Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Nostalgia Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Pocahontas, osa 1

Elokuvasta Pocahontas (1995).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Pocahontas-intro2

Intiaaniprinsessa rakastuu tutkimusmatkailijaan ja estää sodan heimonsa ja englantilaisten siirtolaisten välillä.

Disneyn Pocahontasilla ei ole kovin paljon tekemistä historian kanssa, mistä leffaa onkin kritisoitu kuuluvasti. Se jättää täysin huomiotta faktatietoja Pocahontasin elämästä, ja tarina on rakennettu historiallisesti epävarman John Smithin pelastamislegendan ympärille. Intiaanien kulttuurin kuvauksestakin on löydetty yhtä ja toista valitettavaa.

Mutta oli historiaa vanuteltu miten päin vain, kirjoitan Pocahontasista nimenomaan tämän leffan hahmona. Elokuva on ensimmäisiä näkemiäni Disneyn klassikoita ja hyvin mahdollisesti ensimmäinen, jonka näin elokuvateatterissa. Sillä on minulle valtava nostalgia-arvo, ei vain upean värisuunnittelun ja huikean musiikkiohjauksen vuoksi, vaan myös ja jopa ennen kaikkea nimihahmonsa vuoksi. Pocahontas on tavallaan lapsuuden sankarini.

Ja taas teksti venähti kaksiosaikseksi.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Kiara

Elokuvasta Leijonakuningas 2 Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kiara-intro

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Nala

Elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Nala-intro

Leijonaneito kannustaa velvollisuuksiaan isän kuoleman jälkeen pakenevaa prinssisulhoaan ottamaan paikkansa ekosysteemin kuninkaana.

Leijonakuningas kuuluu itselleni tutuimpiin klassikkoihin, mutta ei ehkä niihin kaikkein rakkaimpiin. Leffa on hämmentävän komea pläjäys visuaalisesti ja ohjauksen osalta. Ikonisia, unohtumattomia kohtauksia riittää pilvin pimein, ja koomiset ja dramaattiset hetket vaihtelevat sujuvasti pitäen tunnelman koko ajan soveliaan vakavana ja suureellisena mutta myös tarpeeksi kevyenä ja viihdyttävänä. Varsinkin musiikkipuoli aivan salpaa hengen.

Leffa ei kuitenkaan kykene oikein vangitsemaan tunteitani, vaan sen arvot ovat minulle ennen kaikkea esteettisiä. Hahmot tuntuvat jäävän vähän latteiksi. Naispääosa Nalan ponneton rooli kohtuullisen vähämerkityksisenä love interest -hahmona päähenkilö Simballe ei ainakaan auta emotionaalisessa sitoutumisessa leffaan.

Kategoriat
Anime Hype Länsiviihde Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 3: Pokémon- ja Disney-jutut

Sitten vielä viimeiset palaset Tokion matkaraportista. Aiemmissa osissa pohdin manga- ja animeaiheisia kokemuksiani, nyt ovat vuorossa vielä Pokémon Center -vierailu ja Disney-asiat.

Kuvat saa jälleen klikkaamalla isommaksi.

Pokémon Center

Ikebukuron Pokémon Centerin valikoima oli kivempi kuin olin aiemmin kuulemieni kommenttien perusteella odottanut. Tykkäsin erityisesti pehmolelutarjonnasta, ja mukaan lähtikin oma XY-aloituspoké Fennekin.

Fennekin on XY-sukupolven starttereista ainoa, jonka ulkomuodosta tykkään kaikissa kehitysmuodoissa, ja sen isot tuplakorvat on toteutettu plushiessa aivan ihanasti. Peleissä tosin jäi potuttamaan, että kun kivoin aloituspoké on tulityyppiä, niin tietysti heti alkunetreillä tulee vastaan tosi kiva ja kova tulilintu Fletchling/Fletchinder/Talonflame.

[Ensimmäisen sukupolven Red-Blue-peleissä taas suosikkinistartterini oli Bulbasaur, vaikka Kanto-maailmassa tulityypin Charmanderista olisi ollut enemmän hyötyä, kun alkumatkasta ei oikein tule tulityyppiä vastaan. Miksi aina väärä poké on se söpöin? Eihän startteria voi valita järjellä vaan sen pitää tapahtua sydämellä!]

Pokeystavat

Pokémon Centerin kivat ostokset. Niin sööttejä kaikki!

Fennekinin lisäksi pehmo-osastolta kiipesi joka tapauksessa koriin ihan tuhoisan höpökkä Ditto muikeine hymiönaamoineen. Yleisesti ottaen pehmot näyttivät erittäin kivoilta. Pokémonien piirteet, värit ja muodot toistuvat paljon kauniimmin kuin olin odottanut, ja olisin voinut haalia monia muitakin kavereita mukaan. Varsinkin valtava Wailord ihastutti suuresti onnellisen virneensä kanssa, mutta jäi hyllyyn massiivisen kokonsa vuoksi. Valitettavasti vanha suosikki Bulbasaur ei poikkeuksellisesti näyttänyt erityisen hyvältä, joten se jäi ostamatta.

Avainnippuun nappasin tosi nätin Xerneasin huikean laajasta avainkillutinvalikoimasta. En myöskään voinut vastustaa söpöjä pinkkejä Fennekin-pinnejä. kaupan valikoima ilahdutti muuten, mutta Eeveen uusimman keiju-kehitysmuoto Sylveonin vähyys jäi hämmentämään. Niin kiva höpönpinkki keijutidesign, olisin halunnut mielelläni. ;___;

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 2

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro2alt

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1

Elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro

Sulttaanin tytär ihastuu katupoikaan, joka tulee myöhemmin pyytämään hänen kättään Lampun Hengen muutettua tämän prinssiksi.

Lapsuudentalouteni puhkikulutetuimman VHS-kasetin kansista saattoi hyvinkin löytyä taikasana ”Aladdin”. Leffa tuli tapitettua hyvin tehokkaasti ulkomuistiin jo pienenä, ja olen aina tykännyt siitä kovasti. En kuitenkaan ollut nähnyt sitä hetkeen ennen kuin katsoin sen tätä analyysiä varten, ja olin odottanut reagoivani varsinkin Jasminen pelastamista kaipaavaan prinsessahahmoon negatiivisemmin kuin ennen.

Yllätyin siis varsin paljon siitä, miten suuri osa leffaa Jasmine onkaan, ja muistin taas elävästi, miksi olen pienestä pitäen tykännyt hahmosta. Kaunottaren ja Hirviön tavoin Aladdin onnistuu tuomaan estradille erittäin sympaattisen ja mielenkiintoisen romanttisen pariskunnan.

Voi näitä renessanssineitokaisia, kun tekstiä vain tulee. Olin meinannut saada Jasminen mahtumaan yhteen postaukseen, mutta eipä onnistunut tälläkään kertaa. Loppuosa tulossa siis ensi viikon alkupuolella!

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

Popcult 2015

Yleisfiilikset tapahtumasta

25.-26.4.2015 Helsingin kulttuuritalolla pidetty Popcult Helsinki oli monilta osin hekumoiva menestys. Liput möivät loppuun ennakkomyynnin viimeisenä päivänä, ohjelmasalit olivat usein täynnä eli ohjelma selvästi kiinnosti kävijöitä, kunniavieraasta tykättiin, kukaan ei kuollut, eivätkä kulttuuritalon kapeat käytävätkään tukkeutuneet kuin välillä hetkellisesti.

Popcult-yleinen

Conipaikalla oli paljon väriä ja väkeä.

Tapahtuman suurin ongelma oli lopulta ehkä tapahtumapaikka, sillä kulttuuritalosta löydetyt ohjelmatilat osoittautuivat toistuvasti liian pieniksi (pääsalia lukuun ottamatta). Lisäksi paikan päällä lauantaina nautittu kana-äyriäispaella oli turhan suolaista ja voisilmäpullakin kuivahko, mutta kanttiinisapuska toki on sellaista kuin on, ja siitä on turha nipottaa.

Ohjelmakartassa kummastutti aluksi se, etteivät eri saleissa pyörivät ohjelmat yleensä alkaneet samaan aikaan. Tällainen siksakkaava ohjelmakartta tekee oman coniohjelmareitin suunnittelemisesta hieman vaikeaa ja saattaa myös rohkaista luennoilta kesken poistumiseen ja kesken saapumiseen. Toisaalta tapahtumapaikalla valinta alkoikin vaikuttaa tietystä näkökulmasta järkevältä, sillä ohjelmasiipeen vievä portaikko ja käytävä eivät ole kovin tilavia. Siksak-ohjelmakartan oli varmaankin tarkoitus ehkäistä ruuhkia, ja siinä se onnistuikin melko hyvin. Järjestelyllä oli siis negatiiviset mutta myös positiiviset puolensa.

Itselle oli varsin surku, että Afureko-blogin ihanien neitojen Don Bluth -luento oli päällekkäin oman luentoni kanssa, koska olisin mielelläni nähnyt sen. Muutenkin näiden luentojen kohderyhmät ovat varmasti pitkälti samat, joten on sääli, ettei molempien näkeminen ollut mahdollista. Toisaalta kummatkin luennot olivat täynnä, joten ehkä niiden sijoittelu jakoi suuremman porukan kahteen eri ohjelmaan. Siinä mielessä luentojen aikataulut toimivat siis hyvin, kun ohjelmasalien pieni kapasiteetti osoittautui muutenkin ongelmalliseksi.

Conikokemukseni riippuu usein pitkälti ohjelman aiheista ja laadusta, joten on erityisen mukavaa, ettei ohjelmatarjontaan tarvinnut pettyä. Yleisesti ohjelma oli kiinnostavaa ja hyvälaatuista, eikä ainakaan omasta lottorivistäni löytynyt ainoatakaan pohjanoteerausta. Kaikki puhujat, joita pääsin kuulemaan, olivat myös kiitettävän luontevia esiintyjiä.

Ohjelmatarjonnassa oli mielestäni löydetty hyvä tasapaino yhteen tuoteperheeseen ja laajempiin aiheisiin keskittyvien ohjelmien välille. Animeaiheisiin coneihin verrattuna Popcultissa oli reippaasti akateemispohjaista ohjelmaa, kun paikalla oli väitöskirjojaan populaarikulttuurin aiheista työstäviä ihmisiä. Näissä seteissä tyyli oli selvästi erilainen kuin mihin lähes yksinomaan fanielta faneille -näkökulmaan perustuvissa animetapahtumaohjelmissa on totuttu.

Oma ohjelmani Naiskuva Disneyn klassikoissa oli niin täynnä, että surukseni moni kiinnostunut jäi ulkopuolelle. Sisään päässeet kuitenkin vaikuttivat tyytyväisiltä, ja omastakin mielestä ohjelma sujui hyvin. Toivottavasti alkututinat eivät näkyneet ja kuuluneet yleisöön asti kauhean häiritsevästi, esiintymisjännitys siellä vain vähän tärisytteli. Lupailin luennon jälkeen laittaa slaidini nettiin, joten tässä linkki niihin – valitettavasti sisältö on lähinnä kuvia, mutta ehkäpä niistä saa jotain irti jälkeenpäin. Olen kuitenkin mahdollisesti kirjaamassa luentoa ylös blogikirjoituksen muotoon jossain vaiheessa sitten, kun saan ensin Prinsessapäiväkirjojen seuraavan askeleen eli Jasmine-analyysin alta pois. Disnerd dreams -blogista löytyy myös ihailtavan kattava selonteko luennon pääpointeista.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Bellen-ihmeseikkailu

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat Vertailu

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 1

Elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Belle-unelmoi

Kylän seikkailuja kaipaava outolintukaunotar jää vangiksi hirviöksi muutetun prinssin linnaan ja opettaa vangitsijansa olemaan taas ihminen.

Kaunotar ja Hirviö on minulle tutuimpia klassikoita, ja sitä on tullut tapitettua pienestä pitäen monia monia kertoja. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus siinä mielessä, ettei siinä juonenkuljetuksellisesti ole toisinaan mitään järkeä, ja tekijät itsekin kohauttelevat kommenttiraidallaan olkiaan tarinan reikäiselle aikajanalle. Leffa onkin mielestäni monin tavoin mainettaan vikaisempi, mutta emotionaalisella tasolla se on silti suorastaan mestariteos. Kaikki tärkeät hahmot ja kohtaukset herättävät voimakkaita reaktioita, ja kaikista eniten näin tekevät tietenkin kaunottaremme ja hänen hirviönsä.

Tekstiä siunaantui taas sen verran paljon, että pilkoin analyysin kahdeksi osaksi, joista jälkimmäinen luvassa viikon sisään.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 2

Edelleen elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Arielin-vispipuuromekkoli

Äänen menettäminen ei juuri unelmaansa täysillä elämään pääsevää neitosta häiritse.

Pieni merenneito on ainoa renessanssiajan klassikko, jota en tapittanut pienenä miljoonia kertoja, koska taloudestamme ei jostain syystä löytynyt sitä punakuorista vhs-julkaisua. Leffa tuli nähtyä muutamaan otteeseen perheystävien luona vieraillessa, mutta harvakseltaankin nähtynä se teki vaikutuksen ja jäi mieleen vahvasti. Jälkikäteen mietittynä tämän on täytynyt johtua juuri Arielin hahmokuvauksen voimakkuudesta.

Ensimmäisessä osassa mehusteltiin läpi Arielin persoonallisuus, hahmonkehitys ja hahmodesign. Nyt vuorossa ovat roolitus ja sympaattisuus sekä romanssi ja suhde isään.