Prinsessapäiväkirjat: Liisa

Elokuvasta Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Liisan kakku oli valhetta.

Liisa Ihmemaassa on suurin inhokkini näkemistäni Disneyn klassikoista. Narratiivisesti Liisa-tyttösen unta kuvaava leffa on yhtä tyhjän kanssa, sillä siinä tuskin edes on tarinaa, ei ainakaan missään määrin mielenkiintoista sellaista. Elokuvan pointti on, että päähenkilö nukahtaa ja hortoilee unessaan ympäri hassua unimaailmaa, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Jatkuvan happosateen lisäksi kokonaisuudesta ei jää käteen muuta kuin ikävä fiilis.

1. Persoonallisuus

Koska kyseessä on nimenomaan hyvin aidon tuntuisesti kuvattu uni – omani ainakin ovat aina juuri yhtä ahdistavaa ja epämiellyttävää sekamelskaa kuin Liisan – on Liisan hahmokin kuvattu elokuvassa hieman epäluotettavasti. Unia nähdessämme niissä kohtaamamme omituisuudet vaikuttavat usein loogisemmilta kuin ne ovatkaan, mikä vääristää Liisan persoonallisuudesta katsojalle suodattuvaa kuvaa.

Hän reagoi Ihmemaan höykytyksiin hieman kummastuen, ja järjettömyyteensä sotkeutuvien hahmojen hölmöilyihin välillä närkästyen. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista maailmaa ja sen nurinkurista logiikkaa. Unilogiikka ei toimi kuten normaali logiikka. Tämän takia en olisi valmis väittämään, että Liisa on erityisen avoinmielinen tai omituinen tyttö, joka pystyy hyväksymään oman kutistumisensa tai tyhjästä ilmestyvät ja katoilevat asiat melkein silmää räpäyttämättä.

Päinvastoin, Liisa vaikuttaa melko esimerkilliseltä ja fiksulta lapselta, joka käyttäytyy kohteliaasti, pitää jalkansa maassa ja osaa tulkita sosiaalisia tilanteita tarkasti. Esimerkiksi Hullun Hatuntekijän ja tämän ystävien syntymättömyyspäiväteekutsuille tuppautuessaan hän käyttäytyy kohteliaasti mutta epämuodollisesti ja innostuneesti. Näiden ADHD-juhlien alkaessa ärsyttää hän antaa myös närkästyksensä näkyä. Sen sijaan Herttakuningattaren seurueeseen ajauduttuaan hän huomaa heti, että kuningattaren narsistisia oikkuja on syytä myötäillä mahdollisimman varoen ja tarkasti.

Mukautumiskykyä tuntuu riittävän vaikka kuningattaren oikut rasittavatkin.

Liisa osoittaa myös selkeitä vahvan omatoimisuuden ja aloitekykyisyyden merkkejä. Hän tietää täsmälleen, mitä haluaa ja kommunikoi kohtaamiensa otusten kanssa löytääkseen tiensä ensin Pekka-Kanin luokse ja myöhemmin kotiin. Liisan ylitsevuotava pikkuvanhuus tulee esiin erityisesti hänen hienostelevan teennäisestä puhetavastaan niin sanavalintojen kuin äänenpainotustenkin osalta. Suomidubbaaja Mervi Hiltunen tosin tasoittaa puhetavan teennäisyyttä huomattavasti alkuperäisenä äänenä toimineen Kathryn Beaumontin tyylistä.

Ennen nukahtamistaan Liisa kapinoi hieman todellisuutta vastaan; hänestä olisi mukavampi juoksennella hassussa mielikuvitusmaassa kuin opiskella. Ihmemaan seikkailut kuitenkin osoittavat, että hän saa nopeasti tarpeekseen mielikuvituksellisista päättömyyksistä ja alkaa kaivata järkevää, ennalta-arvattavaa arkea, jossa iltapäiväteellä saa oikeasti juodakseen ja ihmisten kanssa pystyy keskustelemaan – Ihmemaassa kun varsinkin jälkimmäinen tuntuu olevan tuntematon konsepti.

Loppujen lopuksi Liisa vaikuttaa siis olevan melko normaali vilkkaalla mielikuvituksella varustettu tyttö. Kukapa kouluikäinen ei mieluummin miettisi, mitä kaikkia hauskoja asioita fantasiamaailmassa voisi olla, kuin tekisi läksyjä ja keskittyisi opetukseen? Todellisuudessa hän, kuten suurin osa meistä, hakee kuitenkin turvaa tylsästä arjesta, jossa kaikki toimii tavan mukaan ja tuntuu selkeältä ja järkevältä.

2. Hahmonkehitys

Liisa käy läpi selkeän mentaliteetinmuutoksen unensa aikana. Hänen unensa alkaa täydellisestä todellisuuden vastustamisesta. Päätyessään Ihmemaahan, missä kaikki on päinvastoin kuin pitäisi ja omituisen hassusti, Liisa on ensin kiinnostunut ja positiivisella tavalla ihmeissään. Pian hän kuitenkin huomaa, että se, ettei missään ole järkeä, ei itse asiassa ole ollenkaan mukavaa. Tässä kohtaa hän alkaa etsiä tietä kotiin määrätietoisesti, eikä ole enää lainkaan kiinnostunut Ihmemaan jännittävistä omituisuuksista.

Ilmeeni koko leffan ajan.

Koska näemme vain muutaman hetken Liisasta ennen nukahtamista ja heräämisen jälkeen, on kuitenkin vaikea sanoa, jäikö unessa läpikäydystä matkasta mitään käteen, eli jättikö uniretki minkäänlaista pysyvää muutosta. Koska kyseessä on uni, ja koska unet yleensä unohtuvat pari hetkeä heräämisen jälkeen, suhtaudun tähän mahdollisuuteen varauksella.

Leffan keskivaiheilla pyöritellään muutamaan otteeseen myös ihan mielenkiintoista hahmonkehitykseltä haiskahtavaa juonenpoikasta siitä, miten Liisan muistot ja käsitys itsestään ja oikeasta elämästään alkavat hämärtyä Ihmemaassa seikkaillessa. Tämä osio jää kuitenkin lähinnä Kaalimadon kohtauksen varaan ja unohtuu melko pian, eikä saa mitään kunnollista kehitystä tai ratkaisua. Sen voisi kuitenkin tulkita niin, että kietoutuessaan syvemmälle Ihmemaan verkkoon Liisa alkaa kadottaa itseään, mutta löytää itsensä taas päättäessään hylätä Ihmemaan ja palata kotiin.

3. Hahmodesign

Toisin kuin Tuhkimolla, Liisalla on sentään ulkopuolisena syy näyttää aivan eri tyyliseltä kuin muut leffan hahmot.

Liisa on leffan julkaisuvuoteen 1951 mennessä ehdottomasti elävimmin animoitu Disney-sankaritar. Lumikki ja Tuhkimo liikkuvat kauniisti, mutta on selvää, että Lumikissa animaattoreiden päähuomio on kääpiöissä ja Tuhkimossa taas Hiirissä ja Luciferissa. Realistisemmat ihmishahmot jäävät hieman syrjempään todennäköisesti sen takia, että heidän animointinsa oli vaikeampaa. Liisa sen sijaan on oman leffansa ehdoton keskipiste, ja siksi myös parhaat animaatiopaukut keskittyvät häneen. Tuloksena on varsin ilmeikäs ja eleikäs tyttö.

Liisan kasvot ovat kuitenkin ilmeikkyydestään ja sujuvammasta animoinnistaan huolimatta samaan tyyliin hieman persoonattoman oloiset kuin Tuhkimolla. Kuten kaikki varhaiset Disney-sankarittaret, Liisan hahmodesign on jäänyt muistiin ensisijaisesti vaatesuunnittelun ansiosta. Yksinkertainen mutta sievä sininen mekko ja sitä tasapainottava valkoinen esiliina sekä valkoiset polvisukat ja kokonaisuutta täydentävät mustat kengät ja musta hiusrusetti toimivat hyvin yhdessä (ja suomalaiselle katsojalle tulee mukavan isänmaallinen olo). Värien hallinta onkin olennainen osa Liisan hahmodesignia.

Liisa näyttää kokonaisuudessaan ihan mukavalta, vaikkei olekaan kirkkaissa väreissään silmääni yhtä hyvin tasapainotettu kuin Tuhkimo. Hänenkin hahmodesigninsa kokonaisuudella on aikaisempien sankarittarien tapaan jonkinlainen narratiivinen merkitys leffassa. Tuhkimon mekkoja käytetään onnistuneesti tuomaan esiin hahmon eri puolia, ja Lumikin hahmodesign on integroinut itseensä hyvin Grimmin sadun kauneutta ilmaisevat (joskin nykyään jo vanhentuneet) elementit: eebenpuun mustat hiukset, verenpunaiset huulet ja vaalean ihon. Liisan järkevämpi ja realistisempi ulkomuoto taas erottaa hänet Ihmemaan poikkeuksetta rönsyvämmin tyylitellyistä asukeista ja tavallaan asettaa hänet ulkopuolisen asemaan maailmassa.

4. Roolitus

Kuten sanottu, Liisa on elokuvansa ehdoton keskus ja ainoa oikea henkilö. Kaikki muut leffan otukset ovat värikästä taustamelua, joihin yleisö ja Liisa reagoivat, mutta joilla ei lopulta ole mitään muuta tehtävää kuin olla päästään täysin sekaisin.

Lisäksi kaikki Ihmemaan asukkaat metsän sanaleikkiotuksia lukuun ottamatta ovat äärimmäisen ikäviä tyyppejä näin jossain määrin järkevän ihmisen näkökulmasta. He eivät ole kiinnostuneita minkäänlaisesta aidosta sosiaalisesta kanssakäymisestä, eivätkä todennäköisesti edes kykenisi sellaiseen. Toisten huomioon ottaminen millään tasolla on heille tuntematon käsite, ja he tekevät mitä lystäävät muista täysin piittaamatta. Heillä ei myöskään vaikuta olevan mitään henkilökohtaisia tavoitteita elämässään.

Näiden ympäriinsä palloilevien mitäänsanomattomuuksien rinnalla Liisa on toimelias ja johdonmukainen hahmo. Hän siirtyy aktiivisesti kohtauksesta toiseen ensin Pekka-Kanin perässä ja myöhemmin kotiinpaluureittiä etsien, eikä koskaan unohda tavoitettaan. Muihin Disney-sankarittariin verrattuna hän ei kuitenkaan tee kauheasti, koska hänen elokuvansa ei ihan kerro mistään muusta kuin sekamelskasta. Hän on toisaalta myös niin perusnormaali tyttö, ettei ole myöskään tarpeeksi kiinnostava kantamaan kokonaista leffaa harteillaan. Ainoana kunnollisena hahmona hänellä ei edes ole ketään matkakumppania, jonka kanssa pallotella minkäänlaista draamanpoikasta, joten hän ei pääse oikeuksiinsa hahmona.

4ever alone

5. Sympaattisuus

Kaikkiaan Liisa on siedettävä hahmo ja ainoa siedettävä asia koko elokuvassa. Beaumontin hienostelevan teennäinen tulkinta ärsyttää minua suunnattomasti, mutta toisaalta se tuo Liisaan hieman luonnetta, jota hänellä ei muuten olisi juuri lainkaan. Häntä on ihan mukava katsoa, mutta hän ei onnistu pelastamaan melko olemattomalla karismallaan muuten kaikin puolin epämiellyttävää elokuvaa.

Pienen sympatianhäiveen tyttö sai puristettua minusta kohtauksessa, jossa elokuva malttaa rauhoittua kuvaamaan hänen koti-ikäväistä itkutuokiotaan metsässä. Tämäkään ei niinkään tosin johdu Liisasta itsestään, vaan enemmän sanaleikkielukoiden empaattisesta reaktiosta näiden kerääntyessä vähän niin kuin lohduttamaan Liisaa.

Tykkäsin ihan pienen hetken ajan ihan vähäsen mutta sitten en taas välittänyt.

Kohtaus on koko elokuvan emotionaalisesti tehokkain hetki (ehkä peräti ainoa sellainen) ja osoittaa hyvin, miksi yhden hahmon narratiivi jää helposti tyhjän oloiseksi. Edes (leffa)sarjojaan dominoivat tohtori House ja kapteeni Jack Sparrow eivät olisi kovin kiinnostavia tai sympaattisia hahmoja, jos heidän pitäisi vain vaeltaa sekavan unimaailman ainoina hahmoina rasittavien epähahmojen keskellä. Suuri osa minkä tahansa hahmon sympaattisuudesta syntyy juuri tämän suhteista muihin hahmoihin eli draamasta. Koska tässä elokuvassa sitä ei ole, jää Liisa Disneyn tylsimpien hahmojen joukkoon.