Prinsessapäiväkirjat: Elena

17.8.2014 kello 18:06

Eli Eilonwy elokuvasta Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Elena-glance

Prinsessa seisoo sikopaimenpojan takana tumput suorina kun tämä pelastaa maailman sotaisan pahiskuninkaan luurankoarmeijalta.

Olen nähnyt Hiidenpadan pari kolme kertaa elämässäni, mutta koskaan siitä ei ole oikein jäänyt mitään mieleen. Nyt uudelleenkatselun alla leffa pääsi jakamaan inhokki-klassikoni paikan Liisan Ihmemaassa kanssa. Leffa epäonnistuu traagisesti kaikilla tasoilla, suureksi osaksi töksähtelevän ja tylsän käsikirjoituksen takia. Visuaalisesti se tuo jotain uutta pöydälle synkeän makaaberilla lookillaan, mutta hahmodesignit ovatkin sitten täysin samasta puusta veistettyjä kuin hahmodesign-inhokissani Miekka kivessä. Elenan umpitylsä hahmo ei edes yritä pelastaa kokemusta millään mittapuulla.

Lisäksi menetin satoja aivosoluja Hornansarvi-pahiksen linnan arkkitehtuurille, jossa ei ole mitään järkeä.

1. Persoonallisuus

101 dalmatialaisen tavoin Hiidenpata on ainoastaan juonitarina, eikä hahmokuvaukselle riitä hengähdystäkään. Elena on lähes täysin tyhjä hahmo, enkä saanut hänestä lainkaan kiinni leffaa katsoessani. Sama pätee päähenkilöpoika Taraniin ja parin mukaan lyöttäytyvään homssuiseen bardi Harpisti-Happoon. Hahmot ovat vain hataraa juonta eteenpäin kuljettavia varjoja.

Elenasta löytyy jonkun verran pakollista pirtsakkuutta, kun leffa yrittää hänet esitellessään hämätä hänen olevan edeltäjiinsä verrattuna toiminnallisempi ja aktiivisempi sankaritar. Paettuaan itsenäisesti omasta tyrmästään Elena löytää Taranin ja ottaa pojan mukaansa pakoretkelle. Tämän jälkeen Taran löytääkin taikamiekan aseekseen, eikä prinsessa tee enää mitään koko leffan aikana, vaan lähinnä seuraa Tarania tai piiloutuu tämän selän taakse.

Hiidenpata tekee kaikkensa antaakseen katsojalle mahdollisimman vähän mahdollisuuksia tutustua hahmoihin, joten Elenan hahmokuvaus päättyy tähän. Emme saa tietää mitään hänen henkilökohtaisista motiiveistaan tai toiveistaan, kokemuksistaan.

Elenaa-potuttaa

Elenan animointi toimii ihan hyvin, mutta ääninäyttely ja dialogi eivät ole lainkaan ilmeskaalan tasalla.

Tuotannollisesta näkökulmasta hahmoa haittaa ainakin alkuperäisraidalla elokuvan kerrassaan epäonnistunut ääninäyttely. Osassa kohtauksista hahmon animointi ei sovi ollenkaan äänensävyyn, ja muuten Susan Sheridanin näyttely on teennäistä piipitystä, joka ei onnistu lainkaan herättämään hahmoa eloon. Sekään ei auta, että kökköäkin kökömpi dialogi saa kaikki hahmot, jopa designiltaan komean Hornansarven, kuulostamaan tomppeleilta.

2. Hahmonkehitys

Ei ole.

3. Hahmodesign

Elena-design

Jännimmäksi designpiirteeksi nousevat suhteessa suuret kädet.

Elena ei ole leffan visuaalisen toteutuksen kontekstissa epäonnistunut design, sillä hän sointuu sarjan ankean näköiseen ja värittömään maailmaan ihan hyvin. Muiden leffan hahmojen tavoin hän kuitenkin hädin tuskin näyttää yhtään miltään. Kasvoissa ei ole mitään persoonallista. Mekkokin on hihoja lukuun ottamatta muodottomuudessaan vähän tympeä, ja sen mustaa, punaista ja tunkkaista vaaleanpunaista yhteen sotkeva väriyhdistelmä jättää toivomisen varaa. Ylipäänsä leffan kauhtunut värimaailma on aika nuivaa katsottavaa.

Mielestäni hahmon parhaiten toimiva visuaalinen elementti ovat hänen hiuksensa. Eri tasoihin leikatut, kasvoja kehystävät etuhiukset tuovat hahmoon eloisuutta ja hitusen raikasta sävyä. Hiukset toimivat yhdessä muun mitäänsanomattomamman designin kanssa ja tuovat siihen miellyttävyyttä.

Elena näyttää sinänsä seikkailulliseksi  tyttöseksi soveliaalla tavalla vähän homssuiselta viikarilta, joka on reipas, eikä pahemmin välitä siitä mitä muut ajattelevat (ainakin tulkitsisin, että hänen on tarkoitus olla seikkailullinen, vaikka hän lopulta onkin vain Faux Action Girl). Hän vain tekee sen todella mitäänsanomattomalla tavalla. Mekko voisi toimia paremmin, jos se saisi jotain kontekstia Elenan elämästä samaan tapaan kuin Lumikin samantyyppinen mekko, joka tuntui paremmin perustellulta kantajansa taustoja ja persoonallisuutta vasten.

Hahmodesign siis periaatteessa toimii hahmon vaivaisten luonteenpiirteiden kanssa varsin hyvin, mutta ei jää erityisesti mieleen itsessään. Aiemmissa prinsessahahmoissa ja tulevissa sankarittarissa on sen sijaan aina ollut jotain voimakkaan personoivaa, joka iskostuu helposti takaraivoon. Tästä huolimatta hahmodesign on ainoa osa Elenasta, joka suunnilleen toimii.

4. Roolitus

Elenan pliisuus on kahta traagisempaa siinä valossa, että hahmon ei selvästi ole tarkoitus olla pelkkä tyhjä taulu tai pelkkä sivuhahmo. Hänestä on yritetty tehdä eloisa ja rohkea naispääosa, mutta tuotanto on pettänyt alta. Anitan ja Perditan mitäänsanomattomuus ei häirinnyt minua lainkaan yhtä paljon, sillä heistä ei edes yritetty tehdä kunnollisia hahmoja, vaan heidän roolinsa oli alun perinkin olla (sinänsä yhtä tylsien mutta toiminnallisesti keskeisempien) mieshahmojen kumppaneita.

Elena-neitopulassajne

Voi Taran, olet vain sikopaimen, mutta koska olen tyttö, tarvitsen pelastajan, joten kelpaat.

Elena kuitenkin esitellään toimintatyttönä ja päähenkilönä, mutta hänet unohdetaan saman tien hyödyttömään rooliin. Hän ei tee mitään eikä saavuta mitään leffan aikana päästettyään Taranin vankisellistä. Leffan jälkeen tulee petetty olo, kun aluksi on lupailtu uudenlaista sankaritarta mutta sitten ei toimitetakaan mitään.

Purri-eläinystävä on leffan ärsyttävin hahmo, mutta otuksella on sentään jotain merkitystä tarinan etenemiselle (ja leffan hahmokuvauksen tasosta kertoo jotain se, että Purri on myös sen moniulotteisin hahmo). Elena ei ensimmäisen kohtauksensa jälkeen tee leffassa mitään merkityksekästä. Hän on täydellisen korvattavissa oleva hahmo, joka on ängetty mukaan ainoastaan sen takia, että joku tyttö pitää olla.

Lisäksi Elenassa hämmentää hänen prinsessa-statuksensa. Disneyn viralliseen prinsessa-kööriin hänellä ei ole asiaa, mutta leffan maailmassa hänen kerrotaan olevan prinsessa. Emme vain saa tietää lainkaan, minkä valtakunnan prinsessa hän on, miten hän on päätynyt Hornansarven vangiksi, mitä hän on tai ei ole elämässään kokenut.

Prinsessuus mainitaan ohimennen, mutta siihen ei palata lainkaan eikä sille anneta kontekstia. Tunteeko hän olevansa vastuussa jostakin osasta maailmaa jonkin valtakunnan prinsessana? Onko hänellä hallitsevia sukulaisia, jotka sotivat tai ovat sotineet Hornansarven kanssa? Onko joku huolestunut hänestä tai onko hän huolissaan jonkun toisen hyvinvoinnista jossain kaukana tultuaan siepatuksi?

Lopputekstien aikana näemme Taranin ja Elenan palaavan Taranin kasvattaneen sikopaimenen mökkiin, mutta Elenan kodista ei anneta mitään vihjettä. Jos hän olisi tavallinen tyttönen tai aatelisneito, kontekstin puutteella ei olisi niin suurta merkitystä. Jos hahmo kuitenkin ilmoitetaan prinsessaksi, pitäisi tämän tilannetta taustoittaa edes hieman, prinsessa kun on melko poikkeuksellinen asema yhteiskunnassa.

5. Sympaattisuus

Elena jää ehdottomasti sankaritarlistani häntäpäähän. Olen perinteisesti tykännyt Disneyn sankarittarista, mutta Hiidenpadan prinsessalla ei yksinkertaisesta ole mitään niistä ominaisuuksista, joihin olen muiden neitokaisten kohdalla ihastunut.

Hänellä ei ole Herttuattaren tai Biancan kypsää charmia, ei Marianin sydäntälämmittävää ihanuutta, ei modernien prinsessojen kipinää iskeviä hahmodesignpiirteitä tai voimakkaasti esiin tulevaa persoonallisuutta, ei varhaisten prinsessojen arvokkuutta, eikä hän ole itsenäinen toimija tai ajattelija aivan alun jälkeen. Hahmossa ei ole mitään mistä saisi kiinni. Hän on paikalla vain, jotta Taranin ei tarvitsisi puhua yksikseen koko elokuvaa.

Bonus: Romanssi

En oikeastaan missään vaiheessa nähnyt leffassa mitään romantiikantynkää, mikä tuntui jännältä, kun päähenkilöt kuitenkin olivat poika ja tyttö samasta ikäryhmästä. Elokuvan käsikirjoituksen resuisuus näkyykin varsin hyvin siinä, että vaikka kaikki varsinainen hahmojen tunteiden pohjustaminen puuttuu leffasta, lopussa Purri-otus painaakin yllättäin Elenan ja Taranin kasvot vastakkain pusuun.

Elena-pus

Harvinaisen epäsöpö suukko vielä.

Vanha sääntö kuuluu, että jos tällainen päähenkilöpari löytyy, he myös ihastuvat tai rakastuvat toisiinsa leffan kuluessa. Fokuksen säilyttämisen kannalta ja ajankäytöllisesti tämä on varsin ymmärrettävää, mutta Hiidenpata ei edes yritä rakentaa hahmojen välille minkäänlaisia jännitteitä. He seikkailevat yhdessä ja vähän riitelevät ja sopivat jossain välissä, mutta mikään ei anna ymmärtää romanttisten tunteiden heränneen – paitsi lopun kulman takaa kömpelösti pöllähtävä pusu. Edes romanssi ei siis pelasta Elenaa.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: RSS 2.0

« »


7 kommenttia

  1. Chuiga

    Tämän luettuani en yhtään kyllä ihmettelekkään miksei Hiidenpadasta ole jäänyt yhtään mitään mieleen kahden katsomiskerrankaan jälkeen :P.
    Näitä Prinsessapäiväkirjoja on vain niin kiva lueskella :D

  2. Arana

    Huomasin itse, että vaikka Hiidenpadan edellisestä katsomisesta on kulunut paljon vähemmän aikaa kuin vaikkapa Bernard ja Bianca Australiassa -leffan katsomisesta, oli hiirileffasta jäänyt paljon vahvempia muistikuvia.

    Kiva että oli mukava lukea vaikka tekstin kohde ei tällä kertaa ollut kauhean ihana. Kohta päästään onneksi kivoimpiin prinsessoihin!

  3. tsupe

    ….Täytyy myöntää etten muista tästä leffasta yhtään mitään! :’D

  4. Celestine

    Mä en ole nähnyt tätä, mutta olen lukenut Prydainin kronikoiden kolme ensimmäistä osaa, johon tämä leffa pohjautuu. Kirjoissa Eilonwy on yksi lempihahmoistani, sillä hän on ihanan jääräpäinen, rohkea ja huumorintajunen. Hän naljailee Taranille alituiseen, mutta heidän välillään on kuitenkin jotain kipinää. Parhaiten tämä tulee esille sarjan kolmanessa osassa Llyrin linna. Eilonwy on kipakasta luonteestaan huolimatta rakastettava hahmo, sillä varsinkin ihana Gurgi suorastaan palvoo häntä ;) (ja täytyy myöntää, että löydän jääräpäisestä ja vähän ilkeästäkin tytöstä itseni :D)

    Ei mulla muuta, tykkään näistä prinsessapostauksista paljon :)

  5. Arana

    Ihanaa kun tykkäät kirjoituksista!

    Itse en ole kirjoja lukenut, mutta olen jostain muualtakin tainnut kuulla, että niissä hahmo olisi hyvinkin jees. Sääli ettei välity leffaan asti, koska esittelykohtaus on tosiaan ihan hauska. Vissiin kukaan kirjoista tykännyt ei ole ylipäänsä sietänyt Hiidenpataa, enkä ihmettele – onhan se kursittu kokoon vähän miten sattuu ylipäänsä, ja varsinkin hahmot kärsivät.

  6. isilmire

    Minulla on tästä leffasta sellainen fiilis, että Disneyllä ei haluttu/uskallettu tehdä Taranista niin avutonta törppöä kuin hän kirjasarjan alussa on, ja siksi hänelle on ”varastettu” aimo annos Eilonwyn aloitteellisuutta. Esimerkiksi miekan hautakammiosta hakee kirjassa kylmän rauhallinen Eilonwy, kun taas Taran on kauhuissaan koko tilanteesta. Ja Eilonwy myös pitää miekan hallussaan, kieltää Tarania koskemasta siihen ja haukkuu ihan estoitta poikaa, kun tämä ei usko vaan melkein tapattaa itsensä voimalliseen taika-aseeseen kajoamalla.

  7. Arana

    Kuulostaa kyllä ihan uskottavalta, että Tarania on yritetty miehistää Eilonwyn kustannuksella. Leffan tuotantohan oli ihan sotkua, joten ei ihmekään etteivät hahmot sitten esiinny ihan edukseen. Varmaan noita hahmohetkiäkin on pyöritelty edestakaisin, ja lopputulos on sitten mitä on. Sääli kyllä, kirjan Eilonwy kuulostaa oikeasti ihan siistiltä hahmolta.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.