Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

11.8.2019 kello 19:43

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

ukkelit

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

parhaatyksisilmaiset

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

HimemiyaEmilia

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

yukiran

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

yunataichi

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

 

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Aiheet: Anime, Hahmot, Manga  Tagit: , , , , , , , , , , , Kommentteja: 6 »


Kannesta kanteen: Pandora Hearts

28.4.2019 kello 18:58

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

PHkannet

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

PHechobarma

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Aiheet: Hahmot, Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , , Kommentteja: 0 »


Animetalvi parhaiden openingien kautta

7.4.2019 kello 17:56

Olen koko alkuvuoden hifistellyt animesarjojen openingeista ihan ennennäkemättömällä raivolla, joten täytyi päästä miettimään talvikauden animesarjojakin parhaiden alkutunnarien pohjalta.

The Promised Neverland OP

NeverlandOP

Rauhaisen orpokodin vanhimmat lapset päättävät paeta, kun he saavat tietää kauhean totuuden siitä, minne ”adoptoidut” lapset oikeasti päätyvät.

Kappale: Touch Off (UVERworld)

The Promised Neverlandin (Yakusoku no Neverland) OP yhdistää mahdottoman hyvin energistä päättäväisyyttä ja ahdistavaa umpikujaan jumittumisen tunnetta. Kappale on monisävyinen, ja video on ohjattu istumaan musiikin rytmiin täydellisesti. Yksittäiset kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta, koska kappaleen tahtiin sumentuva ja tarkentuva kamera sekä tummana roiskuvat värit pääsevät parhaaseen loistoonsa nimenomaan liikkeessä. Tunnelmankuvaus onkin tämän OP:n kantava voima.

Alkupuolellaan OP myös esittelee päähenkilönsä ja näiden keskinäiset roolit tehokkaasti. Sosiaalinen, suorasukainen ja energinen Emma esitellään hyvin hymyileväisenä ja fyysisenä hahmona hyppimässä innokkaasti ja halailemassa pienempiä lapsia. Hän myös nappaa niskahaliin pääpojat Normanin ja Rayn, mikä heijastaa hänen rooliaan kolmikon eteenpäin ajavana voimana, suunnannäyttäjänä ja emotionaalisena liimana.

Tiimin strategisena painopisteenä toimivan Normanin osalta OP keskittyy esittelemään hänen eri puoliaan. Ensin hän näyttää yleisölle määrätietoisen hymyn, joka kertoo, että tilanne on hallinnassa. Sitten seuraa lempeän ystävällinen naurahdus. Kolmantena näytetään päättäväinen mutta hyvin vakava ilme, johon vahva varjostus tuo painostavuutta ja pahaenteisyyttä. Hahmosta on vaikea päätellä, onko hän lämmin vai kylmä, empaattinen vai juonitteleva – vai kaikkea tätä.

Kylmä Ray taas mulkoilee katsojia alaspäin. Hän vetäytyy omiin oloihinsa lukemaan, ja ohi kulkiessaan tarkkaavaisena huomaa kameran ja peittää sen kädellään. Kameran peittäminen toimii näpsäkästi samalla kertaa sekä pienenä neljännen seinän rikkomisena että viittauksena siihen, miten Rayn roolina on tiedon kerääminen tarkkailijan asemassaan.

Mielenkiintoisen esittelyn saavat myös pääantagonistien virkaa toimittavat orpokodin pitäjät, äiti Isabella ja sisar Krone. Kumpaakaan ei esitetä OP:ssa suoraan vastustajana, vaan heidän esittelynsä on näennäisen ystävällinen, mutta siihen on integroitu pahaenteisiä piirteitä.

Juuri ennen kuin näemme Isabellan äidillisesti hymyilevän lähikuvan, ruudulla läpyttelee perhonen, joka hajoaa palasiksi heti Isabellan esittelyhetken jälkeen. Äkkinäisen voimakas tapa, jolla Isabella napsauttaa kädessään pitämän taskukellon kiinni, tuo hahmoon myös hyytävän sävyn, vaikka hänen painostavan lempeä hymynsä ei värähdäkään. Kronen lähikuvassa taas hänen kasvonsa vääntyvät iloisesta epäystävälliseen hymyyn aivan hetkeksi. Kun hän tämän jälkeen taas leikkisästi hymyillen kauhaisee kasan lapsia syliinsä, hetki tuntuu ristiriitaisen karmivalta.

OP on lohduttoman synkkä, ja sarjan luonnetta juonittelutarinana korostaa tunnarin läpi esillä oleva palapeliteema. Sytytyslankateema taas tuo pätkään kiireisyyden tunnun – aikaa ei ole tuhlattavaksi, vaan kello seuraavan lapsen karmaisevaan kohtaloon tikittää jatkuvasti. OP edustaakin paremmin mangan ripeästi etenevää rytmitystä enemmän kuin animen viivyttelevämpää kerrontaa. Aiemminkin kehumani manga on pitänyt ainakin minut otteessaan tiukemmin, mutta animesovituskin on kelpo jännäri ja sen ensimmäinen tarinakaari päättyi vahvaan nuottiin. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Musiikki, Taide ja tyyli  Tagit: , , , Kommentteja: 1 »


Mangahaaste: Dystopia

30.12.2018 kello 19:41

Hanna-chanin kirjallisuushaasteen (jonka muokkasin mangahaasteeksi) osalta olen saanut käsiteltyä jo jännityksen, kauhun ja viimeksi utopian. Itse haasteaika on jo kulunut loppuun pari kuukautta sitten, mutta utopia-teksti kaipaa ainakin dystopia-tekstin vielä tuekseen. Näitä tekstejä on ollut tosi mielenkiintoista kirjoittaa näin genrenäkökulmasta, sillä tietty näkökulma auttaa aina näkemään teoksesta vähän erilaisia asioita kuin pelkkä yleistason arvio teoksen onnistuneisuudesta. Kenties jaksan siis ensi vuoden puolellakin kirjoittaa vielä muutamasta teoksesta samalla linjalla.

Tarkastaja Akane Tsunemori

kannet

Vaikka sarjan fokus on toiminnassa ja yhteiskunnallisessa sanomassa, se esittää sanottavansa vahvasti hahmojen kautta, ja hahmot nousevat tärkeimpään rooliin myös vaikuttavissa kansikuvissa.

Kuten utopia-postauksessa alustavasti mietin, utopian ja dystopian raja on usein hiuksenhieno. Jonkun utopia voi olla jonkun toisen dystopia, kuten Psycho-Pass-animen mangasovituksessa, Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemorissa (Kanshikan Tsunemori Akane).

Tarinan maailmassa Sibylla-niminen tekoälyjärjestelmä pystyy mittaamaan ihmisten rikostaipuvaisuuden. Kun tämä rikoskerroin nousee henkilöllä liian korkeaksi, hänet julistetaan latentiksi rikolliseksi ja eristetään yhteiskunnasta. Sibylla-järjestelmä päättää myös kansalaisten soveltuvuuden ammatteihinsa. Akane Tsunemori (yllä kuutoskannessa) on luokkansa priimus, joka aloittaa sarjan alussa työn julkisen turvallisuuden viraston tarkastajana. Tarkastajan tehtävänä on valvoa toimeenpanijoita, jotka ovat latentteja rikollisia ja joiden on tarkoitus hoitaa poliisityön likaiset hommat, jotta tarkastajien rikoskertoimet eivät kasvaisi ja psyykepassit samenisi.

Sibylla-järjestelmän käyttöönotto on vähentänyt rikollisuutta ja tehnyt muusta maailmasta eristäytyneestä Japanista entistä turvallisemman paikan elää. Minority Report -henkisen maailman on kuitenkin tarkoitus näyttää lukijan silmään selkäpiitä karmivalta ihmisoikeuksien polkemiselta, kun ihminen tuomitaan eristysseuraamukseen ennaltaehkäisevästi rikospotentiaalin eikä varsinaisten tekojen seurauksena.

Sarja rakentaa alkumetreiltään lähtien kuvaa dystooppisesta yhteiskunnasta, jonka alkuun virheettömäksi kehutusta oikeusjärjestelmästä alkaakin paljastua monia aukkoja. Sibylla-järjestelmään sokeasti luottava yhteiskunta on myös avuton, kun tarinan pahis Makishima astuu kuvioihin. Makishima kuuluu harvinaiseen vähemmistöön, jonka rikoskerroin ei nouse, vaikka hän suorittaisi kuinka kamalia rikoksia.

akane5

Sibylla-järjestelmää ja sitä kyseenalaistamatta tottelevia kansalaisia kritisoiva Makishima pyrkii järkyttämään yhteiskunnan perusteita.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Arvostelu, Hahmot, Manga  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »


Kolme fiktioneitoa jotka muuttivat minua

12.11.2018 kello 20:03

Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti marraskuussa kolmesta animaatioelokuvasta, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet häneen, ja postauksen lopussa Vilhelmiina heitti haasteen muillekin animaatiohenkisille bloggaajille kirjoittaa elämäänsä vaikuttaneista animaatioista, joten tartunpa minäkin tähän aiheeseen – hitusen myöhässä ja muokattuna tosin.

Yläasteen ja lukion aikana tutustuin kolmeen televisiosarjaan, jotka ovat muokanneet ajatteluani erityisen paljon, ja innostukseni fiktion analysoimiseen on pitkälti lähtenyt ja muotoutunut näitä kolmea sarjaa katsoessa ja pureskellessa. Näistä yksi tosin on live action -sarja, mutta menköön tässä joukossa.

Revolutionary Girl Utena

utenakuva1

Utena haluaa olla pelastava prinssi. Ystäväänsä puolustaessaan hän sotkeutuu koulun oppilaskunnan hallituksen salaisiin kaksintaisteluihin, joissa voittaja saa omakseen salaperäisen ruusumorsiamen, joka sattuu olemaan tyttö Utenan luokalta.

Utenassa hahmoja prinssin ja prinsessan rooleihin jakava ja sitten tekemäänsä roolijakoa kyseenalaistava kerronta sekä sen valtoimenaan temmeltävä symboliikkavyöry tarjosivat minulle yläasteella ajateltavaa pään täydeltä, ja tarjoaa edelleen. Se oli alusta asti sarja, joka kutsui ja suorastaan pakotti minut miettimään ja tulkitsemaan sisältöään ja sen erilaisia merkityksiä. Sen myötä opin myös arvostamaan ja tunnistamaan monia kerronnallisia rakenteita.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Anime, Hahmot, Länsiviihde, Meta  Tagit: , , , , Kommentteja: 2 »


Mangahaaste: Utopia

23.10.2018 kello 18:00

Aiemmin olen pohtinut Hanna-chanin haastetta jännäri– ja kauhugenrejen osalta, ja tänään on vuorossa mietintöjä utopiasta.

Hanna-chanin listalta utopia vaikutti alkujaan aika haastavalta lajityypiltä, jonka alle en oikein saanut sijoitettua mitään mangaa. Sitten älysin, että ranskalainen BL-kirjakerhoni on jo ehtinyt puskea minulle useampia omegaverse-teoksia, joista muutamaan olen melko ennakkoluuloisin mielin tarttunut, kun kerran olen niistä maksanutkin – ja toistaiseksi olen ollut kohtuullisen positiivisesti yllättynyt.

Olen aikaisemmin lukenut näistä Ichi Ichikawan Tadaima, okaeri -sarjan ensimmäisen osan ja Kevin Tobidasen Aborenbo Honeyn. Nyt otin tähtäimeeni Sachimon kaksiosaisen Yes, My Destinyn (Kashikomarimashita, Destiny) sekä sen kaksiosaisen jatko-osan Yes, My Destiny: Answerin (Kashikomarimashita, Destiny: Answer).

Kaikki mainitut nimikkeet ovat ilmestyneet Fusion Productin aiheeseen keskittyvässä Omegaverse Project -lehdessä, ja pokkarien alussa on avulias neljän sivun kertaus siitä miten omegaverse toimii lehden kaanonin mukaan. Alustuksena omegaverse-maailmaa tuntemattomille summattakoon, että ihmisiä on kolmentyyppisiä. Neutraalit betat vastaavat hormonitoiminnaltaan suunnilleen meitä normimaailman ihmisiä ja muodostavat suurimman osan väestöstä. Alfoja taas pidetään vahvimpina ja lisääntymiskykyisimpinä ja he hallitsevat yhteiskuntaa, ja pienimmäksi ryhmäksi jäävät heikkoina pidetyt ja väheksytyt omegat. Toisinaan alfa ja omega saattavat olla sielunkumppaneita ja muodostaa keskenään siteen, joka sitoo heidät yhteen eliniäksi, ja sekä naiset että miehet pystyvät siittämään ja tulemaan raskaaksi. Omegaverseily on alun perin syntynyt länsimaisessa fanfic-kulttuurissa ja levinnyt viime vuosina myös Japanin BL-skeneen.

Yes, My Destiny

yesmydestiny

Tarina kertoo vaikeista tunteista ja suhteista, joten on osuvaa, etteivät pariskuntien katseet kohtaa kansikuvissa. 

Yes, My Destiny -sarjat kertovat omegapoika Aoista, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen alfaperheensä hylkäämäksi ja päätyy uskollisen betahovimestarinsa Miyauchin kanssa töihin toisen perinteikkään alfasuku Saionjin kartanolle. Saionji-perheen nuori alfaperijä Jiroo sattuu olemaan Aoin sielunkumppani, vaikkei haluaisikaan sitä myöntää. Miyauchilla on tunteita Aoita kohtaan, ja Jiroon hovimestari Kudoo taas rakastuu jähmeän alun jälkeen Miyauchiin.

Omegaverse on minulle vähän omituinen konsepti, joka ei ole juuri herättänyt kiinnostusta. Alfa-beta-omega-suhteet sielunkumppaneineen, kiima-aikoineen ja mpreg-puuhineen tuntuvat kovin kaukaisilta ja vähän hassuilta näin asiaan sen kummemmin perehtymättömälle. Vaikka oma fiilis omegaversen maailmanrakennukseen on vähän nihkeä, näkisin kuitenkin, että pohjimmiltaan omegaverse-teokset ovat nimenomaan utopistisia tarinoita ja koko konseptin tarkoitus on rakentaa utopistisia tilanteita.

answer1

Hahmojen tarinoita käydään läpi hahmokerronnan kannalta oivaltavalla tavalla myös luvunaloituskuvissa.
Vasemmalla Miyauchi ja Aoi, oikealla Jiroo ja Kudoo.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Arvostelu, Hahmot, Manga  Tagit: , Kommentteja: 4 »


Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 2

21.7.2018 kello 19:48

Elokuvasta Tarzan (1999)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Janeintro2

Sankaritar jättää vahvan vaikutelman, vaikka hän vaikuttaakin leffan tapahtumiin enemmän passiivisesti kuin aktiivisesti.

Tarzan-leffassa nimihahmo itse on minulle huikean rakas tapaus Disneyn miespääosien puolelta. Tämän takia on erityisen hienoa, että Jane pystyy ottamaan paikkansa Tarzaninsa rinnalla niinkin kirkkaasti kuin tekee siitä huolimatta, että tarina keskittyy reippaasti enemmän nimihahmoon.

Edellisessä postauksessa juttelin Janen persoonallisuudesta, hahmonkehityksestä ja hahmodesignista, ja nyt ovat vuorossa roolitus, erilaiset suhteet muihin hahmoihin sekä analyysin kasaan vetävä sympaattisuus. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 0 »


Prinsessapäiväkirjat: Jane Porter, osa 1

16.7.2018 kello 20:10

Elokuvasta Tarzan (1999)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jane-ja-apina

Brittineiti tutustuu tutkimusmatkallaan viidakon apinamieheen.

Kuten olen aiemmin maininnut, Tarzan kuuluu minulle erityisen tärkeään Disneyn klassikkokolmikkoon. Tarzan on leffana hyvin visuaalisesti kaunis ja esittelee yleisölleen jälleen yhden aivan ihanan ja hehkeän persoonallisen pääneidon, joka on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle Disneyn sankaritarten joukossa.

(En kokenut itseäni tarpeeksi vahvaksi Tarzan & Jane -jatkopätkän katsomiseen joten sitä ei ole otettu tässä tekstissä huomioon.) Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 0 »


Hetkestä hetkeen: Kädet vastakkain

22.4.2018 kello 19:47

Blogi-raukka on joutunut sitä hyljätymmäksi mitä enemmän työpäivät ovat venyneet, mutta olen nyt parin viime viikon aikana kirjoitellut seuraavaa Prinsessapäiväkirjat-postausta Tarzanin naispääosa Jane Porterista, ja siinä samalla tuli fiilistä kirjoittaa muutama sana leffan ihanimmasta kohtauksesta alkumaistiksi. Itse Prinsessapäiväkirjat-analyysikin edistyy hyvin, muitakin juttuja on työn alla ja ideoita sitäkin enemmän, joten toivottavasti saisin kirjoitusinnon taas elpymään.

***

tarzaninpuuhairinta2

Hieno neiti ja viidakkomies kohtaavat.

Minulle Disneyn Tarzanin paras ja mieleenpainuvin kohtaus on aina ollut se, kun nimihahmo on pelastanut sankarittarensa Janen paviaanilaumalta, ja parivaljakko tutustuu toisiinsa puussa ja oppii ymmärtämään toisiaan ilman yhteistä kieltä.

Tarzan on aina ollut yhteisössään fyysisesti poikkeava. Hän näyttää erilaiselta kuin gorillat, eikä hän ole koskaan ymmärtänyt, miksi näin on. Erilaisuus on varjostanut Tarzanin lapsuutta, kun monet gorillat hänen laumassaan ja etenkin lauman jyrkkä johtaja Kerchak ovat saaneet hänen tuntemaan itsensä vääränlaiseksi, muita heikommaksi ja huonommaksi. Toisaalta erilaisuus on lapsuuden kriiseilyn jälkeen ajanut Tarzanin kamppailemaan kaikin tavoin tavoitettaan kohti, tullakseen laumansa ja erityisesti Kerchakin hyväksymäksi. Erilaisuus on siten monella tapaa määrittänyt Tarzanin elämää, mutta ei aina hyvällä tavalla.

Tarzan on aikaisemmin leffassa tarkkaillut Janea kaukaa ja kantanut tätä läpi viidakon pakoon vihaiselta paviaanilaumalta, mutta vasta tilanteen rauhoituttua hän pääsee tekemään kunnolla tuttavuutta neidon kanssa. Kohtaus on voimakas täydellisen oikein laskelmoidun ristiriitaisen sävynsä ansiosta. Se on yhtä aikaa hersyvän hauska ja kuitenkin myös koskettava.

Hauskuus syntyy Janen koomisista reaktioista Tarzanin fyysisiin tutustumistoimiin, mutta samaan aikaan Tarzan itse on hyvin vakava. Hahmojen dramaattiset rekisterit ovat hyvin erilaiset, kun Jane säikähtelee, ilmeilee, touhottaa ja höpöttää, kun taas Tarzan yrittää vakavan määrätietoisesti päätellä, mikä kummajainen nainen on. Tästä kontrastista syntyy osuvaa hauskuutta, kun Tarzan ei ollenkaan tajua henkilökohtaisen tilan käsitettä lähestyessään Janea, ja Jane hätäilee vastauksena – tosin selvästi enemmän hämmennyksestä uutta tilannetta kohtaan kuin pelosta.

Kun Tarzan riisuu Janen hansikkaan ja painaa kätensä vasten Janen kättä, kohtaus saakin hetkeksi dramaattisen sävyn, kun Tarzan ymmärtää lopullisesti, että Jane on hänen kaltaisensa eläin. Jane toisaalta hiljentyy ja rauhoittuu hetkellisesti huomatessaan, että Tarzan kokee jotain tärkeää, ja kuvailee hetkeä myöhemmin isälleen: ”He seemed confused at first, as if he’s never seen another human before. And his eyes were intense and focused and… I’ve never seen such eyes.” Hetki on hurjan kaunis ja luo herkän yhteyden hahmojen välille ja pohjustaa näiden välille elokuvan aikana kehittyvän suhteen. Kevyesti ja kohtaukselle virnuilevasti hypähtelevä musiikkikin vaihtuu samalla hyvin orgaanisesti kuvastamaan hetken herkkyyttä ja ihmetystä.

Sen jälkeen kohtaus kääntyy taas sävyltään humoristiseksi, kun Jane reagoi jälleen koomisesti Tarzanin painaessa korvansa hänen rintaansa kuunnellakseen hänen sydämensä sykettä ja ohjaa sitten vastavuoroisesti Janen korvan vasten omaa rintaansa. Sekä käsien vastakkain pitäminen että sydämen sykkeen kuunteleminen ovat olleet leffan alkupuolella Tarzanin gorillaottoäiti Kalan tapa osoittaa, että hän ja Tarzan eivät ole oikeastaan erilaisia. Tämän takia vaikka kohtauksen sävy muuttuu intensiivisen käsien vastakkain pitämisen ja silmiin katsomisen jälkeen taas hassuttelevammaksi leikkisäksi muuttuvaa musiikkia myöten, jää kohtauksen jatkostakin liikuttava fiilis. Käsien vastakkain pitämisen ajoittaminen kohtauksen puoliväliin on muistuttanut katsojalle, miten isosta asiasta ensikohtaamisessa toisen kaltaisensa kanssa on kyse Tarzanille.

Hetki on ihanan hauska, lämmin ja suloinen, ja se tuo esille kummankin päähenkilön hurmaavimmat puolet. Käsien vastakkain pitämisen hetki tuo kohtaukseen myös intensiivisyyttä ja emotionaalista syvyyttä. Se ei ole vain hassuttelukohtaus, vaikka onnistuukin olemaan hauska samalla kun tuo elokuvaan tärkeän hahmonrakennushetken.

Kuvat © Disney

Aiheet: Hahmot, Länsiviihde  Tagit: Kommentteja: 2 »


Prinsessapäiväkirjat: Mulan, osa 2

1.1.2017 kello 17:27

Edelleen elokuvasta Mulan (1998)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

 mulan-intro2

Vieraaseen ulkomaailmaan omasta turvallisesta kotiympäristöstään astuva Mulan kasvaa haasteiden edessä.

Mulanin visuaalinen tyyli on siitä hyvin mielenkiintoinen, että siinä liikkeen kitkattomuus korostuu jopa enemmän kuin muissa Disneyn animaatioissa. Tämä saa kaiken liikkeen tuntumaan eteerisen sulavalta ja jopa painottomalta, ja luo leffaan erityisen visuaalisen flow’n. Se tuo leffaan hyvin erityisen ja eksoottisen ilmapiirin ja saa tarinan liukumaan eteenpäin. Myös leffan kirjava mutta murretun seesteinen värimaailma tuo oman panoksensa tähän vaivattomaan vaikutelmaan ja erityisesti Mulanin kaikkien asujen sävysonkroniasta syntyy tosi kivat kokonaisuudet.

Viimeksi käsiteltiin Mulanin persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia, ja nyt ovat vuorossa roolitus, erilaiset suhteet muihin hahmoihin sekä sympaattisuus.

2016 on hyvä karistaa taakse tällä analyysin jälkipuoliskolla. Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille! Lue koko artikkeli »

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: Kommentteja: 2 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.