kuran seassa on myös kovia oivalluksia, mutta ne ovat koko ajan hukkumassa tyhmelöintiin. Fractale epäonnistuu kontekstin luomisessa hienoille ideoilleen, kuten tuotannon ja palvelun automatisoivan Fractale-teitokonejärjestelmän mahdollistamalle karmivan lunkille työstä vapaalle elämälle. Edes komeat mummonmestausterroristi-iskut eivät auta, kun sarja on kokonaisuutena vajonnut näin pahasti suohon.

Puella Magi Madoka Magica

Shinbomies toimittaa jälleen lyömättömät visuaalit.

Madoka on siinä mielessä toteutukseltaan Fractalen täydellinen vastakohta, että se luo aidosti voimakkaan tunnelman, säilyy koherenttina alusta loppuun ja ilmentää vahvasti myös tekijöidensä omistautumista. Taikatyttöseikkailuista en koskaan kirjoittanut ensivaikutelmia, sillä en aloittanut sarjaa muiden talvianimeiden kanssa samaan aikaan. Vasta talvikauden puolivälissä jatkuva nettihehkutus sai kiinnostuksen heräämään. Sitten rykäisinkin ensimmäiset kahdeksan jaksoa lähes siltä istumalta, ja jäin odottamaan lisää sydän jännityksestä tykyttäen.

Suureksi ilokseni löysin Madoka Magicasta vihdoin Akiyuki Shinbon kipsakantuoreen ohjaustyylin vakavaan asenteeseen ja kunnianhimoiseen tarinaan yhdistävän teoksen. Joka kerta, kun olen aloittanut shinboanimen, olen valtavan kovasti halunnut pitää siitä, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun olen pystynyt säilymään shinbotykkääjänä loppuun asti. Tästä kehkeytyi ehdottomasti kauden paras ja voimakkain sarja.

Sarjaa on ylistetty genreään dekonstruoivana tarinana, jollainen se jossain määrin varmasti onkin, jos puhutaan nimenomaan miehille suunnatusta moetaikatyttölöllöilystä, mutta itse löysin sarjan arvokkaimman annin pikemminkin sen määrätietoisesta tyylikkyydestä, kyynisestä maailmasta ja kiprakasta hahmokuvauksesta. Sarjan hahmoja on monesti pidetty sen heikkona lenkkinä, mutta minuun taikatytöt tekivät vaikutuksen fantastisiin olosuhteisiin ja leveänaamadesigneihin istutetulla inhimillisellä realistisuudellaan. Tytöt eivät ole pakotetun oloisia hahmostereotyyppejä, vaikka ottavatkin ponnahduspintaa charatyypeistään. Hahmojen voimakkaat heikkoudet ja piilevät voimavarat tekivät heistä itselleni helposti lähestyttäviä aitoja henkilöitä pelkkien stereotyyppimuottien sijaan.

Avainsanat: , , , ,

Aiheet: Anime, Arvostelu  Tagit: , , , , RSS 2.0

« »


Yksi kommentti

  1. Missing Link » Arkisto » Animevuoden 2011 vaarallinen matka

    […] sarjat saivatkin jo vähän kattavammat loppupäätelmät, joten jatketaan suoraan keväästä. Syksyllä 2010 alkaneeseen Star Driveriin en mene tässä sen […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.