Mangahaaste: Utopia

23.10.2018 kello 18:00

Aiemmin olen pohtinut Hanna-chanin haastetta jännäri– ja kauhugenrejen osalta, ja tänään on vuorossa mietintöjä utopiasta.

Hanna-chanin listalta utopia vaikutti alkujaan aika haastavalta lajityypiltä, jonka alle en oikein saanut sijoitettua mitään mangaa. Sitten älysin, että ranskalainen BL-kirjakerhoni on jo ehtinyt puskea minulle useampia omegaverse-teoksia, joista muutamaan olen melko ennakkoluuloisin mielin tarttunut, kun kerran olen niistä maksanutkin – ja toistaiseksi olen ollut kohtuullisen positiivisesti yllättynyt.

Olen aikaisemmin lukenut näistä Ichi Ichikawan Tadaima, okaeri -sarjan ensimmäisen osan ja Kevin Tobidasen Aborenbo Honeyn. Nyt otin tähtäimeeni Sachimon kaksiosaisen Yes, My Destinyn (Kashikomarimashita, Destiny) sekä sen kaksiosaisen jatko-osan Yes, My Destiny: Answerin (Kashikomarimashita, Destiny: Answer).

Kaikki mainitut nimikkeet ovat ilmestyneet Fusion Productin aiheeseen keskittyvässä Omegaverse Project -lehdessä, ja pokkarien alussa on avulias neljän sivun kertaus siitä miten omegaverse toimii lehden kaanonin mukaan. Alustuksena omegaverse-maailmaa tuntemattomille summattakoon, että ihmisiä on kolmentyyppisiä. Neutraalit betat vastaavat hormonitoiminnaltaan suunnilleen meitä normimaailman ihmisiä ja muodostavat suurimman osan väestöstä. Alfoja taas pidetään vahvimpina ja lisääntymiskykyisimpinä ja he hallitsevat yhteiskuntaa, ja pienimmäksi ryhmäksi jäävät heikkoina pidetyt ja väheksytyt omegat. Toisinaan alfa ja omega saattavat olla sielunkumppaneita ja muodostaa keskenään siteen, joka sitoo heidät yhteen eliniäksi, ja sekä naiset että miehet pystyvät siittämään ja tulemaan raskaaksi. Omegaverseily on alun perin syntynyt länsimaisessa fanfic-kulttuurissa ja levinnyt viime vuosina myös Japanin BL-skeneen.

Yes, My Destiny

yesmydestiny

Tarina kertoo vaikeista tunteista ja suhteista, joten on osuvaa, etteivät pariskuntien katseet kohtaa kansikuvissa. 

Yes, My Destiny -sarjat kertovat omegapoika Aoista, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen alfaperheensä hylkäämäksi ja päätyy uskollisen betahovimestarinsa Miyauchin kanssa töihin toisen perinteikkään alfasuku Saionjin kartanolle. Saionji-perheen nuori alfaperijä Jiroo sattuu olemaan Aoin sielunkumppani, vaikkei haluaisikaan sitä myöntää. Miyauchilla on tunteita Aoita kohtaan, ja Jiroon hovimestari Kudoo taas rakastuu jähmeän alun jälkeen Miyauchiin.

Omegaverse on minulle vähän omituinen konsepti, joka ei ole juuri herättänyt kiinnostusta. Alfa-beta-omega-suhteet sielunkumppaneineen, kiima-aikoineen ja mpreg-puuhineen tuntuvat kovin kaukaisilta ja vähän hassuilta näin asiaan sen kummemmin perehtymättömälle. Vaikka oma fiilis omegaversen maailmanrakennukseen on vähän nihkeä, näkisin kuitenkin, että pohjimmiltaan omegaverse-teokset ovat nimenomaan utopistisia tarinoita ja koko konseptin tarkoitus on rakentaa utopistisia tilanteita.

answer1

Hahmojen tarinoita käydään läpi hahmokerronnan kannalta oivaltavalla tavalla myös luvunaloituskuvissa.
Vasemmalla Miyauchi ja Aoi, oikealla Jiroo ja Kudoo.

Lue koko artikkeli »

Aiheet: Arvostelu, Hahmot, Manga  Tagit: , Kommentteja: 0 »


Mangahaaste: Kauhu

30.9.2018 kello 16:46

Jatketaan tänään Hanna-chanin haastetta kauhuteemalla.

Uzumaki

Uzumaki

Tarina höpsön huomionkipeistä spiraalihiuksista ei välttämättä ollut paras valinta kansikuvitukseksi.

En ole ennen tarttunut Junji Iton teoksiin, mutta kauhu on mangassa vähän harvinaisempi laji, ja käsillä olevat vaihtoehtoni olivat Ito tai Ajokoira ja muita H. P. Lovecraftin tarinoita. Kumpikaan ei kiinnostanut tyylillisesti kauheasti, mutta Ito on sen verran nimekäs mangaka, että koin hänen teoksiinsa tutustumisen yleissivistävämmäksi.

Lukuun pääsi kolmepokkarinen, Vizin yksissä kansissa julkaisema Uzumaki. Sarjassa seurataan Kirie-tytön näkökulmasta hänen pikkukaupunkiaan, jossa alkaa tapahtua outoja, kun asukkaat alkavat tavalla tai toisella tulla hulluiksi spiraalimuodosta. Yksi ihastuu spiraaleihin niin kovasti että kiertyy lopulta itsekin spiraaliksi, toinen taas alkaa muuttua spiraalikoteloiseksi etanaksi ja kolmannen otsassa oleva arpi alkaa porautua spiraalina tämän kalloon syöden lopulta koko ihmisen.

Uzumaki_romeojajulia

Kun rakastavaisten perheet estävät heitä karkaamasta yhdessä junalla, he muuttuvat yhteen kietoutuneeksi käärmeeksi, joka katoaa mereen. Pupillien katoaminen merkitsee ihmisyyden hylkäämistä.

Teoksen kauhuelementti painottuu body horroriin, painostavaan tunnelmaan ja yleiseen ällöilyyn enemmän kuin pelotteluun tai säikäyttelyyn, jollaista taas viimeksi aiheena ollut jännärimanga The Promised Neverland harrastaa urakalla. Ällöilykauhua korostetaan itsessään inhojen ajatusten ja konseptien toteuttamisella mahdollisimman kuvottavina kuvituksina.

Ito ei ole hahmokirjoittaja, eikä tunnu tarinassaan olevan kovin kiinnostunut hahmoista. Uzumakin hahmokerronta muistuttaakin Grimmin satujen tyylistä toteavaa kerrontaa, jossa hahmoja kohtaan ei ole oikeastaan tarkoituskaan tuntea juuri sympatiaa tai empatiaa.

Hahmot ovat Uzumakin tarinoissa kertakäyttöisiä ja palvelevat lähinnä yksittäisiä tarinoitaan. Erityisesti Kirie on kertoja- ja näkökulmahahmona nukkemainen. Hän reagoi kauhulla, kun näkee jonkun muuttuvan spiraalihirvitykseksi tai muuten kuolevan edessään, mutta mikään kauhun kokemus ei jätä häneen jälkeä, vaan seuraavan tarinan alkaessa kaikki on taas ihan hyvin kunnes tulee seuraava hetkellisen kauhistuksen paikka.

Robottimaisesti status quo -tilassaan pysyvän Kirien kautta Ito ohjaa lukijan tarkkailemaan tapahtumia ja hahmojen hirveitä kohtaloita kaukaisen tuntuiselta näköalapaikalta, eikä tuo kauheuksia lukijan iholle ja tunteisiin. Tämä lähestymistapa tuo oman karmivuuden ulottuvuutensa sarjaan, ja mahdollistaa myös sen, että ällökauhu alkaa saada mustan huumorin piirteitä. Tapahtumat ovat oikeastaan vähän höpsöjä, kun niitä katsoo ilman suurta empatiaa hahmoja kohtaan. Toisaalta ne kuitenkin säilyttävät nakertavan ällöyden tunteen, joka puristaa vähän vatsanpohjaa sopivan kliinisellä tavalla.

Uzumaki_vieteri

Haudan takaa Kirielle kummitteleva entinen luokkakaveri muuttuu vieterizombiksi.

Rakenteellisesti sarja on kokonaisuutena hyvin määrätietoisen ja suunnitelmallisen oloinen. Aluksi tarinat tuntuvat yksittäisiltä, ja niitä yhdistävät kiinnehahmoina lähinnä Kirie taustalla hääräävine perheineen sekä Kirien poikaystävä Shuichi. Edetessään sarja alkaa hiljalleen rakentaa jatkuvajuonisempaa muotoa, kunnes viimeinen kolmannes on jo täysin jatkuvaa kerrontaa alun episodimaisten kauhutarinoiden sijaan.

Samalla tarinat alkavat saada toinen toistaan oudompia, absurdimpia ja tietysti kuvottavampia käänteitä, ja kaupunkia vaivaavat yliluonnollisuudet muuttuvat yhä läpitunkevammiksi. Lopulta koko kaupunki jää tornadojen vangiksi, eikä spiraali päästä enää alueelle uskaltautuvia apujoukkojakaan poistumaan. Uzumaki kiertyy näin loppuaan kohden tiiviimmäksi, yltiömäisemmäksi, kokonaisemmaksi ja oudommaksi tarinaksi spiraalin lailla.

Uzumaki_etana

Ihminen itse on tietysti loppujen lopuksi se kauhein hirviö.

Tämä alati kiihtyvä rakenne tekee Uzumakista nopeasti ahmittavan ja intensiivisen teoksen. Se on pöhkö, ällö ja omaan makuuni melko tyhjän tuntuinen lukupaketti. Olen sen verran hahmokeskeinen lukija, etten koe kauheasti tarvetta ihan heti vetää hyllystä seuraavaa Iton mangaa, mutta tulipahan sivistyttyä, ja olihan se ihan jännä kokemus.

 

Kuvat © Junji Ito, Shogakukan

Aiheet: Arvostelu, Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , Kommentteja: 0 »


Mangahaaste: Jännitys

9.9.2018 kello 17:46

Päätin rynnätä vielä näinkin myöhäisessä vaiheessa vuotta mukaan Hanna-chanin Monimuotoinen Kirjallisuus -haasteeseen, mutta mangaversiona.

Tarkoituksena olisi siis löytää kuhunkin Hanna-chanin listaamista kirjallisuustyypeistä soveltuva manga, lukea ainakin yksi pokkari sitä ja mahdollisesti kommentoida blogiin jossain laajuudessa ajatuksia teoksesta erityisesti genrenäkökulmasta. Kaikkien haastesarjojen ei tarvitse olla uusia itselleni, vaan uusi pokkari jo aiemmin aloitetusta sarjasta käyköön myös.

Haaste on alun perin kirjallisuuskeskinen, joten haasteessa mainitut kirjallisuustyypit eivät täysin istu siihen, miten sarjoja on mangapiireissä totuttu luokittelemaan. Oikeastaan juuri tämä herättikin innostukseni tarttua haasteeseen, kun rupesin miettimään, mitenhän hyvin mangaa voisi luokitella vaikkapa noiden Hanna-chanin listaamien kirjallisuustyyppien alle. Innostuin ajatuksesta, että voisin etsiä ja toivottavasti saada vähän pohdiskeltua luettuja teoksia erityisesti genrenäkökulmasta täällä blogin puolella. Haasteaika on lokakuun loppuun asti ja tuskinpa saan siihen mennessä kovin monesta sarjasta kirjoitettua, mutta jatkan sitten iloisesti ensi vuoden puolelle. Voi toki olla etten kaikista jaksa kauheasti kirjoitella mutta kirjoittelen niin kauan kuin inspiraatiota riittää.

Ensimmäiseksi haastekategoriaksi päätyi jännitys.

The Promised Neverland

PromisedNeverland_kannet

Pokkarikansien voimakkaasti kuvan keskukseen painottuva asettelu tuo painoa kuville, vaikka hahmoilla onkin reippaat ilmeet. Reunoja kohti hahmot nielaisevaksi pyörteeksi kiertyvä tausta lisää pahaenteisyyttä.

Kaiu Shirain käsikirjoittama ja Posuka Demizun piirtämä The Promised Neverland (Yakusoku no Neverland) on dystooppiseen miljööseen sijoittuva pakojännäri, josta olen saanut luettua ensimmäiset kolme osaa ja joka on tehnyt niiden aikana melkoisen vaikutuksen.

Muusta maailmasta eristetyssä orpokodissa asuvat kodin vanhimmat ja fiksuimmat lapset Emma, Norman ja Ray saavat tietää orpokodin olevan todellisuudessa farmi, jossa lapsia kasvatetaan herkuiksi muuta maailmaa asuttaville hirviöille. He päättävät paeta farmilta suureen tuntemattomaan, mutta kaikkien pienten lasten karkaaminen turvallisesti orpokotia johtavan Äiti Isabellan valvovan silmän alla ei ole ihan helppo tehtävä.

PromisedNeverland_isabella

Voimakkaat luvunaloituskuvat heijastelevat usein symbolisella tasolla tarinan tapahtumia. Suosikkejani ovat etenkin päähenkilöiden mitättömyyttä voimakkaampien hahmojen ja olentojen rinnalla korostavat kuvat.

The Promised Neverland on herkullisen täynnä hengen salpauttavia vähältä piti -tilanteita. Niissä Isabella, tämän paikkaa himoitseva kätyri Sisar Krone ja päälapsikolmikko yrittävät jatkuvasti harhauttaa toisiaan, päästä askeleen edelle toisia ja punoa suunnitelmiaan muilta piilossa. Kaikki orpokodin lapset on lähetetty pois ”adoptoitavaksi” eli todellisuudessa hirviöiden syötäväksi viimeistään heidän täyttäessään 12 vuotta. Tämän takia ikärajaa lähestyvillä Emmalla, Normanilla ja Rayllä on vain rajallisesti aikaa laatia ja toteuttaa vaarallinen pakosuunnitelma, ja kello tikittää uhkaavasti.

Sarjasta on muodostunut ainakin kolmen ensimmäisen pokkarin aikana yksi intensiivisimmistä tielleni sattuneista jännäreistä, ja sen vahvuudet perustuvat täysin jännityksen rakentamiseen. Pinnalta katsoen miellyttävä ja sydämellinen orpokoti muuttuu karun paljastuksen myötä klaustrofobiseksi paikaksi, jossa harvat paikalla olevat aikuiset tarkkailevat lapsia jatkuvasti, ja pienikin murentuma pokerinaamassa voi koitua kohtalokkaaksi virheeksi ja johtaa siihen, että sooloilijat vaiennetaan.

Demizun piirtojälki on erittäin omaleimaista ja tukee tarinan intensiivisyyttä tehokkaasti, vaikkei olekaan erityisen kaunista katsottavaa. Rosoreunaiset hahmodesignit ovat selkeitä ja tunnistettavia mutta tyytliltään karkeita, eivätkä hahmot pysy hahmomalleissaan kovin johdonmukaisesti etenkään eri perspektiiveistä kuvattuina.

Toisaalta venyväiset hahmomallit sallivat naamojen vääntyilemisen mainioihin skitsoiluilmeisiin. Aikuisten antagonistien lisäksi lapsipäähenkilöilläkin nähdään useampaan kertaan kovan asteen ilmeilyjä, jotka korostavat asetelman painostavuutta. Itse kukin pääkolmikosta on hurjan fiksu, mutta vääntyneet ilmeet korostavat tuntua siitä, kuinka lyhyessä hirressä he roikkuvat ja kuinka tietoisia tilanteensa ja taistelunsa mahdottomuudesta he ovat. Lasten altavastaaja-asema tekee heidän kamppailustaan kihelmöivän.

PromisedNeverland_Kronestalkkaa

Sarja onnistuu aidosti säikäyttämään usein kun joku ilmestyy yllättäen päähenkilöiden taustalle.

 

PromisedNeverland_Norman

Erityisesti normaalisti lempeän ja rauhallisen Normanin ajoittaiset irvistelyt hytisyttävät.

Sarja ratsastaa tunnelmalla ja käänteillä, mutta ei niinkään hahmoillaan. Päähenkilöt ovat melko suoraviivaisia shounen-hahmoja, eivätkä hahmojen väliset suhteet tai hahmonkehitys saa juurikaan tilaa. Hahmot ovat kuitenkin tarpeeksi erottuvia, jotta jaksan välittää lasten ahdingosta ja kannustaa heitä. Toisaalta pahikset nostattavat niskavillat pystyyn kamppausyllätyksillään. Enempää ei tässä vaiheessa tarvitakaan, sillä hahmoihin panostetaan juuri sen verran, että heistä saadaan irti mehukkaita reaktioita ja käänteitä, mutta ei toisaalta niin paljon, että heihin keskittyminen veisi huomiota jännityksen nostattamiselta.

Yhteen paikkaan sidottuna sarjan ensimmäinen osuus on nimenomaan puhdas juonittelujännäri, joskin sen jälkeen kun lasten karkusuunnitelma onnistuu, sarjalla on potentiaalia muuttua enemmän seikkailuhenkiseksi. Odotankin mielenkiinnolla, miten tyyli muuttuu tulevassa käännekohdassa.

Joka tapauksessa The Promised Neverland erottuu etenkin alussa omintakeisen ja uhkaavan alkuasetelmansa ansiosta. Siinä on myös kutkuttavia kauhutarinan piirteitä, kun näennäisesti iloisen oloinen miljöö muuttuukin synkäksi vankilaksi, josta pakeneminen on taistelu aikaa vastaan.

PromisedNeverland1

Äiti Isabella on niin hyytävä, että hätkähtelen lukiessa samaan tahtiin lasten kanssa.

Kuvat © Kaiu Shirai, Posuka Demisu, Shueisha

Aiheet: Arvostelu, Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , , Kommentteja: 0 »


Kannesta kanteen: Tähdet laitumen yllä

28.6.2018 kello 19:13

laiduntahdet

Mallinuran hiipuessa hienohelmapääpoika päätyy apupojaksi maatilalle ja ystävystyy talon reippaan tyttären ja äkäisen ponin kanssa.

Luen suomeksi julkaistuja yksipokkarisia sohjopalasia aina välillä, mutta ne eivät useinkaan varsinaisesti innosta. Kun pari vuotta sitten näin Yu Tomofujin Tähdet laitumen yllä -pokkarin ärrällä ensimmäistä kertaa, sen kannesta tuli kuitenkin välittömästi täysin erilainen fiilis kuin yleensä tällaisista lyhytromansseista. Se näytti niin nätiltä ja ihanalta, että tiesin heti, että tämä on pakko lukea sen sijaan, että olisin ajatellut, että nojaa, voisihan tuota kokeilla, ei siinä kovin paljoa aikaa huku vaikka olisikin kökkö.

Pokkarin kansi on niin iloinen, energinen ja lämmin, että olin siis myyty jo ennen kuin sain kurkistettua sisälle. Selät vastakkain seisovat päähenkilöt näyttävät nauttivan toistensa seurasta ja heidän välillään on selvästi sohjoromanssien perusaineksen eli romanssinjyväsen lisäksi ystävyyttä ja kumppanuutta. Käsissä olevat lapiot tuovat kanteen ja hahmojen suhteeseen reippautta ja yhdessä puuhaamisen tuntua. Kansi välittää siis heti kuvan siitä, että näiden kahden suhdetta voisi hyvinkin olla kiva seurata.

En aluksi edes huomannut alakulmassa kuvaan kurkistavaa ponia, joka ei näytä yhtään ponilta. Lähemmällä tarkastelulla siitäkin tulee kuitenkin hauskan tsundere vaikutelma, kun se haluaa selvästi kovasti halia pääpoikaa ja näyttää silti myrtsiä naamaa ihan periaatteesta.

Pisteenä iin päällä ovat kannen vasenta yläkulmaa koristavat pienet tähdenlennot ja se, että tarinan nimen ä-kirjaimen pisteet ovat tähtiä. Tähdet ovat pieni ja höpsö yksityiskohta muuten varsin yksinkertaisessa kannessa, mutta ne tuovat kanteen mukavasti veikeyttä ja vielä lisää ihanuutta. Nimifontti on myös sopivan söötti ja vekkulimainen.

Tähän kanteen tiivistyy niin valtaisa määrä positiivisuutta, että tulen onnelliseksi ihan vain sen katsomisesta. Suureksi ilokseni itse tarina olikin sitten juuri sitä mitä kansi lupasi ja päädyin tykkäämään päätarinasta tosi paljon. Suositan lukemista ihan kaikille. On vain sääli, että tarina on niin kovin lyhyt, sillä siinä olisi aineksia jatkuvaksi sarjaksikin.

Vaikka Tomofujin toinen suomeksi julkaistu lyhäri Wollfull Moon ei tehnyt ollenkaan samanlaista vaikutusta kantensa tai tarinansa puolesta, Tähdet laitumen yllä sai minut pitämään silmällä mangakaa tulevaisuuden varalta, ja Yen Pressin lisensoima Sacrificial Princess and the Kingdom of Beasts on myös oikein kiva pitempi sarja.

Aiheet: Manga, Taide ja tyyli, Välipala  Tagit: , Kommentteja: 0 »


BL-hyllyn uumenista: Gelateria Supernova

28.5.2017 kello 18:21

gelateria-supernova

Opiskelija Satoya ja liikemies Kio ovat tavanneet deittisivustolla ja käyvät syömässä jätskiä aina muuten puhtaan fyysisten tapaamistensa aluksi.

Pokkareita luettuna: 1/1

Lyee Kitahalan Gelateria Supernova oli erinomaisen näppärä pieni kertomus ihmissuhteen kehittymisestä. Kumpikaan pääpariskunnasta ei jäänyt hahmona juuri mieleen, mutta tarinan sivuilla heitä ja heidän kanssakäymistään oli oikein mielenkiintoista seurata.

Tarina kerrotaan vahvasti hieman melankolisen Satoyan näkökulmasta, ja vaikka uke-näkökulma onkin mahdollisimman perustason BL-kerrontaelementti, Kitahala pystyy tuomaan sen avulla kerrontaan aidosti syvyyttä, varsinkin kun loppupuolella näkökulmaa vaihdetaan äkisti. Satoya tarkkailee jatkuvasti ystävällistä ja lempeän vakaata mutta luokseenpäästämätöntä Kioa, joka ei tunnu haluavan syventää suhdetta sänkypuuhien ulkopuolella. Satoya sen sijaan kaipaisi myös henkistä läheisyyttä.

Vaikka tarina voisi muuten jäädä vähän turhan yksinkertaiseksi, sen nostaa erityisen toimivaksi kokonaisuudeksi jäätelöteema, joka sekä yhdistää että erottaa pääpariskuntaa. Satoya valitsee joka kerta vaniljan, Kio taas kokeilee aina eri makua, mutta ei koskaan vaniljaa. Jäätelön kanssa Satoyan kotiin kävely ja samalla juttelu muodostaa kaksikon välille siteen, mutta Kio lähtee aina petipuuhien jälkeen, jolloin side murtuu. Toisaalta tarinan lopussa jäätelöitä ja makuvalintoja käytetään erityisen oivaltavasti luomaan yhteyden katkeamisen jälkeen uusi side kaksikon välille jonkin uuden alkamisen merkiksi.

Tarina on hyvin määrätietoisella tavalla lempeän surumieliseksi sävytetty. Tästä syntyvä haikea tunnelma, yhteyden luomista ja sen vaikeutta pyörittelevä tematiikka sekä erityisesti jäätelöiden merkitys teeman rakentamisessa tekevät tarinasta kauniin ja miellyttävän kokonaisuuden. Tarina myös tuntui juuri sopivan pituiselta yhden pokkarin sivuille.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , Kommentteja: 4 »


BL-hyllyn uumenista: Yokosu inu, mekuru yoru ja Sanshoku mazareba kuro ni naru

13.5.2017 kello 16:15

BL-kirjakerhon ensimmäinen paketin synkeänynkeät kolmiodraamaturhuudet sietää käsitellä yhdessä.

A stray dog in the night (Yokosu inu, mekuru yoru)

straydoginthenight1

Shintani on ihan hyvä tyyppi, joka päätyy auttamaan entistä kasinotyötoveriaan rassua Kikuchia, ja onnistuu samalla sotkemaan itsensä laskelmoivan Sudoon valtaleikkeihin.

Pokkareita luettuna: 1/2+

Aiko Nobaran A stray dog in the nightin (Yokosu inu, mekuru yoru) ensimmäisessä pokkarissa on paljon lupaavia elementtejä, mutta ne meinaavat hautautua kerronnan epäselkeyden alle. Hieman kyse on kielimuuristakin, koska pokkarissa käytetään paljon minulle ennestään tuntematonta sanastoa. Kaikkea sekavuutta ei kuitenkaan voi selittää tällä, sillä lukiessa heräsi jatkuvasti kysymyksiä kohtauksien ja hahmojen käytöksen tarkoituksesta silloinkin, kun kaikki sanat olivat tuttuja. Tarinankuljetus ei tunnu sujuvalta, vaan kohtausten yhteydet toisiinsa ja niistä syntynyt hahmojen tunnekehitys jäävät välillä valitettavan heikoiksi.

Kolmen päähenkilön välille rakennettava, enimmäkseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön perustuva komiodraama ei mähmäisen kerronnan takia iskenyt, ja tunnetasolla pokkari jätti minut kylmäksi. Komen-kimppa-jutut ja pannaan-eri-tyyppejä-sekaisin-jutut eivät yleisesti ottaen sovi mieltymyksiini, ja A stray dog rakentuu vahvasti molemmille konsepteille.

Hahmoista vetosi jo kannessa kyynel silmässä pelästyneen raasun näköisenä kieriskelevä blondattu koirapoika Kikuchi, joka iski moepisteeseeni kohtuullisen pahasti. Hänkin toisaalta jää toistaiseksi vain kaltoin kohdeltuna huonoon jamaan päätyneeksi säälikkeeksi, eikä hahmosta vielä ensimmäisessä pokkarissa juuri muita puolia nähdä. Sukkahousufetissinen ja empatiakyvyttömän oloinen kissapoika Sudoo taas on mahdollisimman kaukana mieltymyksistäni. Tarinan pliisunhuolehtivainen MC-kun Shintani puolestaan tuntui täysin hajuttomalta ja mauttomalta tyypiltä.

Tällaisen tarinan pitäisi ratsastaa jännitteisillä ja ristiriitaisilla hahmosuhteilla, mutta aloituspokkarin hahmokuvaus tuntui tunteettomalta ja veltolta. Koska pokkarissa ei juuri muuta sisältöä ole, ei sarjasta jäänyt näin ensitapaamisella mitään käteen. En ole siis erityisen innokas lukemaan seuraavaa pokkaria.

Recipe for black (Sanshoku mazareba kuro ni naru)

recipe-for-black

Tuleva yakuzapomo Tatsumi on rakastunut pahaenteiseen pikkunilkki Shingoon, ja Tatsumin pikkuveli Tomomi taas on rakastunut isoveljeensä.

Pokkareita luettuna: 1/1

Shibito Koiwazurain yksipokkarisen kolmiodraamatarina Recipe for blackin (Sanshoku mazareba kuro ni naru) pointti jäi lukemisen jälkeen minulle melkoisen hataraksi. Tarina tuntuu vain siltä kuin tekijä olisi halunnut oikein tosi kovasti tehdä jotain hyvin grimdarkkia ja häiritsevää, mutta ei olisi oikein miettinyt, mitä haluaa sanoa tällä grimdarkkiudella. En voi sanoa arvostavani Haradan sekoteoksia kovin paljon, mutta niissä on kuitenkin se jollain tavalla vetävä junaonnettomuudellinen fiilis siitä, että kaikki öllöys on niin pilkesilmäisen överiä ja tilanteet niin absurdeja, että niitä on kuitenkin jossain määrin mielenkiintoista lukea.

Recipe for blackissä ankeus on kuitenkin kuvattu melkein lakonisesti pikemminkin kuin maaninen ilme kasvoilla. Se ei oikein viihdyttänyt mutta ei myöskään ollut tarpeeksi ällö jäädäkseen mieleen. En välittänyt hahmoista, eikä tarinaa mielestäni kerrota mielenkiintoisella tavalla. Lopputuloksena teos jäi tyhjänpäiväiseksi höpökkeeksi.

Hahmojen motivaatiot tuntuvat todella omituisilta. Pikkuveli himoitsee isoveljeä jostain syystä. Isoveli on rakastunut väkivaltaiseen Shingoon jostain syystä – siitä huolimatta, että ei ilmeisesti tykännyt alussa siitä, miten tämä kohteli häntä. Shingo taas voivottelee, että on niin surullista olla yksin, kun poikaydet eivät koskaan tajua, että hänellä nyt vaan on jostain syystä suuri tarve käskeä jengiläisensä raiskaamaan poikayden. Hahmoilla ei ole taustoja, jotka selittäisivät näiden käytöstä, eivätkä hahmot pohdi käyttäytymistään, vaan he vain toimivat ilman että lukijalle ilmaistaan miksi.

Tarina tuntuu siksi keskeneräiseltä ja puksuttaa resuinen konsepti ennen hahmonrakennusta. Lukeminen ei antanut minulle mitään, joten julkaisu oli täysi huti.

Aiheet: Aiheeton, Arvostelu, Manga  Tagit: , , , , Kommentteja: 2 »


BL-hyllyn uumenista: Yoru to Asa no uta

7.5.2017 kello 17:34

yorutoasanouta

Asaichi on maailman suurin mulkku, johon yksinkertaisen oloinen Yoru on jostain syystä rakastunut. Yoru liittyy Asaichin bändiin, ja groupieorgioissa sattuneen kännisen vahinkopanon jälkeen tapahtuu kaikkea epämiellyttävää.

Pokkareita luettuna: 1/1

The Song of Yoru & Asa (Yoru to Asa no uta) jätti jälkeensä hyvin samanlaisen tunnun kuin muutamat aikaisemmatkin kokemukseni mangaka Haradan nimikkeiden kanssa. Sen junaturmaisesta etenemisestä ei oikein voi katsoa poispäin, ja lukeminen itsessään muodostuu intensiiviseksi kokemukseksi, mutta tarina jättää lopulta jälkeensä hämmennyksen ja ällötyksen sekaisen tunteen.

Tarina etenee polveilevan ja harhailevan tuntuisesti välillä Yorun, välillä Asaichin ja välillä sivuhenkilöiden kautta, ja minun oli pitkään tarinan alkupuolella vaikea löytää punaista lankaa. Lopputuloksena syntynyt tarina tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna yllättävästi suorastaan määrätietoiselta kokonaisuudelta, jonka kaikki elementit onnistuvat omituisesti viemään päätarinaa eteenpäin.

Kokonaisuuden suuri ongelma on kitenkin se, että Harada on innostuneempi luomaan pimeitä ja yllättäviä fetissiskenaarioita kuin sympaattisia hahmoja. Hahmoissa on kyllä mielenkiintoisia ristiriitoja, mutta tässä teoksessa molemmat nimihahmot ovat niin omituisia, että heitä kohtaan on vaikea tuntea mitään positiivista.

Asaichi on niin räiskyvän hirveä, rajattoman itsekäs ja turha ihmisperse, että on turhauttavaa, että tarinaa seurataan enimmäkseen hänen kauttaan. Yorun täysin irrationaalinen, psykoosimainen ja Asaichin ylitsevuotavan törkeyden täysin huomioimatta jättävä rakkaus Asaichiä kohtaan sekä selkärangaton valmius tulla Asaichin parjaamaksi ja hyväksikäyttämäksi taas tuntuvat ällöttävältä. Yoru ei vaikuta masokistilta, vaan on kertakaikkiaan niin sokean rakastunut Asaichiin, ettei yksinkertaisesti välitä siitä, millainen henkilö tämä on. Tämä paridynamiikka ja Yorun hyytävän maaninen omistauminen tappavat kaiken romantiikan pokkarista siitä huolimatta, että loppua kohden Asaichin tunteet Yorua kohtaan alkavat muistuttaa jotain inhimillistä.

Haradalta tietää saavansa ikävää sielun täydeltä, mutta Yoru & Asassa vastakarvaan hankasi erityisesti niljakas ja mauton kontrasti hirveyksien ja söpöilyn välillä. On vaikea sulattaa sitä, että aivan hyytävän brutaalisti kuvatun raiskauksen uhrin myöhempi reaktio päällekäyjien tapaamiseen puetaan vähättelevän söötiksi pikku säikkyilyksi.

Vaikka lopputuotteesta jäi enemmän negatiivista kuin positiivista sanottavaa, on Haradan vahvuus tarinankertojana se, että hänen teoksensa sisältävät niin paljon voimakkaita elementtejä, että ne nostattavat pintaan vahvoja tunteita. Tämäkin teos jäi ainakin hyvin kirkkaasti mieleen. En kuitenkaan usko, että tämän tarinan pariin tarvitsee palata enää – ja olen ehkä nyt viimeistään oppinut, etten saa Haradalta sitä, mitä BL-tarinoiltani haen. Mangaka on hyvä kuriositeetti tietää, mutta en taida ainakaan ilman erityistä syytä enää hakeutua hänen töidensä äärelle.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , Kommentteja: 0 »


BL-hyllyn uumenista: Umibe no étranger ja Harukaze no étranger

1.5.2017 kello 19:57

Liityin vuoden 2016 lopussa ranskalaiseen BL-kirjakerhoon. Kustantaja Boy’s Love toimittaa minulle joka toinen kuukausi kymmenen pokkaria uusimpia BL-julkaisujaan. Ajattelin kirjakerhon olevan oiva tapa elvyttää BL-tuntemustani, koska poikarakkaustarinoiden lukeminen on jo pitkään jäänyt hyvin taka-alalle. Kirjakerho antaakin ihan hyvän läpileikkauksen genreen ja varmistaa, että saan itseni tutustumaan genren viimeaikaiseen kirjoon monipuolisesti, kun en itse pääse valitsemaan pokkareita.

Kokeilu on toistaiseksi osoittautunut varsin positiiviseksi jutuksi. Ensimmäiseen pakettiin mahtui mukaan niin kehnoja, keskinkertaisia kuin vahvojakin teoksia. Siispä ajattelin kirjailla ylös ajatuksiani ainakin ensimmäisen paketin sisällöstä tässä tulevien kuukausien aikana.

******

etranger-du-zephyr

Merta tuijotteleva lukiolainen Mio ja häitään Okinawalle paennut kirjailija Shun tapasivat kolme vuotta sitten. Mion täytyi muuttaa saarelta, mutta valmistuttuaan lukiosta hän palaa tapaamaan Shunia ja pojat alkavat seurustella.

Tällä hetkellä kaksipokkarinen ja yhä jatkuva L’étranger du Zephyr (Harukaze no étranger) on jatkoa Kanna Kiin yksipokkariselle L’étranger de la plage -tarinalle (Umibe no étranger), jonka luin BL-paketista löytyneen Zephyrin ykköspokkarin alle pohjaksi. Sarja on täynnä hyvin määnläheistä ja tropeista riisuttua pienen kertoimen draamaa, ja Shunin ja Mion suhteen kehittymistä on mukava seurata. Tarinan hiljaisen melankolinen sävy luo romanssiin haikean nostalgisen tunnun.

Toisaalta tarinan vaikuttavutta vähän kompastuttaa romanssien yleinen ongelma – päähenkilöt tuntuvat tykkäävän toisistaan lähinnä sen vuoksi, että ovat romanssitarinan päähenkilöitä. Syitä siitä, miksi kummallekin juuri se toinen on se tärkeä ihminen, ei oikeastaan esitellä. Pääkaksikko tuo toisaalta vähän mieleen Fumi Yoshinagan What Did You Eat Yesterdayn homopariskunnan, jonka osapuolten suhde ei ole varsinkaan tarinan alussa kovin romanttinen tai rakastava, vaan enemmän kasuaaliin kumppanuuteen luottava.

On ihan mukavaa, ettei romanssin aina tarvitsekaan tarjota palavia tunteita. Toisaalta Mion ja Shunin välillä ei tunnu oikein edes kipinöivän, enkä saanut heidän yhteisistä hetkistään minkäänlaisia sydämentykytyksiä. Suhdekuvauksen arkinen melankolisuus ei siksi jätä kovin voimakasta fiilistä eikä ole muutenkaan kauhean hyvin räätälöity omaan makuuni. Poikien välinen kanssakäynti on kuitenkin oikein sööttiä ja sympaattista, ja he ovat kivasti toistensa tukena.

Vaikka kerronta on leppoisan ryppyotsattomalla tavalla vakavahenkistä, ovat sinne tänne ripotellut huumorinmuruset erittäin onnistuneita. Kiin hassut reaktionaamat ilmestyvät sivuille harvoin, mutta silloin kun niitä nähdään, ne ovat aidosti hauskoja ja tuovat muuten vähän lakoniseen kerrontaan lämpöä ja sympaattisuutta. Myös huumorihetkien ajoitus on erittäin tarkkaa, ja hauskuudet istuvat siksi muuhun kerrontaan erinomaisen saumattomasti.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Kiin sarjakuvista. Reippaasti BL-kansiestetiikan valtavirrasta poikkeavien, ilmavan tunnelmallisten kansikuvien takia odotukseni olivat melko korkealla, enkä joutunut pettymään. Sarja ei ehkä tarjoillut juuri omille mieltymyksilleni, mutta Kiin tarinankertojan taidot vakuuttivat, ja lopputuloksena on toimiva tunnelmointipainotteinen välipalamanga. Zephyrin ensimmäinen pokkari jäi vielä cliffhangeriin, joten hyvä että toukokuun kirjakerhopaketissa on tulossa seuraava pokkari.

Aiheet: Arvostelu, Manga  Tagit: , , , , Kommentteja: 0 »


Vuosipäivän kunniaksi

13.2.2017 kello 19:19

Missing Link on juhlinut synttäreitään hyvin epäsäännöllisesti tässä vuosien varrella, riippuen ihan siitä, miten olen jaksanut ja ennättänyt asiaa erityisemmin muistaa ja siitä, olenko keksinyt jotain erityistä sanottavaa. Tänään tulee kuitenkin kuluneeksi huikeat kahdeksan vuotta, vaikka kirjoittelu ei olekaan ollut hetkeen ihan säännöllistä. (Sain muuten viime vuoden puolella blogin melkein kahdeksan vuoden olemassaolon jälkeen aikaiseksi esittelytekstin, jonka olemassaoloa en ole tainnut koskaan suuremmin rummuttaa.)

Merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä hieman talouteni mangakokoelmaa, josta keräilijäsieluni on melkoisen ylpeä ja jonka vuoksi en tahdo enää koskaan muuttaa, kun kuollut puu painaa niin hurjasti. Husbandon kanssa yhteisvoimin rakennettu kokoelma on paisunut tasaista tahtia, ja tällä hetkellä se käsittää ylläpitämäni Excel-taulukon mukaan 1966,5 pokkarin verran tavaraa alkuperäisinä noin parisataasivuisina japanilaispokkareina laskettuna.

Fyysisiä niteitä on joitakin kymmeniä vähemmän, koska englanninkielisissä julkaisuissa suositaan nykyään omnibus-muotoa, jossa kerätään yksiin kansiin useamman pokkarin verran sivuja. Omassa hyllyssä näitä löytyy nopealla silmäisyllä reipas viisikymmentä kappaletta. Lukumäärän höpsö puolikas johtuu siitä, että aina välillä hyllyyn jää roikkumaan joku puolentoista alkuperäispokkarin omnibus – tällä hetkellä syyllinen on Master Keaton 1.

Lisäksi samasta pokkarista löytyy joissain tapauksissa useampi kieliversio, koska hyllyissä on edustettu mangaa englanniksi, suomeksi, ranskaksi ja japaniksi (sekä muutama hassu ruotsiksi ja espanjaksi).

Hyllyjen järjestäminen on minun vastuullani (husbandolla on neuvonanto- ja veto-oikeus), ja kaikenlaiset uudelleenjärjestelyt ovat suurta huviani aina, kun joku hylly alkaa tilaongelmien takia näyttää sotkuiselta. Viimeisin suuri järjestelykierros oli viime syksynä, kun hankimme reippaasti lisää hyllymetrejä.

Eri tapoja järjestää mangahylly on tietysti monia. Aakkosjärjestys sarjan nimen mukaan tuntuu olevan suosittu tapa, ja tietysti ihan syystä, kun se tekee oikean paikan löytämisen kullekin nimikkeelle helpoksi. Itse en kuitenkaan ole siitä oikein koskaan tykännyt, koska minusta tuntuisi hassulta laittaa Nana ja Nana to Kaoru  tai Muotiunelmia ja Mushishi vierekkäin, kun sarjat ovat täysin eri maailmoista.

Aakkosjärjestys tekijän nimen mukaan olisi toinen vaihtoehto, joka mahdollistaisi sen, että saman tekijän tuotokset löytyisivät samasta paikasta. Aikaisemmin hyllyni ovatkin olleet ensisijaisesti mangakan mukaan järjestettynä. Uusin järjestelykierros käänsi ensisijaiseksi järjestysprioriteetiksi kuitenkin sen mangalehden, jossa sarja on ilmestynyt. Syynä oli lähinnä lehtituntemuksen kasvattaminen. Kun saman lehden sarjat ovat yhdessä, on helpompi sisäistää, millaisia sarjoja missäkin mangalehdessä pyörii.

Mangahylly_1

Shounen-hylly (klikkaamalla isommaksi)

Shounen-hyllyä on tilan takia sensuroitu Bleachin ja Naruton osalta, joista suurin osa on karkotettu pimeään loppusijoituspaikkaan sohvan taakse. Koska kyseisiä sarjoja ei kuitenkaan koskaan tule hiplailtua, on hyllyyn jätetty vain muutama edustaja näön vuoksi. Alin hylly on varattu isoille möhkälejulkaisuille jotka eivät muualle mahtuisi, ja sinne on eksynyt ilman erityisen hyvää syytä myös Natsume Onon tuotanto ja erinäisiä muita taiteellisesti ansioituneita seinen-teoksia.

Puukuosinen hylly on vähän höpsösti eri näköinen kuin muut valkoiset mangahyllyt, mutta onneksi sisustussilmä on meillä molemmilla vähäsen sinne päin, joten epäsointu ei suuremmin häiritse. Olkkarin jakajana toimiva Ikean torni huojuu vähän pelottavasti aina, kun käsittelen vähän ylempänä olevia pokkareita, joten olen ristinyt sen Huojutorniksi. Lue koko artikkeli »

Aiheet: Blogi, Länsiviihde, Manga, Välipala   Kommentteja: 2 »


Kannesta kanteen: Magi

15.1.2017 kello 21:07

Shinobu Ohtakan Magi on jo pitkään kiinnostanut minua erityisesti kansiensa ansiosta, vaikken olekaan vielä uskaltanut vastata kansien kutsuun sarjan huiman pituuden takia – yli 30-osaisia sarjoja kun tulee harvoin luettua. Toistaiseksi sarja on siis tuttu vain animen ensimmäisen kauden kautta, mutta enköhän jossain vaiheessa saa kerättyä tarpeeksi urheutta ottaakseni mangan työn alle. Ainakin mieli tekee kovasti joka kerta, kun näen jonkun sarjan kansista.

magikannet

Aggressiivisia taustavaloja, dramaattisia tilanteita ja överipowerihahmodesigneja. Uuuuh kyllä!

Kuten The Demon Prince of Momochi Housessa, myös Magissa kannet luovat sarjalle vahvan identiteetin. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, miten aggressiivisest Ohtaka käyttää valon ja varjon välistä kontrastia. Valaistut kohdat ovat poikkeuksetta hohtavan ylivalottuneita, ja varjokohdat taas hyvin vahvasti varjostettuja. Tällainen voisi näyttää sotkuiselta, mutta Ohtaka löytää hyvin tehokkaan tasapainon valo-varjo-kontrastilleen, ja tuloksena kannet näyttävät erityisen voimakkailta. Kontrastiefektiä ja kansista huokuvaa dramatiikkaa vain voimistaa se, että kansia koristavat hahmot poseeraavat yleensä vastavaloon, jolloin näiden kasvot jäävät suureksi osaksi varjoon.

Lisäksi Magin kannet tuntuvat usein kuvaavan tilanteita. Suurin osa niistä ei näytä minusta siltä, että hahmot on asetettu poseeraamaan kanteen irti kontekstistaan (toisin kuin vaikkapa Momochi Housessa), vaan kuvat tuntuvat enemmän siltä kuin ne olisi napattu suoraan jostakin mangasta löytyvästä kohtauksesta, jossa hahmo näyttää erityisen siistiltä ja on tekemässä tai sanomassa jotain tärkeää. Useimmat kansista saavat minut miettimään, että ”Oooo mitähän tuossa kohtauksessa tapahtuu ja kukahan tämä hahmo on ja miksi sillä on tuollainen ilme kohta on varmasti tapahtumassa jotain tosi jännää!”

Valo-varjo-kontrastin superkorostaminen ja kannessa pönöttäviin hahmoihin ladattu tilannetuntu saavat kannet näyttämään äärimmäisen intensiivisiltä ja kutkuttavilta. Koska olen dramatiikkasyöppö, ahmin tällaista kuvastoa fiilismittari täysillä. Olen ihan vain kansien vuoksi vakuuttunut siitä, että Magi on todella mielenkiintoinen sarja ja täynnä mielenkiintoista hahmosisältöä, vaikka (sinänsä ihan kelpo) anime ei varsinaisesti jättänyt yhtä hypentäyttä kuvaa. Ohtakan vastustamattoman ylilyöty hahmodesigntaju käy myös hyvin selvästi ilmi kansista. Kaikki nuo hiusjutut, kampaukset, korut, aseet, propit, panssarit, vatsa- ja rintalihakset, pussilahkeiset housut, antoisat kaula-aukot ja muu asiaankuuluva stimuloivat mielikuvitustani erityisen miellyttävästi.

Muutama kansista ei tosin oikein tunnu sopivan sarjan pääasiassa yltiodramaattiseen kansityyliin. Pokkarit 8 ja 17 tuntuvat olevan melkein eri sarjasta, koska niistä puuttuu se dramaattinen tykitys, joka tekee muista kansista niin kiinnostavia. Nämä ovat toisaalta onneksi vain harvoja poikkeuksia tykityskuvien joukossa.

Postaukseen valikoituneet kannet ovat Kurokawan ranskajulkaisusta, jonka logo sopii mielestäni Magin sarjan ja kansien fiilikseen erityisen hyvin. Pidän logosta enemmän kuin Vizin englantijulkaisun ja Shogakukanin alkuperäisen japanijulkaisun logoista, jotka ovat tyyliltään jotenkin kömpelönvaltavia. Toisaalta ranskajulkaisussa kuvien taustan päälle on pastettu hupsut labyrinttikuviot. Ne toisaalta vahvistavat yhtenäistä lookkia mutta toisaalta peittävät taustat alleen tyhmästi.

Ei hitto, tämän kirjoittamisen jälkeen tuli ihan mahdoton into aloittaa sarjan lukeminen. Vielä joku päivä…!

Aiheet: Manga, Taide ja tyyli  Tagit: , , , Kommentteja: 0 »


« Vanhemmat artikkelit /


 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.