Prinsessapäiväkirjat: Herttuatar

15.6.2014 kello 19:30

Eli Duchess elokuvasta Aristokatit (The Aristocats, 1970).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Herttuatar-on-kauniina

Kotoa siepattu hienostokissa kohtaa vaikean tilanteen tyynesti ja arvokkaasti kuten hienon leidin kuuluu.

101 dalmatialaista seuranneissa Walt Disneyn elinajan viimeisiksi jääneissä klassikoissa Miekka kivessä ja Viidakkokirja ei juuri naishahmoja näy paria täydellisen taustaan haihtuvaa sivuhahmoa ja edellisen pahis Matami Mimmiä lukuun ottamatta, joten prinsessapäiväkirjat hyppäävät suoraan 20. klassikkoon. Aristokatit ei taida yleisesti ottaen kuulua Disneyn rakastetuimpiin klassikoihin, mutta itselleni sillä on varsin merkittäviä nostalgia-arvoja, sillä leffaa tuli tapitettua pikkuisena moneen otteeseen.

Kaunottaren ja Kulkurin tavoin Aristokatit on hyvin pienen mittakaavan leffa, jossa kissaperhe kiikutetaan jonnekin Ile-de-Francen maaseudulle ja matkaa kulkukissahurmurin avustuksella takaisin kotiin parissa päivässä. Tarina on kuin Kaunottaren ja Kulkurin sekä 101 dalmatialaisen kissamuotoon mutatoitunut jälkeläinen.

Sinänsä leffa itsessään on aikamoinen sotku, ja esimerkiksi pahishovimestari Edgaria piinaava koiraparivaljakko liittyy varsinaiseen tarinaan vain äärimmäisen tangentiaalisesti. Suurin syy sille, miksi olen itse pienestä pitäen nauttinut Aristokateista kaikista sen vioista huolimatta, on kuitenkin elokuvan naispääosa.

1. Persoonallisuus

Herttuatar on monessakin suhteessa hyvin samantyyppinen hahmo Kaunottaren kanssa. Molemmat ovat hienoja neitejä ja kauniita rotuyksilöitä, jotka tietävät arvonsa, mutta eivät silti ole kasvaneet kopeiksi. Hyvä ja rakastava koti on tehnyt heistä kilttejä lemmikkejä, mutta myös hyvin avomielisiä muuta maailmaa kohtaan. He eivät katso kaduilla kasvaneita lajitovereitaan nenänvarttaan pitkin, vaan tulevat näiden kanssa toimeen ja tavallaan jopa ihailevat näitä. Yksi kummankin sekä vahvimmista piirteistä että heikkouksista on vähän turhankin voimakas luottamus muihin.

Herttuattaresta kuitenkin paistaa kokemus ja itsevarmuus siinä missä Kaunotar säteilee tietämätöntä viattomuutta. Herttuatar on Disneyn ensimmäinen ja edelleen yksi harvoista selkeästi seksuaalisesti ja muutenkin kokeneista päähahmoista, mikä tuo häneen eri näkökulman kuin monen muun klassikon sankari saa osakseen, sukupuolesta riippumatta. Herttuatar on aikuinen nainen, mikä tulee esille yhtäältä hänen suhteestaan kolmeen pentuunsa Toulouseen, Berlioziin ja Marieen ja toisaalta hänen suhteestaan kujakatti Thomas O’Malleyyn.

Herttuatar-sympaattisuus

Herttuatar myös arvostaa sivistyneesti taidetta ja musiikkia ja osaa nauttia elämästään.

Hän huolehtii pennuista ja käyttäytyy hankalassakin tilanteessa luotettavana ja rauhoittavana huoltajana näille. Huomattuaan tulleensa viedyksi pois kotoa ja olevansa pentueensa kanssa vieraassa paikassa täysin lohduttomassa tilanteessa hän toki huolestuu ja ymmärtää tilanteen vakavuuden, mutta minkäänlaisia hätäännyksen merkkejä hänen käytöksestään ei ole havaittavissa. Hän ei toisaalta ole ylihuolehtiva tai tukahduttava äiti, vaan antaa pentujen myös touhuta omiaan ja luottaa siihen, että nämä osaavat sopia nahistelunsa itse ja käyttäytyä järkevästi ilman holhoamista ja rähjäämistäkin.

Yksi Herttuattaren määräävistä luonteenpiirteistä on se, ettei hän ole koskaan epävarma, mikä on myös suurin erottava tekijä Kaunottareen nähden. Hän on vakaa ja täynnä positiivista sisäistä voimaa. Hän tietää aina, mitä tehdä, oli kyse sitten suhteesta omiin pentuihin, emäntään, uuteen potentiaaliseen romantiikan kohteeseen tai muihin tuoreisiin tuttavuuksiin. Kaikessa varmuudessaan hän on lisäksi hyvin pehmeä hahmo aina liikeratojaan ja äänityöskentelyään myöten (sekä alkuperäisellä että suomalaisella ääniraidalla).

Hän kykenee myös tekemään ikäviä päätöksiä. Valinta O’Malleyn ja emännän välillä on apea, mutta ei vaikea, sillä hän tietää yksin elävän vanhan rouvan tarvitsevan ja kaipaavan rakkaita kissojaan, ja epäilemättä hän tietää myös O’Malleyn pärjäävän ilman häntä ja pentuja, vaikka kaikinpuolinen kiintymys perheen ja O’Malleyn välillä onkin kasvanut vahvaksi.

2. Hahmonkehitys

Disneyn sankarittaret eivät ole Disneyn itsensä elinaikana pärjänneet kovin hyvin hahmonkehityskisassa, eikä tilanne ole juuri parantunut tämän kuoleman jälkeen tuotetussa Aristokateissa. Herttuattaren hahmo on jo valmiiksi kokenut, joten hänessä ei ole edes samaa hiljaista kasvupotentiaalia kuin Kaunottaressa.

Tässä vaiheessa Disneyn historiaa animaatiopariskunnat tykkäsivät vielä toisistaan välittömästi, joten Herttuattaren ja O’Malleyn suhteen kehittyminenkään ei oikeastaan vaatinut kovin paljoa hahmonkehitystä, toisin kuin nykytrendi, jonka mukaisesti pääpariskunta ei voi alkuun sietää toisiaan, mutta välit alkavat lämmetä yhteisten seikkailujen myötä. Herttuattaren suhde Thomas O’Malleyyn on toki merkittävin leffan esittämä muutos hänen elämässään. Mikään Herttuattaressa itsessään ei kuitenkaan tunnu sen eikä edes sieppausseikkailun vaikutuksesta muuttuvan.

3. Hahmodesign

Herttuatar-hahmodesign

Sopivan pöyheä.

Aristokattien jopa Xerox-kauden mittapuulla erittäin sotkuinen ääriviiva-animaatio ei periaatteessa varsinaisesti imartele varsinkaan ihmiskohteitaan. Tietyllä tavalla tämä animaatiotyyli kuitenkin sopii kissahahmojen karvoituksen kuvaamiseen varsin hyvin. Herttuattaren pehmoisenpörröinen olemus tulee alati liikkeessä olevien ääriviivojen ansiosta enemmän esille. Pörheä häntä ja pitkät poskikarvat ovat erittäin hyviä designelementtejä tällaiselle animaatiolle. Sääli tosin, ettei kissaneiti pysy aina ihan hahmomuotissaan, vaan hänen animaationsa derppailee välillä kovastikin.

Määrätietoisen lempeä perusilme on ollut itselleni yksi Herttuattaren viehättävimmistä ja kuvaavimmista designpiirteistä. Hänet on myös tyylitelty Kaunottaren tapaan erittäin sievällä tavalla hyvin feminiiniseksi hahmoksi, joskin hänen kohdallaan feminiinisistä piirteistä on korostettu kypsemmän seksikkäitä puolia, kun taas Kaunottaren osalta esiin puskettiin enemmän tyttömäisen kauniita piirteitä. O’Malleystä taas on Kulkurin mallin mukaan designattu tarkoituksellisesti renttumaisen jätkämäinen kolli kontrastin luomiseksi pääparin sukupuolien mutta myös elinympäristöjen välille.

4. Roolitus

Herttuatar-roolitus

Vierestä katsominen on paras :D ja passiivisuus :D

Herttuatarta vaivaa edelleen vanhoja klassikoita kroonisesti vainonnut naispääosan passiivisuus. O’Malley hoitaa suurimman osan leffan toiminnallisesta puolesta sillä välin, kun Herttuatar seuraa sivusta. Aktiivisen ja itsenäisen toiminnan puute on tämän sankarittaren kohdalla erityisen sääli, sillä kissaneidistä löytyisi määrätietoisuutta toimeliaampaankin rooliin.

Passiivisuudestaan huolimatta Herttuatar hoitaa kuitenkin Disney-sankarittarelle harvinaisen äidin roolinsa erittäin kiitettävästi. On muutenkin mukavaa nähdä sankaritarta näinkin normista eroavassa roolissa.

5. Sympaattisuus

Herttuatar on aina ihastuttanut sydäntäni valtavasti olemalla jämäkän huolehtiva ja vastuuntuntoinen, mutta samalla avoinmielinen ja valmis hallittuun silmäpeliin häntä miellyttävän kollin kanssa. Vaikka hän on kissakaappauksen jäljiltä aivan pulassa, hän vaikuttaa silti koko ajan siltä, että tilanne pysyy täysin tassussa.

Herttuatar-design

Aina on aikaa flirtille, vaikka olisikin hätä ja pula.

Olisi tietysti hirveän kiva, jos hän ansaitsisi ihailuni myös toiminnallaan, eikä vain staattisella olemuksellaan. Aristokateissa Herttuatar ja pennut selviävät kotiin haavereitta ja helposti silkan onnenkantamoisten sarjan siivillä. Hän ei varsinaisesti ansaitse varmuuttaan, sillä hän ei oikeastaan itse tee yhtään mitään tai suoriudu mistään.

Tämä varhaisemman polven Disney-sankarittarien jatkuvasti eteen poksahtava passiivisuusongelma vähentää heidän tykättävyyttään automaattisesti, vaikka persoonallisuuksiensa puolesta he olisivatkin mielenkiintoisia hahmoja. Todella iskevän hahmon pitäisi kuitenkin toimia sekä persoonallisuutensa että tekojensa kautta, ja Herttuattarelta jälkimmäiset puuttuvat monien aikaisempien sankarittarien tavoin. Hän on myös valitettavan yksipuolinen hahmo juuri vakautensa takia. Negatiivisia tunteita kissaneidilta ei juuri näytille liikene.

Bonus: Romanssi

Herttuattaren ja O’Malleyn romanssi peilaa monessa suhteessa Kaunottaren ja Kulkurin romanssia. Kiltti ja avoinmielinen hienostoneiti kohtaa kummassakin leffassa hitusen rähjäisen mutta sitäkin ritarillisemman ja hyväsydämisemmän katujen kasvatin. Kulkurin tavoin O’Malleykin toki pelastaa neitosensa pulasta kuten wanhoissa piirretyissä oli tapana.

Kissaparin välinen dynamiikka on kuitenkin merkittävällä tavalla erilainen kuin koiraparin. Herttuatar ei lankea hurmurin pauloihin samalla elämää kokemattomalla tavalla kuin Kaunotar. Luonteensa vakauden ja kypsyytensä ansiosta Herttuatar pitää päänsä kylmänä myös O’Malleyn kohdalla, ja ihastuksestaan huolimatta pitää lapsensa aina etusijalla.

Herttuatar-romanssi-ja-vakoilijapennut

Yksinhuoltajaäidin kanssa saa olla kahden vain harvoin.

Herttuattaren pennut ovatkin avainasemassa tämän paridynamiikan määrittämisessä. Heidän olemassaolonsa tuo koko elokuvaan myös sävyltään pehmeän ja hyväksyvän uusioperhe-kommentaarin. Se saa mielenkiintoisia ulottuvuuksia etenkin, kun ottaa huomioon leffan ilmestymisajankohdan, jolloin uusioperheet eivät olleet vielä itsestäänselvyyksiä samalla tavalla kuin nykyisin.

Toisin kuin läpeensä vilpitön ja viattomasti seuraava mutta aloitteeton Kaunotar, Herttuatar myös flirttailee O’Mailleyn kanssa varsin avoimesti, mutta hillitysti. Kaunottaressa ja Kulkurissa Kulkuri hallitsee pariskunnan miespuolena suhdetta lähes saumattomasti, eikä Kaunotar saa ääntään kuuluviin muuten kuin sen yhden kerran tylyttäessään ronttiaan harhaanjohtamisen takia.

Aristokateissa paridynamiikka on täysin toinen. Olen aina pitänyt siitä, miten kunnioittavasti O’Malley kohtelee Herttuatarta nostamatta tätä kuitenkaan jalustalle kuin särkyvää posliininukkea. Tämä kunnioitus puuttuu Kaunottaren ja Kulkurin suhteesta, jossa Kulkuri ei osaa lainkaan huomioida Kaunottaren tunteita ja taitoja. Aristokateissa on joka tilanteessa selvää, että Herttuatar hallitsee suhdetta ja tekee tärkeät päätökset, ja O’Malleyn täytyy pariinkin otteeseen harkita prioriteettejään ja taipua. Herttuattaren kanssa on turha edes kuvitella hengaavansa, ellei ole valmis hyväksymään tämän pentuetta. O’Malley saa myös kissakatraan tapaamien hanhisisarusten ilkut ja ennakkoluuloiset oletukset niskaansa, kun näille selviää, ettei hän ole Herttuattaren aviomies.

Pidän kissapariskunnan suhteessa aivan erityisesti kohtauksesta Hotti-Katin höyrybileiden jälkeen, kun O’Malley pyytää Herttuatarta parisuhteeseen, josta tämä kieltäytyy palatakseen rakkaan emäntänsä luokse. Kohtaus on hiljainen ja kaunis, ja kumpikin osapuoli suhtautuu tilanteeseen sydäntälämmittävän kypsästi. Ei riitoja, ei pahaa verta eikä kyyneliä, vaan haikea yhteisymmärrys.

Herttuatar-romanginen-ilta

Romanssin ympärille keskittyvät kohtaukset ovat leffan kauneimpia ja tunnelmallisimpia. Ihanasti unohtuu kaikki koheltaminen.

Myöhemmin koko pulma toki ratkeaa kuin itsestään ja O’Malley hyväksytään perheeseen, jälleen aivan kuten Kaunottaressa ja Kulkurissa. Kulkurin tavoin O’Malleykin tuntuu integroituvan kotielämään täysin konflikteitta, vaikka kummankin hahmon alkuesittelyt tuntuvat painottavan näiden vapaudenkaipuuta. O’Malley ei joudu ainakaan ruudulla tekemään päätöstä vapaan kujakatin elämän jättämisestä, mikä on vähän sääli, sillä pienikin vihjaus tällaiseen suuntaan olisi syventänyt hahmoa mukavasti.

Tällaisenaan kissapariskunnan romanssi on kuitenkin kaikessa pienieleisyydessään Disneyn klassikoiden aikuisimpia ja mielestäni myös hienovaraisimmin dramatisoituja.

Bonus: Perhe

En ikinä pitänyt Herttuattaren pennuista, jotka ovat hienoja esimerkkejä rasittavista ja ylisöpöstelyllä pilatuista lapsihahmoista. Yksikään heistä ei ole kovin sympaattinen tyyppi. Marien pakotettu teennäisyys ja Toulousen nolo weeaboo-kulkukissaesitys aiheuttivat jo lapsena hirveät myötähäpeätuskat. Berlioz taas on mitäänsanomaton tyhjä taulu. Pentujen funktio Herttuattaren hahmon ja romanssin rakentamisessa on kuitenkin tärkeä osa leffaa, minkä takia olen valmis sietämään näitä.

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Nostalgia, Prinsessapäiväkirjat, Vertailu  Tagit: RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.