Palasinpa tässä hiljattain kahden vanhan tutun BL-teoksen pariin, joista toinen tuntuu heikkenevän jokaisella visiitillä ja toinen sen kun voimistuu. Tällä kertaa huomasin, että näillä kahdella sarjalla on asetelmiensa puolesta kuitenkin paljon yhteistäkin. Kumpaakin myös kansoittavat kovat, miehekkäät miehet ja kummatkin väistävät oivallisesti poikarakkaussarjoille tyypillisen herkänpöhnäisen söpöilyn.

Hyytävä skifikertomus ja polttava vankilatarina ovat yhtenevistä asetelmistaan huolimatta kuin yö ja päivä.

Rieko Yoshiharan 80-luvun jälkipuoliskolla kynäilemä skifiranobe Ai no Kusabi muistetaan BL-piiressä lämmöllä, sillä siitä vuonna 1992 tehty kaksiosainen OVA on pitkään ollut ainoita kelvollisia BL-animesovituksia. Dystooppisen oloista teknomaailmaa pyörittävät superälykkäiksi modatut pitkät ja arvokkaat “blondit”, jotka pitävät viihdykkeenään “lemmikeiksi” kutsumiaan seksikkäitä ihmisyksilöitä. Yhteiskunnan alamaailmaa taas kansoittavat jengijätkät, joilla ei ole elämässä muita valtteja kuin katu-uskottavuutensa. Luonnollisesti tarina kertoo tulisesta jengipomo Rikistä, joka päätyy sattumusten kautta kaupunkia johtavan blondi Iason Minkin lemmikiksi.

Mika Sadahiron yaoimangan Kylmäksi ringiksi tituleeratussa 2000-luvun alkupuolen vankiladraama Under Grand Hotelissa eli napakammin UGHissa jenkkiputkaa pomottava nuori huumekingi Sword Fish taas nappaa uudeksi nartukseen vankilaan juuri naisystävänsä aviomiehen taposta passitetun japanilaissyntyisen Sen Owarin. Syntyperänsä takia slummipukarina yhteiskunnan alinta kastia edustava Riki ja tuoreena, osastonsa ainoana japanilaisena vankilayhteisön pohjasakkaan lukeutuva Sen joutuvat tarinoissa ympäristöjensä karismaattisten johtohahmojen armoille hyvin asetelmallisesti samantapaisiin suhteisiin. Silti näiden rankkojen tarinoiden toteutukset eivät voisi juuri enempää erota toisistaan.

80-luvulla ennen suurimpia söpöilylyhäritulvia tehtiin vielä eeppisiä ja jatkuvajuonisia skifiympäristöön sijoittuvia BL-sarjoja, joihin AnK kuuluu. Sekä ranobet että kummatkin OVAt, se klassinen 1992-versio ja tänä keväänä julkaistu 4-osainen uudempi sovitus, ovat varmasti tyylikkäintä tähän mennessä nähtyä poikarakkautta ranobe- ja animemuodossa. Sarjan maailma tuntuu täyteläiseltä ja on toteutettu kauniisti.  Animesovituksiin on selvästi pistetty energiaa, jotta niiden maailmat on saatu mahdollisimman autenttisesti vastaamaan alkuperäisen tarinan pahaenteisen rauhallista tunnelmaa. Animet eivät turvaudu eroottisesta sisällöstään huolimatta tökeröihin pikselisensurointeihin, vaan rakentavat seksikohtaukset niin, ettei tyylikkyyttä ole tarvetta näivettää hölmöillä sensuuripöhöillä. Maailman karun kyyninen käsittely ja rohkeat vedot arvokkuutta koskaan unohtamatta tekevät lisäksi sarjasta vakavasti otettavan ja kunnioitettavan teoksen, joka on poikarakkauspiirejä vähän suuremmankin yleisön silmissä kyennyt ainakin suhteellisen hyvin ylittämään BL-tuotoksiin liittyvät ennakkoasenteet mauttomasta huttufluffipornoilusta. Kaiken lisäksi tuntuisi melkein siltä kuin AnK:lla olisi jotain yhteiskuntakriittistä sanottavaa.

Dramaturgiakin on kohdillaan: tämän kohtauksen intiimiys häkellyttää vieläkin ja mikäs sen tyylikkäämpää kuin klassinen tupakkasuudelma?

Puitteet onkin tehty niin hyvin, että oikein sattuu, kun kaikki AnK-inkarnaatiot ovat kuolettavan tylsiä. Ensimmäinen OVA-pari tunkee paljon juonta pieneen tilaan, mutta siitä huolimatta sen ensimmäinen puolikas jää aika puuduttavaksi. Ranobe ja uusi OVA taas ovat niin tajuttoman hitaita, että luovutin luettuani kaksi kolmasosaa ensimmäisestä kirjasta ja pidin itseni OVAn aikana hereillä selaamalla Twitteriä.

Ranobe ei ainakaan noiden lukemieni ensimmäisen sadan sivunsa aikana saa aikaiseksi juurikaan muuta kuin vähäsen taustoitusta ja tilanteen muodostamista, sillä valtaosa tekstistä on uhrattu ironista kyllä sen huolellisesti rakennetun maailman kuvaamiseen. Puolen sivun dialogin jälkeen seuraa tolkuton tekstimuuri selitystä tarinassa merkittävien paikkojen muodostumisesta ja kulttuurista, jonka jälkeen opus taas hyvällä tuurilla muistaa olleensa kertomassa jotain hahmoistakin. Maailmanrakennusta ei integroida tarinan kertomiseen, vaan se vain mollottaa viemässä tilaa kaikelta hahmojen toiminnalta, joka voisi saada lukijan kiinnostumaan maailmastakin.

2012 OVA taas näyttää kompensoineen selitysoksennuksen puutetta aloittamalla joka ikisen kohtauksensa tuskastuttavan pitkällä sarjalla hitaita paikankuvaa luovia kamera-ajoja. Kahden ensimmäisen jakson aikana tämä on vain äärettömän ärsyttävää, mutta kolmannen kohdalla teki jo mieli mäiskiä tavaroita ympäri huonetta joka kerta, kun ruudulle poksahti uusi erittäin raukeaan tahtiin ylhäältä alemmas liukuva shotti rakennuksen karun metallisesta katosta tai pilvitaivaasta. Kun sitä seurasi systemaattisesti vielä muutama samanlainen lisää, olin jo melkein itkun partaalla. Kyllä, tarinalla on kivat puitteet. Kyllä, miljöö on hienosti rakennettu. Mutta nyt oikeasti saisinko niitä hahmoja pikkuhiljaa? Harvoin olen törmännyt turhauttavampaan viihteeseen.

Sen ihailee Swordin sisäreiteensä rakkautensa symboliksi ottamaa tatuointia; UGHin pojat ovat täynnä elämää vankilan väkivaltaisesta selviytymistaistelusta huolimatta.

UGH taas on kuin villi lintsipäivä AnK:n masentuneen vilpoista arkiyötä vasten; se on raisu, intohimoinen ja äänekäs, suorastaan roskaviihdettä AnK:n tiukan elegantin menon rinnalla. Se osaa olla kolkosta ympäristöstään ja rajusta sisällöstään huolimatta leikkisä, hyväntuulinen ja romanttinen, toisin kuin haudanvakavana hahmonsa ahdistuksella ja kylmyydellä täyttävä AnK. UGH ei juuri näe vaivaa maailmansa rakentamisen kanssa; se vain lainaa kaikille jenkkiviihteestä tutun vankilamiljöön tapahtumaympäristöksi. Maailman yksityiskohtaisen luomisen sijaan se kuitenkin aidosti käyttää suljettua ja karua, koko ajan kontrolloitua miljöötään hahmojen suhteiden rakentamisessa. Sarja tekee hyvin selväksi, ettei sen maailmaan mahdu yksityisyyttä, mikä on merkittävää paitsi voyeurististen seksikohtausten, myös hahmojen välisen intiimiyden ja toisaalta julkisivun koossa pitämisen tärkeyden kannalta. Sarja ei myöskään vaivaudu virittämään runsaan hikisiä seksikohtauksiaan tyylikkäästi hieman peittoon kuten AnK, vaan kyseessä on graafisimpia lukemiani yaoipätkiä, eikä se näytä pornohetkinään häveliäisyyden häivääkään. 700-sivuiseen tarinaan on ängetty niin paljon puhdasta panemista, että lukijaa mietityttää, miten poikien stamina riittää, siittiöistä nyt puhumattakaan.

Silti UGH onnistuu kaiken pornoilunsa ohella olemaan draamana niin tapahtumarikas ja nopeatempoinen, että sivut kääntyvät kuin itsekseen, ja koko roska on luettava yhdeltä istumalta. Seksikohtauksetkin ovat ronskiudestaan huolimatta selvästi normiyaoia kiinnostavampia ja monipuolisempia. Rakenteellisesti se päihittää AnK:n täysin suvereenisti pelkästään sillä ansiolla, ettei se ole kuolettavan tylsä. Mutta tärkeimmän pesäeron tekevät lopulta hahmot.

AnK yrittää rakentaa ukestaan aktiivisen toimijan, jossa on luonnetta ja sisua vaikka muille jakaa. Hänhän on kulmakunnan kovimman jengin kovin bossi ja kuulu tappelutaidoistaan ja karismastaan. Hahmo jää kuitenkin tehottoman tell, don’t show -kerronnan uhriksi, sillä vaikka tiedän, että hänen pitäisi olla suurikin kovanaama, minulle näytetään vain kun hän irvistelee voimattomana, näyttää olevan purskahtamaisillaan itkuun tai vaatii päästä maksamaan pienen kiitollisuudenvelan ruumiillaan. Vanhassa OVAssa hän taitaa kerran motata yhtä pikkunilkkiä ja kerran ohimennen vähän kissatapella muiden lemmikkien kanssa, mutta pääpiirteissään häntä alistetaan, hän on täysin Iasonin ja vanhan heilansa Guyn määräysvallan alla ja häntä pompotellaan ympäriinsä. Kylmänrauhallisen ylväs Iason on omistushaluisessa rakkaudessaan alamaailman villipetoa kohtaan varsin mielenkiintoinen ja tietyllä tavalla sympaattinenkin tapaus, mutta parin väliset kemiat jäävät Rikin nuivuuden takia nuiviksi. On tietysti mahdollista, että Yoshiharan kirjoissa Riki kuvataan kökön alun jälkeen fiksummin, mutta siitäkään ei ole kauheasti apua, jos sinne asti pääseminen osoittautuu ylittämättömäksi esteeksi puutteellisen tarinankerronta- ja henkilökuvaustekniikan takia.

Iasonkin huomaa, että haukkuva koira ei pure.

UGHin Sen on hyvin samanlaisessa alisteisessa asemassa Swordiin nähden kuin Riki on Iasoniin nähden. Senistä ei kuitenkaan maalailla suurta kovista tai edes tappelijaa, vaan hänet taustoitetaan normaaliksi opiskelijaksi, jonka suhde naimisissa olevaan opettajaan vain osoittautui kohtalokkaaksi. Molempien käsien sormet eivät taida riittää laskemaan, kuinka monta kertaa hänet raiskataan sarjan aikana, mutta silti Sen esitetään paljon voimakkaampana hahmona kuin Riki. Vaikka hän on fyysisesti alakynnessä, hän ei anna arvaamattoman Swordin hallita itseään, vaan kerta toisensa jälkeen pakottaa tämän ymmärtämään arvonsa. Rikin impotentti murina Iasonille näyttää lastenleikiltä Senin paljon tehokkaamman temppuilun rinnalla. Sen ei koskaan alistu kenellekään vastoin tahtoaan, eikä suostu vain jäämään Swordin suojeltavaksi, vaikka kärsiikin moneen otteeseen itsenäisyytensä seuraukset. Lopulta hänen periksiantamattomuutensa pakottaa kuitenkin homofobisen Swordin nielemään ylpeytensä ja taipumaan tunnustamaan rakkautensa ensimmäisenä. Sen on myös niin vahva, että selviää henkisesti tilanteista, joihin Sword on niiden kohdalle sattuessa luhistua, minkä myös Sword tunnustaa tarinan aikana.

Alkuun Sen ja Sword näkevät suhteensa valtapelinä, jonka häviää vasta antautuessaan toisen dominotavaksi.

Jos Sen on hieno ja ukeksi harvinaisen voimakas hahmo, niin Sword on omalla puolellaan myös erittäin onnistunut veto. Hän on ensivilkaisulta julma ja väkivaltainen hyväksikäyttäjä, jota koko vankila vartijoita myöten pelkää ja kunnioittaa. Äkkipikaisesta vankilapomosta löytyy myös hyväntuulisempia ja poikamaisempia, suorastaan söpöjä piirteitä, joita kovapintainen Senkään ei voi vastustaa. Samalla hän saa sitä inhimillisyyttä, joka kylmäkiskoiselta ja hyvin vähän tunnetta näyttävältä Iasonilta puuttuu. Hän ei kuitenkaan jää vain helposti kesytettäväksi mukapaatuneeksi linnakundiksi, vaan pitää valta-asemaansa Seniin nähden yllä valehtelemalla tälle kirkkain silmin ja manipuloimalla tätä alhaisin keinoin, alkuun jopa järjestämällä hyypiöpossen raiskaamaan tämän väkivaltaisesti. Silti hänen syviksi kehittyvät tunteensa välittyvät lukijalle selvästi ja tekevät hänestä aidosti sympaattisen hahmon, jonka loppumatonta karismaa yleisö jää muiden hahmojen tavoin ihailemaan. Sword ja Sen ovat jo kumpikin yksinään toimivia, vahvoja hahmoja, mutta yhdessä he muodostavat vuoristoratamaisen suhteensa aikana ehdottomasti yhden suosikkipareistani ikinä.

UGHissa on toki puutteensa, samoin kuin AnK:ssa ehdottomat vahvuutensa. Muutamassa sivuhenkilössä tapahtuvat irrationaaliset ja kököhtävät muutokset tai se mainittu vähän turhan rähjäinen roskaviihteellisyys ja tietyt epäuskottavuudet eivät kuitenkaan onnistu kaivamaan juurikaan maata draamallisesti erittäin pätevän teoksen nautittavuuden alta. Toisin kuin useimmat varsinkaan vähän pornahtavammat BL-pätkät, UGH on sekä äärettömän seksikäs että erittäin romanttinen kokonaisuus, joka toimii loistavasti myös vankilatarinana ja on myös visuaalisesti kaunis ja ilmaisultaan selkeä ja moitteeton.

Hassua näiden kahden sarjan kanssa on, että vakavan ja syvällisen, tyylikkään eroottisen ja upeasti rakennettuun maailmaan sijoittuvan Ai no Kusabin pitäisi kaiken järjen mukaan olla se parempi nimike. UGHin temaattinen kunnianhimottomuus, halvahko ja melko epärealistinen vankilamiljöö sekä jatkuva supergraafinen hikiporno taas kuulostavat kaikki ominaisuuksilta, jotka lupaavat väistämättä ylitsevuotavan kökköä pwp-orgiaa. Silti AnK on toteutettu niin turhauttavan puuduttavasti, että se päätyy kalpenemaan UGHin voimakkaasti päähenkilöiden suhteeseen tiiviisti keskitetyn ja näppärästi eteenpäin soljuvan kerronnan rinnalla.

Sisältöpuolellakin AnK jää hämmentävän paljon jälkeen UGHista. Sen hahmot ovat yhtä ylväitä ja kaukaisia kuin sen esittämät ideat. Ne ovat toki erittäin kiinnostavia, mutta eivät onnistu varsinaisesti tunkemaan ainakaan tämän lukijan sydämeen tai edes pyörittämään tarinaa, varsinkaan kun suurempi osa siitä uhrataan kaupunginosakuvaukselle kuin hahmoille. UGHin pääpojat taas tuntuvat suorastaan käsinkosketeltavilta – niin aidosti, koskettavasti ja riemukkaasti Sadahiro välittää heidät ja heidän kanssakäymisensä lukijalle. Pesäero on niin ilmiselvä, ettei näiden kahden sarjan välillä ole edes kunnon kilpailua, kun UGH nappaa suvereenin, joskin kaikin puolin yllättävän murskavoiton.

]]> http://blogi.elitistifanitytto.org/2012/kalsean-viileaa-ja-hoyryavan-kuumaa/feed/ 0 http://blogi.elitistifanitytto.org/2012/vallankumouksellinen-tytto-vs-galaktinen-nattipoika-vs-kohtalokas-kristalliprinsessa-osa-7-aaninayttely/ http://blogi.elitistifanitytto.org/2012/vallankumouksellinen-tytto-vs-galaktinen-nattipoika-vs-kohtalokas-kristalliprinsessa-osa-7-aaninayttely/#comments Tue, 01 May 2012 12:47:58 +0000 Arana http://blogi.elitistifanitytto.org/?p=5146 Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa
Osa 3: Pahikset
Osa 4: Kolmiodraamat
Osa 5: Maskotit
Osa 6: Hahmot tarinassa

Tunnetta peliin!

Ääninäyttely tuo luonnollisesti sarjan kuin sarjan hahmoihin elävyyttä, ja niin Revolutionary Girl Utena, Star Driver kuin Mawaru Penguindrumkin tarjoavat varsin mielenkiintoisia suorituksia seiyuu-rintamalla. Nämä sarjat käsittelevät hahmojaan syvältä ja tuovat rankalla kädellä esiin niin rumia kuin kauniitakin puolia heistä. Ääninäyttelyn kannalta tämä enteilee käsitykseni mukaan melko haasteellisia rooleja, sillä mitä syvemmälle hahmoon kaivaudutaan ja mitä useampia puolia tästä näytetään, sitä vähemmän seiyuut voivat uskottavasti turvautua vakiintuneisiin perustapoihin näytellä tiettyä stereotyyppiä edustavaa hahmoa. Erinomaisen ääninäyttelyn vahvimmaksi merkiksi voisin nimetä paitsi sen, että se ilmentää hahmoa moitteettomasti, myös sen, että se tuo hahmoon jotain lisää.

Himemiyan äänen surumielisen kylmä kaiku jää kummittelemaan mieleen.

Utenan ääninäyttely on jäänyt kokonaisuutena mieleen erittäin vahvana esityksenä, mikä johtuu toki osittain siitä, että se oli ensimmäisten näkemieni animesarjojen joukossa. Olen siis kuullut näitä seiyuita näissä rooleissa aivan erityisen paljon lukuisten uudelleenkatseluiden siivellä. Näistä lähtökohdista voisin melkein pitää Utenaa jonkinlaisena henkilökohtaisena standardinani sille, mitä pidän onnistuneena ääninäyttelynä.

Suurin osa sarjan äänirooleista osuu niin nappiin, ettei paremmasta väliä. Tomoko Kawakami saa Utenan kuulostamaan tarpeeksi reteän poikamaiselta puhuessaan kovaa ja määrätietoisesti, mutta muovaa tarvittaessa poikatytöstä hiljaisempina hetkinään herkempää ja haavoittuvaisempaa kuvaa. Takehito Koyasu on minulle aina ja ikuisesti ensisijaisesti voimakaspiirteinen, rauhallisen syvästä ja itseään täynnä olevasta äänestään auktoriteettia ammentava Touga. Hikaru Midorikawan pehmeän enigmaattinen ja hallittu Mikage saa emotionaalisempina hetkinään ääneensä hätkähdyttävän paljon raakaa tunnetta.

Tougan hemmotellun pikkusisko Nanamin kuvittelisin olleen erityisen vaikea hahmo, sillä hän pallottelee täysin koomisesti ylilyötyjen ensisijaisesti humorististen hetkien ja poikkeuksellisen häiritsevien ja vakavien perhe- ja identiteettikysymysten välillä paljon hektisemmin kuin muut hahmot. Seiyuu Yuri Shiratori onnistuu kuitenkin lellitynkimeällä äänityöskentelyllään yhdistämään nämä puolet yhdeksi hyvin kokonaisen tuntuiseksi hahmoksi varsin nätisti. Erityisen suuresti yllättänyt seiyuu on kuitenkin Yuka Imai Utenan ystävän, koulutyttömäisen pirteän Wakaban roolissa. Normaalioloissa hahmon genkipiipitys ei ehkä ansaitse juurikaan huomiota, mutta Wakaballe omistetussa jaksossa 20 Imai onnistuu tuomaan hahmoon niin aidon kuuloista vihaa ja katkeruutta ja viemään pirtsakan fanitytön niin pimeään paikkaan, että suoritus oikeasti kouraisee ja syvältä.

Sarjan ehdottomat tähdet ovat kuitenkin Juurouta Kosugi Akiona ja Yuriko Fuchizaki Himemiyana. Kosugin täyteläisen suklainen ääni ja laskelmoidun dramaattinen tapa käyttää sitä rakentavat Akiosta ehdottomasti yhden viihdemaailman mahtavimmista, mutta samalla hienovaraisimmista pahiksista. Sanojen ja lauseiden lopun hiivuttaminen käheäksi puolikuiskaukseksi ja kovimpinakin hetkinä puheeseen hiipivä kaihoisan pohtiva sävy kertovat hahmosta paljon enemmän kuin yksin animaation keinoin on mahdollista ilmaista. Fuchizaki taas onnistuu tuomaan Himemiyaan huikean voimakasta pahaenteisyyttä ja karmivuutta ja sekoittamaan ne sielua riipivään surumielisyyteen. Hänen äänestään myös ihan aidosti kuulee jokaisen tekohymyn ja pinnallisen ystävällisyyden hetken jopa selkeämmin kuin näkee. Tunteettoman tytön puhe on tuskin koskaan kuulostanut yhtä hienovaraisen tunteikkaalta. Ja jokainen jaksohan on pakko katsoa loppuun asti ihan vain Himemiyan selkäpiitä hyytävän “Absolute destiny: apocalypse.” -repliikin takia loppuprevikoissa.

Heikompien suoritusten lista onkin varsin lyhyt. Nuristavaa löytyy oikeastaan ainoastaan Aya Hisakawan liian hempeän tyttömäisestä Mikistä, ja siitä olenkin jo avautunut aiemmin.

Kanako ei viitsi rasittaa karheaa seksiääntään vastatakseen aviomiehen puheluun.

Star Driverin ääninäyttelykuvioissa pidän yleisellä tasolla erityisesti siitä, että Glittering Crux-salaseuran jäsenet muuntavat ääntään selkeästi mahtipontisempaan suuntaan esiintyessään fetissinaamioissaan, kun taas normilukioilaisina he puhuvat usein pehmeämmin ja arkisemmin. Muutos on aivan erityisen huomattava ja viihdyttävä normaalisti söpöäänellä nenäänsä honottavan Benion (Chiemi Chiba) ja tämän matalalta jyrisevän alter ego Scarlet Kissin välillä. Myös normaalisti määrätietoisen, mutta pehmeäpuheisen Keiton (Ami Koshimizu) äänenmuutos jykevän ylenkatsovaksi Ivrogneksi on jäänyt mieleen erityisen herkullisena palasena. Ayano Niina taas ansaitsee vain kehuja itsetietoista sex appealia uhkuvana ja aina tilannetta rahisevan itsevarmalla äänellään hallitsevana Kanakona.

Muutenkin Star Driverin seiyuutyöskentely on vakaan korkeatasoista ja kivaa kuunneltavaa, vaikkakin pääkolmikko jää ääninäyttelyn puolesta yhtä epäkiinnostavaksi kuin muutenkin. Mamoru Miyanon suorituksessa päähenkilö Takutona ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta hahmo on vain niin perustylsä pirtsakka prinssi, ettei se anna hirveästi liikkumavaraa mielenkiintoisee äänityöskentelyyn. Saori Hayami tekee myös pirteänpositiivisena Wakona ihan kelpo suorituksen, mutta ei yhtään enempää. Jun Fukuyama on perushyvä tunteensa sosiaalisen hymyn taakse verhoavana Sugatana, vaikkei mitenkään erityisesti jäänytkään mieleen. Toisaalta näiden hahmojen melko staattiset roolit eivät juuri anna mahdollisuuksia muuhun, eli seiyuita on melko turha lähteä syyttämään valovoiman puutteesta.

Masakon pallokalamyrkytyskuolonkorinakin toimitetaan vakaan matalajännitteisellä deadpanilla.

Penguindrum on epätsaisempi kuin vertailukohteensa siinä mielessä, että se tarjoilee runsaasti aivan uskomattoman upeita, mutta myös joitakin melko rasittavia seiyuusuorituksia. Ääninäyttelyn puolesta sarjan ehdottomaksi tähdeksi minun silmissäni nousi hyvin nopeasti Miho Arakawan Himari. Sairas tyttö ja neito pulassa puhuu tietysti hentoisella äänellä, mutta ensimmäisen ääniroolinsa tekevän Arakawan selkeästä tyttömäisyydestään huolimatta jännittävästi hieman käheä ääni antaa Himarin hahmolle merkillisen eteerisen säväyksen. Arakawan erikoinen ääni on aivan hämmentävän herkullista kuultavaa, ja hänen tulkintansa on muutenkin ihastuttavan tuore ja perinteisistä ääniroolimuoteista piittaamaton. Lisäksi hän saa vielä loistaa määrätietoisena ja ylenkatseisena Kristalliprinsessana pingviinihatun vallatessa hänet. Arakawa pystyy täysin uskottavasti muuntautumaan lapsekkaan kypsästä tyttösestä elämää suuremmaksi maan matosia käskyttäväksi persoonaksi ja takaisin.

Toinen sarjan suuri tähti on Yutaka Koizumin Sanetoshi. Koizumi tekee salaperäisestä lääkäribishistä niin voimakkaan, mutta silti lempeän ja ilkikurisen kuuloisen hahmon, että saa tämän varastamaan kohtauksen kuin kohtauksen. Epäyllätyksellisesti Arakawan Himari on ainoa toinen hahmo, joka ei tunnu uppoavan taustaan Sanetoshin kirkkaanrauhaisan ja aivan yhtä eteerisen äänen vallatessa kohtauksen. Koizumin ja Arakawan äänet sointuvatkin kauniisti yhteen, mikä saa Himarin ja Sanetoshin yhteiset keskustelut kuulostamaan melkein duetolta. Näitä hetkiä kuumempaa korvapornoa saa todellakin hakea.

Muita ääninäyttelyn huippusuorituksia ovat Yui Horien Masako Natsume ja Mamiko Noton Yuri Tokikago. Noto saa Yurin kuulostamaan hulvattoman stereotyyppiseltä itseään hienostuneen leidin elkein korostavalta diivalta, mutta tämä pysyy silti dramaattisesti uskottavana, melko surumielisenä ja ennen kaikkea kypsän kuuloisena hahmona. Horien Masako taas vakuuttaa kovalla, voimakkaan matalalla suorituksellaan. Olen yleensä liittänyt Horien enemmän genkityttöihin, enkä ole koskaan ennen huomioinut häntä yhtä vakavahenkisessä ja kovapintaisessa roolissa, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuullessani häneltä näin vahvasti erilaisen suorituksen.

Himarin veljet Kanba ja Shouma ovat tärkeissä rooleissa sarjan keskeisimpinä toimijoina ja näkökulmahahmoina, minkä takia onkin aika sääli, etteivät heidän seiyuunsa mielestäni aivan onnistu hommassaan. Kummatkin kuulostavat vähän rasittavilta, tosin eri syistä. Jos Noto välttää taitavasti teennäisyyden puolelle hairahtumisen äänityöskentelyssään ylidramaattisuudestaan huolimatta, niin Kanbaa näyttelevä Subaru Kimura lipsahtelee sinne teennäisyyteen vähän liiankin kanssa. Suuri osa vuorosanoista tulee ylimahtipontisesti kuin teatteriesityksessä, mikä ei aivan toimi televisiosarjassa, vaikka ääninäyttely toki vaatiikin vähän eritasoista liioittelua kuin live action -näyttely. Shoumalle äänensä antava Ryouhei Kimura taas sopottaa niin räkäisen mankuvalla äänellä ison osan ajasta, että välillä tekee melkein pahaa kuunnella.

Äänityylit kyllä ehdottomasti sopivat poikien luonteisiin – tossu-Shoumalle käy hyvin valittava nenäpöhinä ja itsensä perheen ainoaksi kykeneväksi suojelijaksi julistavalle Kanballe mahtaileva teatteriääni. Ongelmana on, että Kimurat vievät nämä äänet niin pitkälle, etteivät ne kuulosta enää miellyttäviltä, eivätkä aivan uskottavilta. Shouma ja Kanba kuulostavat omiin korviini korostuneen ääninäytellyiltä hahmoilta, kun taas yllä kehumiani suorituksia on suorastaan vaikea erottaa itse hahmoista. Erityisen hirveiltä seiyuut kuulostavat pikkupoikina takaumissa yrittäessään kuulostaa nuoremmilta. Pikku!Shouma on normaaliakin rasittavampi ja pikku!Kanba epäonnistuu nuoruuden vaikutelman luomisessa aivan totaalisesti.

Mielenkiintoisesti Ryouhei Kimura tekee paljon soljuvamman ja miellyttävämmän kuuloisen esityksen Sakamichi no Apollonin Kaoruna, joten veljesten rasittavuusongelma saattaa olla jossain määrin ohjauksenkin syytä.

(Tietääkö muuten joku tietäjä, ovatko Kimurat myös irl-veljeksiä, kun sukunimet kirjoitetaan samoilla kanjeilla?)

Myös Ringon (Marie Miyake) riipivä kimitys rassaa vähän, mutta ärsyttävästä high-pitch-äänestään huolimatta hän tekee mielestäni erittäin taidokkaan suorituksen, jossa yhdistelee täysin ylilyötyä stalkkerigenkityttöä ja aidosti vakavahenkisia kohtauksia haastavuudestaan huolimatta hyvin monipuoliseksi ja lopulta yllättävän toimivaksi rooliksi hyvin samalla tavalla kuin Yuri Shiratori onnistuu Utenan Nanamin kanssa.

Akira Ishidasta Tabuki-opena en välittänyt suuresti, vaikka yleensä tykkään miehen rooleista. Tabukin ääni kuulostaa samalla tavalla vähän rasittavalta kuin Shouman, ja takaumissa myös pikku!Tabuki raastaa korvia mitä hirveimmällä tavalla. Myönnettävä tosin on, että Ishidan psykoottinen sammakkokohtaus on mitä hienoin valopilkku muuten aika laiskan oloisessa suorituksessa. “Kero keroooo Ringo-chan >8D!” Star Driverissa Ishida tekee mielestäni miellyttävämmän kuuloisen ja muutenkin karismaattisemman ja muistettavamman roolisuorituksen laiskanpulskeana divaanilla loikovana Head-pahiksena.

Star Driver jää valitettavasti taas toisista selkeästi jälkeen omassa arvostuksessani. Se ei tarjoa yleisellä tasolla yhtä paljon tilaisuuksia loistokkaalle ääninäyttelylle kuin toiset kaksi, varmaan juuri sen takia, ettei se syvenny yhtä laajalti ja syvästi hahmoihinsa. Star Driverissa on paljon hyviä roolisuorituksia, mutta ei oikeastaan sellaisia tajunnanräjäyttäjiä, jotka olisivat jääneet mieleen todella vahvoina ja vakuuttavina. Toisista kahdesta tällaisia löytyy useita. Penguindrumin ja Utenan väliltä en voi kuitenkaan valita mieluisampaa yhtä helposti.

Utena on tosiaan tasaisempi ja aivan omassa luokassaan, kun kaikkia seiyuita Hisakawaa (Miki) lukuunottamatta voi ainoastaan ylistää. Olin alun perin ajatellut, että Penguindrum jäisi selkeästi kakkoseksi, sillä noita vastakarvaan hanganneita rooleja on siinä muutamakin, ja kaikki tärkeämpiä kuin Mikin rooli, eli se ainoa heikko kohta Utenan seiyuukuvioissa. Tämän kirjoituksen vääntämisen aikana oli kuitenkin pakko muuttaa kurssia, sillä vaikka Penguindrumissa on enemmän niitä äänirooleja, jotka eivät itseäni miellyttäneet, sarja antaa tarjolle ehdottomasti yhtä vahvoja suorituksia kuin Utena. Tämän lisäksi uskaltaisin jopa pitää Penguindrumin ääninäyttelyä kokonaisuudessaan erikoisempana ja kokeilevampana kuin Utenan. Monet Penguindrumin avainseiyuista ovat melko uusia nimiä alalla, minkä huomaa ääninäyttelyn raikkaudesta ja konventioihin sortumattomuudesta. Tässä kohtaa tähän mennessä vertailupostauksissa dominoinut Utena saakin luovuttaa erävoiton yllättäen tuvanmitalla Penguindrumille, jonka elinvoima ja innovatiivisuus vakuuttavat lopulta hitusen enemmän kuin Utenan rautaisen ammattitaitoinen ja kyvykäs ote.

Sakamichi no Apollon / Kids on the Slope

Introvertti löytää kipinän jazzista.

Jaksoja katsottu: 2/??

Tämän kevään sarjoista Sakamichi no Apollon jää tyylikkyydessä toiseksi korkeintaan visuaalisesti hersyvälle Lupin III -herättelylle. Shinichiro Watanabelta kukaan ei Cowboy Bebopin ja Samurai Champloon jälkeen odottaisikaan vähempää, ja internet on ymmärrettävästi täynnä vaikuttuneita ensivaikutelmia sarjasta. Idea musiikin vapauttavasta ja elähdyttävästä voimasta ei ole omaperäisin, ja hahmotkin ovat välittömästi tunnistettavia stereotyyppinsä edustajia paniikkihäiriöistä kärsivästä älykköpojasta mukavaan naapurintyttöön ja elämäniloisen itsevarmaan körilääseen, jotka muodostavat mitä epätodennäköisimmän kaveriporukan. Oikealla otteella tällainen perussetti on melko helppo saada toimimaan, mutta vähän haasteellisempaa saada se toimimaan näin hyvin.

Liityn sarjan ylistyskuoroon kauniin yksityiskohtaisen ja tyylipuhtaan toteutuksen ylipuhumana. Vähän samaan tapaan kuin Space Brothers se ei yritäkään tehdä mitään äärimmäisen mullistavaa tai erikoista, vaan pyrkii jäämään mieleen hiomalla perustavanlaatuisen, välittömästi tunnistettavan ja samaistuttavan asetelmansa täydelliseksi kokemukseksi. Kaikki sarjan sisältö tähän mennessä on esitetty uskottavasti ja tapahtumille annetaan poikkeuksetta aimo annos emotionaalista tarttumapintaa. Budjettipuitteistakaan ei ole valittamista, sillä animaation laatu kykenee täysin vastaamaan ohjaajan visiointiin, oli kyse sitten rauhaisasta rantapäivästä, hurjasta rumpusessiosta tai tarkoituksellisen hektisesti kuvatusta tappelutuokiosta. Sarja tuntuu olevan hyvin tiukasti tekijätiimin ohjaksissa. Kaikki osaset liikkuvat juuri niin kuin niiden kuuluukin, mikä saa aikaan määrätietoisen yhtenäisyyden fiiliksen.

Kaikkein vaikuttavimmaksi suoritukseksi nostaisin kuitenkin sen, että sarja kykenee tekemään hahmojensa kokemukset todella käsinkosketeltaviksi. Varsinkin musiikin merkitys ja kokemuksellisuus tuodaan esiin hyvin uskottavasti ja tehokkaan pienieleisesti. Erinomaisen esimerkin tarjoaa ensimmäisen jakson hetki, jossa sosiaalisesti katkeroitunut Kaoru ensin hätkähtää nyrpeänä rennon tappelupukari Sentaroun kovaäänistä rumpusooloa, mutta päätyy aivan huomaamattaan täysin sen vangitsemaksi. Musiikki ei ole koskaan ollut itsenäisenä ilmiönä itselleni erityisen läheinen asia, mutta silti sarja saa minut näkemään, tuntemaan ja ymmärtämään täysin yksiselitteisesti, miten voimakkaasti hahmot kokevat jazzin soittamisen ja kuuntelemisen.  Apollonin suurin hyve onkin, että se osaa todella ilmaista itseään ja hahmojaan uskottavan hienovaraisesti ja napata tätä kautta katsojankin rytmiinsä.

Innostustaso: 4,5/5
Ihanapoikapisteet: 80/100 (ihana rumpalipoika)

Tsuritama

Introvertti löytää kipinän kalastamisesta.

Jaksoja katsottu: 2/??

Lähes identtisestä lähtöasetelmastaan huolimatta kauden toinen noitaminA-sarja Tsuritama on täysin erilainen sarja kuin Sakamichi no Apollon. Tällä kertaa paniikkihäiriöinen päähenkilöpoika päätyy hyperaktiivisen avaruusolennon kalastuskaveriksi kirkkailla väreillä kuorrutetussa hyväntuulisessa irrottelussa, joka poukkoilee ja räiskähtelee ilomielisesti vastapainoksi Apollonin täysin hallitulle ja maanläheisen realistiselle tyylikkyydelle.

Tsuritama on kerrassaan ihastuttava ja raikas elämys. Pidän erityisesti sen eläväisestä hahmokuvauksesta, jota on tehostettu visuaalisella leikittelevyydellä. Kommunikointivaikeuksiensa painama Yuki on mielestäni erityisen onnistunut tapaus, sillä hänet on kuvattu tavallaan hyvin ristiriitaisesti, mutta silti johdonmukaisesti. Ulkoapäin tarkasteltuna hän ei ole muiden hahmojen silmissä vain hiljainen, vaan suorastaan vihainen ja  mykkä, mutta katsojien näkökulmasta hän on koko ajan äänessä pitämässä sisäistä monologiaan sarjan kertojahahmona. Pidän tästä kontrastisesta kuvauksesta, joka tuo niin hyvin esiin sen, että hänellä on enemmän kuin tarpeeksi ajatuksia, joita hän ei vain sosiaalisten lukkiutumiensa takia kykene aina ilmaisemaan muille.

Myös muut keskiöön nousevan nelikon kalastajapojat ovat kiitettävän ihania. Erityisen yllättävää on se, että mielenhallintavesipyssyn kanssa heiluva hyväntahtoisen ADHD avaruusolento Haru voisi käydä hermoille, mutta ei lopulta ole juuri lainkaan ärsyttävä, vaan suorastaan söpö. Sama logiikka toisaalta pätee koko sarjaan; olin odottanut Tsuritamalta melko vähän, sillä se vaikutti ennakkoon vähän liian höpöltä elämänviipaleelta ja puhtaalta komediasarjalta sopiakseen makuuni. Keveydestään ja hauskuudestaan huolimatta se kuitenkin puskee pinnan alta välillä voimakkaampiakin teemoja esimerkiksi perheongelmien muodossa.

Sarjan kerronta esitetään hyvin pitkälti rivien välistä ja visuaalisuuden kautta vahvan show, don’t tell -orientoituneesti. Se on vilpitön ja hauska, mutta ei pakotettu tai kaavamainen. Huumori on tasapainotettu muun sisällön kanssa näppärästi ja sujuvasti, eikä se ole ylilyötyä slap stick -henkistä komiikkaa, josta en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Olen tällä hetkellä niin yksiselitteisen ihastunut sarjaan, etten tahdo löytää siitä juurikaan pahaa sanottavaa. Toivon vain, ettei se kompastu rähmälleen siihen itsensä toistamisen suohon, johon suurin osa komediallisista sarjoista hukkuu silmissäni reippaasti ennen aikojaan.

Innostustaso: 5/5
Ihanapoikapisteet: 89/100 (ihanat kalastuspojat, ihana kalastuspoikatanssi)

Eureka Seven AO

Reipas hylkiö löytää mechan ja varastaa sen.

Jaksoja katsottu: 2/24

Aika ihanan Eureka Sevenin itsenäinen jatkosarja jää auttamatta vahvan noitaminA-kaksikon varjoon, vaikka onkin kaikin puolin aivan erityyppinen sarja – merkittävin yhteinen piirre onkin se, että kaikki kolme ovat todella miellyttävää katsottavaa tyylinsä ja rikkaan animaationsa puolesta. Kiistämättömästä nättiydestä ja näppärästä toteutuksesta huolimatta en ole oikein saanut vielä otetta AOsta. Olen kuitenkin valmis antamaan sille aikaa, sillä ensimmäinenkään E7-sarja ei tällä tasolla tarjonnut minulle heti tarttumapintaa, vaan kehitti sitä sympaattisen hahmojoukkionsa kautta edetessään.

Silti sarja tuntuu vähän liian kaukaiselta herättääkseen luottamustani. En olisi sen kummemmin pettynyt, vaikka produktio lopetettaisiin, enkä oikein pysty pitämään odotuksiani erityisen korkealla tässä vaiheessa. Teoriassa sarjan alku on tarpeeksi vahva ja lupaava, mutta käytännössä se on tähän mennessä jättänyt minut huolestuttavan kylmäksi. Todennäköisesti se tulee iskemään paremmin siinä vaiheessa, kun pääsee informaatiotulvaisen poika kohtaa mechan -lähtöasetelmansa yli ja saa kunnolla aikaa rakentaa hahmojaan ja tarinaansa.

Alkuperäinen E7 on jäänyt mieleeni erityisesti suuren sydämensä ja voimakkaan kantaaottavuutensa ansiosta. Läpi sarjan esille poksahtelevat sodanvastaisuuden, ympäristönsuojelun, rauhan, suvaitsevuuden ja jopa terveellisten elämäntapojen viestit antavat vaikutelman siitä, että välillä tarinallisesti lähes käsiin hajoavalla fantasiasarjalla on jotain aidosti katsojia koskettavaa sanottavaa. Silti E7 ei koskaan ryhdy tunkemaan sanomaansa väkisin katsojan kurkusta alas, vaan tyytyy antamaan virikkeitä ja ajattelun aihetta. Tämän piirteen toivon nousevan yhtä esillä myös AOssa, sillä pidän juuri sitä E7:n asenteen fundamentaalisena tukipilarina.

Innostustaso: 3/5
Ihanapoikapisteet: 56/100 (ihana sänkipoika)

Hyouka

Alisuorittaja löytää motivaation mysteereistä kiinnostuneesta tytöstä. Kaveri löytää pussukastaan vihkosen.

Jaksoja katsottu: 1/21

Jostain syystä KyoAni ei vain tee animea, joka nappaisi huomioni välittömästi. Hyouka on ehkä lähimpänä sellaista sarjaa, joka jopa kiinnostaa, mutta ei sekään saanut aikaan mitään tajuntaa räjäyttävää ensivaikutelmafiilistä, jonka rinnalla kaikki muu kevätkaudelta vain unohtuisi. Hyouka vaikuttaa sympaattiselta ja kaikin puolin toimivalta sarjalta, mutta se ei onnistunut ainakaan ensimmäisellä jaksollaan hurmaamaan minua. Se ei ensiluokkaisesta animaatiostaan huolimatta temmannut mukaansa samalla tavalla kuin Apollon komealla kokemuksenkuvauksellaan ja Tsuritama värikkäällä raikkaudellaan, vaikka sarja kertookin näiden tavoin lukiolaisten vapaa-ajan harrastuksista.

Ilmeisesti pikkumysteerit eivät tule nousemaan sarjan fokukseen hahmojen yli, ja tämähän sopii minulle, sillä olen suurempi draaman kuin mysteerien ystävä. Hahmopuolella näyttäisi olevan hyvät valmiudet kehittää jotain näppärää, kunhan sarja ei jää pyörimään paikallaan aivan tokkuraisena elämänviipaleena. Arkipäiväiset kommellukset eivät juurikaan jaksa innostaa minua, minkä takia en koskaan jaksanut katsoa esimerkiksi K-On!ia viittä jaksoa pidemmälle. Draaman pitää yleensä mennä jatkuvasti eteenpäin ollakseen mieleeni, eikä Hyouka ole vielä paljastanut, aikooko se tehdä jotain päähenkilöillään vai jäädä vain söpöilemään. Varsinkin Bakumanin Azukilta ikävästi näyttävän kirkassilmäisen tyttöpääosan kannattaisi saada aika nopeasti jotain muutakin roolia kuin lakonisen mutta sherlockholmesilaisen älykkään minimisuorittajakertojan tyhjäpäinen motivoiminen (“Tämä kiinnostaa minua, kerro lisää!”).

Animaation lisäksi ihastuttavin osa sarjaa on tähän mennessä paikallinen Sunohara paraskaverisidekick, joka on kuvattu vaihteeksi luokan pellen sijaan ja poikamaisesta pirtsakkuudestaan huolimatta suorastaan pätevänä ja fiksuna tyyppinä. Lisäksi hän kantaa ympäriinsä pientä pallokuvioitua pussukkaa, mikä on ehkä söpöintä ikinä.

Innostustaso: 3/5
Ihanapoikapisteet: 94/100 (ihana pussukkapoika)

Nyt on käyty läpi erikseen tarinan sankari, sankaritar ja pahis, sekä kurkistettu lähemmin sarjan emotionaalisena keskuksena toimivaa kolmiodraamaa sekä hahmoja seuraavia pikkuotuksia. Keskeiset ja muistettavat hahmot eivät kuitenkaan missään nimessä rajoitu esiteltyihin rooleihin, vaan niin Revolutionary Girl Utena, Star Driver kuin Mawaru Penguindrumkin muistetaan myös erittäin vahvasta sivuhahmojoukkiostaan. Sarjat ovatkin hyvin hahmovetoisia, ja siksi kantavan tunnetason rakentaminen katsojan ja hahmojen välille tuntuu olevan kaikkien kolmen kerronnallisena tavoitteena. Senpä takia onkin syytä vilkaista vielä sarjojen hahmokaarteja kokonaisuudessaan.

He tuovat maailmaan vallankumouksen.

Utenassa keskeisten hahmojen määrä on melko suuri, ja käsittää pääkolmikon lisäksi muut duelistit – niin alkuperäiset kuin näiden taidot ryöstävät Black Rose Sagan feikkiduelistitkin – sekä joitakin merkittäviä hahmoja, jotka eivät koskaan pääse areenalle miekkaa heiluttamaan. Merkittävää on, että sarja antaa kaikille näille hahmoille vähintään jakson verran huomiota viiltävän syväanalyysin muodossa. Sarja onkin koetellut monen katsojan kärsivällisyyttä luottamalla hyvin formalistiseen toteutukseen. Aika joukko hahmoja käsitellään aina samarakenteisella jaksokaavalla, joka useimmiten päättyy siihen, että hahmo haastaa Utenan kaksintaisteluun ja häviää tälle.

Utena hallitsee kuitenkin itseään toistavan kerronnan kikat niin hyvin, että sen sijaan, että nämä taistelut kävisivät tylsiksi, ne käyttävät toistoteemaa näppärästi hyväkseen. Kun katsoja tietää, mitä tulee tapahtumaan, on mahdollista keskittää kaikki näkemys ja voima hahmojen tutkimiseen. Viimeiseen jaksoon mennessä suunnilleen kaikki hahmot, joilla on minkäänlaista roolia sarjassa, ovat käyneet läpikotaisin tutuiksi katsojalle. Sarjan melko kyyninen asenne hahmojen käsittelyssä voi toisaalta olla melko vieraannuttavaa. Se ei epäröi näyttää jokaista hahmoa kompastelemassa ja räpiköimässä itse vesittämässään mutakuopassa. Utenan hahmot keikkuvat omastakin mielestäni monesti hyvin lähellä epäsympaattisuuden rajaa, mutta juuri se tekeekin heistä niin moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Kyseessä ei ole iloisista väreistä huolimatta mikään pirteä tai edes erityisen miellyttävä miehitys, vaan Utenan hahmokaarti on aivan erityisen raskaasti ladattu porukka, ja siksi myös heidän seuraamisensa on raskasta katsojille. Sarja ei päästä hahmojaan eikä siten katsojaakaan helpolla.

He sädehtivät kirkkaina kuin tähtitaivas.

Jos Utenan hahmokaarti on melko laaja, niin Star Driverin kohdalla homma on karannut ihan käsistä. Sarja pyörittää päähenkilöiden ohella valtavaa määrää muita hahmoja enemmän tai vähemmän merkittävissä rooleissa. Suurin ero melko tasaisesti kullekin hahmolle valokeilaa lainanneeseen Utenaan löytyykin siitä, että Star Driverin hahmot saavat erittäin vaihtelevasti ruutuaikaa.

Tämä lähestymistapa tuo sarjaan viehättävän oikullisuuden elementin – on aivan mahdotonta tietää, keneen keskitytään seuraavassa jaksossa ja kuka sivuutetaan maininnalla. Pidän sarjan tavasta yllättää nappaamalla jakson fokukseen joku aivan epätodennäköiseltä tuntunut taho ja saattaa tämä tällä tavalla merkityksellisemmäksi yleisön silmissä. Tällainen odotusten herättely ja rikkominen toimii hyvin näppärästi juuri sen vuoksi, että sarja näyttää aluksi etenevän tismalleen samalla tavalla kuin Utena – kasa pikkupahiksia, jotka vuorollaan haastavat päähenkilön kaksintaisteluun – mutta se rikkookin näennäisen Utena-kaavan hyvin nopeasti. Utenassa on tosiaan aina hyvin selvää, että seuraava duelisti tulee olemaan joku hahmo tietystä hyvin suppeasta hahmoryhmästä, kun taas Star Driverissa haastajapooli jättää jaajempana jännityksen varaa.

Star Driver ansaitseekin tunnustusta siitä, että se ei tyydy vain toistamaan esikuvansa kaavaa, vaan ryhtyy suorastaan leikittelemään sillä. Kolikon kääntöpuolena tämä hahmostrategia ei onnistu välttämättä kiinnyttämään katsojaa sivuhahmojen suureen joukkoon yhtä voimakkaasti kuin Utenan hyvin kaavamainen, mutta tehokkaasti käytetty fokuksensiirto. Toisaalta Star Driverin hahmot ovat ehkä juuri turhan kompleksisuuden karsimisen ansiosta sinänsä helpommin lähestyttäviä ja jossain määrin tykättävämpiä, vaikkakaan eivät yhtä mielenkiintoisia, kuin Utenan hahmot.

He ovat yhtä perhettä.

Penguindrumin hahmoedustusto on selkeästi suppeampi kuin Utenan ja Star Driverin. Tämä on olennainen valinta tekijöiltä, sillä Penguindrum perustuu rakenteellisesti kahta muuta vähemmän saman jaksokaavan toistoon ja enemmän etenevän juonen kertomiseen, mikä tarkoittaa, ettei hahmoille ajankäytön ja kerronnan selkeyden säilyttämisen vuoksi ole ollut mahdollista suoda yhteensä aivan yhtä paljon ruutuaikaa ja valokeilaa kuin formalistisemmissa kilpakumppaneissa. Koska hahmokaarti on kuitenkin pienehkö toisiin kahteen verrattuna, Penguindrum pystyy silti käyttämään kuhunkin hahmoon paljon aikaa ja pureutumaan näiden ajatusmaailmoihin, toiveisiin ja pelkoihin hyvinkin syvälle.

Penguindrum käyttää siis samaa lähestymistapaa kuin Utena. Jokainen yhtään merkittävämpi hahmo käydään läpi esimerkillisellä pieteetillä, ja heidän sisimmästään kaivetaan ne kaikkein ikävimmät ja likaisimmat salaisuudet katsojan nähtäville. Silti hahmoja ei koskaan alienisoida ja tehdä epämiellyttäviksi, vaan kaikista näytetään myös ne kauniit puolet. Vaikka Penguindrumkin on melko kyyninen hahmokirjoitukseltaan, sen hahmoja käsitellään kuitenkin ehkä vähän kevyemmin ja lämpimämmin kuin Utenan hahmoja. Tämä johtunee suureksi osaksi sarjan painottamasta perheteemasta, joka tuo hahmoja luonnollisesti yhteen.

Star Driver kohtelee hahmojaan siinä mielessä samalla asenteella, että se ei esitä ketään mustavalkoisessa valossa. Vaikka oikeastaan kaikki hahmot pelaavat toisiaan vastaan, he ovat silti sympaattisia tyyppejä. Utenasta ja Penguinsrumista Star Driver eroaa siinä, että se tosiaan käsittelee monta potentiaalisesti hyvinkin kiinnostavaa hahmoa valitettavan pintapuolisesti, eikä niihin enemmän huomiota saaneisiinkaan päästä aivan yhtä syvälle kuin verrokeissa. Star Driver tuntuu ottaneen aivan tietoisesti kevyemmän asenteen hahmojensa käsittelyyn: se haluaa pitää seikkailun tietyllä positiivisuuden asteella, eikä siksi rupea repimään hahmojaan kappaleiksi, toisin kuin kilpailijansa. Omaan makuuni Star Driver jää liian pinnalliseksi, eikä siksi pärjää toisille kahdelle, mutta pidän tätä tekijöiden sinänsä kunnioitettavan johdonmukaisena ja sarjaan sopivana valintana, enkä suinkaan epäonnistuneena hahmojenkäsittelynä. Se ei vain satu istumaan omiin makuihini yhtä hyvin kuin toisten sarjojen tyyli.

Kaikki kolme sarjaa ansaitsevat kunnianmaininnan vahvoista naishahmoistaan. Hahmokaartien sukupuolijakaumat ovat melko tasaiset, eivätkä naiset jää miehiä heikommiksi tai näkymättömämmiksi toimijoiksi. Star Driverissa pikemminkin päin vastoin suuri osa antagonistisalaseura Glittering Cruxin alkuperäisistä johtohahmoista on itsenäisiä, mieskätyreitään komentavia naisia – ja samalla pitkälti sarjan hahmotarjoilun parasta antia. Penguindrumissakin valovoimainen näyttelijätär Yuri Tokikago on mielestäni selvästi olemukseltaan voimakkaampi hahmo kuin vastaparinsa, pehmeämmin esitetty Keiju Tabuki. Utenankin neitiosasto toimii vähintään yhtä suurella volyymillä kuin herraosasto, vaikkakin monesti huomattavan eri tavoin. Sarjan tytöt eivät nimihahmoa lukuunottamatta ole jämähtäneet sen enempää prinssin esittämiseen kuin sellaiseksi pyrkimiseenkään, toisin kuin valtaosa prinssikompleksisista mieshahmoista. Neitokaisilla on toisaalta tietenkin omat häiritsevät päähänpinttymänsä, joten heitä ei myöskään koroteta jalustalle.

Kukin sarja rakentaa hahmokaartistaan jonkinlaisen pelin, jossa kaikki kilpailevat omalla puolellaan kaikkia muita vastaan ja pyrkivät samaan päämäärään muiden kanssa mutta omista syistään. Lisäksi eri tahot muodostavat liittoutumia keskenään. Utenassa ja Star Driverissa tämä on erityisen selvää, sillä muut hahmot tulevat yksi toisensa jälkeen haastamaan päähenkilön päästäkseen tämän päihittämällä käsiksi johonkin itselleen tärkeään. Penguindrumissa taas hahmot omalla tahollaan pyrkivät saamaan kouriinsa mystisen “pingviinirummun”, kaikki jälleen omista syistään. Penguindrum eroaa toisista kahdesta siinä, että sen päähenkilösisarukset ovat itsekin kilpailijoiden asemassa, eivätkä paikkaansa puolustavia voittajia.

Mikä sarjoista vetää siis pisimmän korren tässä erässä? Star Driver putoaa tuttuun tapaan jo alkukarsinnoissa, mutta tosiaan ehdottomasti lähinnä sen takia, etteivät sen sinänsä teknisesti varsin perustellut ja toimivat ratkaisut onnistu tyydyttämään henkilökohtaisia mieltymyksiäni yhtä hyvin kuin kilpailijansa. Toisten kahden välillä valitseminen onkin jälleen pahempi paikka. Utena on ehkä teknisesti vähän vaikuttavampi suoritus, mutta Penguindrum lämpimämpi. Kummankin sarjan hahmotyöskentely on kaikin puolin varsin erinomaista, joten tässä vaiheessa täytyy päättää erä tasapeliin.

Vieläkään ei päästä aivan hahmoista eroon, sillä ensi kerralla luvassa ihmettelyä sarjojen ääninäyttelystä.

Medaka Box

Ihana kyynikköpoika löytää maksimaalisen coolin vaateyhdistelmän maailmaa yksi oppilas kerrallaan parantavan Medaka-neidin avulla.

Jaksoja katsottu: 2

Medakalootan tarkastin hetken mielijohteesta, vaikka se ei alkuperäiselle kiinnostuslistalle kuulunutkaan. Tuo hetken mielijohde liittyi siihen ainoaan asiaan sarjassa, joka sai minut katsomaan toisenkin jakson. OPKH:n puheenjohtajaksi päässeen täydellisyyttä kaikessa mahdollisessa hipovan nimitytön tsundereileva lapsuundenystävä Zenkichi on designinsa puolesta kovin kivannäköinen heppu. Hahmo sai muutenkin aikaan sydämenpamppauksia olemalla höpöjörö ja ihana koko jakson ajan. Hahmo on melko tyypillinen, mutta toteutus toimii, sillä pojasta ei ole vastaavanlaisille reaktio-hahmoille aivan liian tyypilliseen tapaan sössitty kaikelle ja kaikille rääkyvää idioottia. Zenkichin reaktiot on onnistuneen kyonmaisesti sävytetty hupaisuudenhakuisuudesta huolimatta kyynisenpehmeällä deadpan-asenteella, mikä tekee hänestä kaikin puolin kivan ja söpön hahmon seurata.

Yhtä jaksoa enempää ei kauden tähän mennessä suloisin ihanapoikakaan tosin jaksa muuten omiin makuihin sopimatonta sarjaa kannatella. Kakkosjaksossa huomio ei pysynyt enää muualla kuin Zenkichin sympaattisensöpiksessä jersey-koulutakin-alla-vitsissä. Sinänsä sarjan premissi on ihan mukavan positiivinen – päähenkilöt kun yrittävät vaihteeksi oma-alotteisesti tehdä hyvää sen sijaan, että puuhailisivat vain omiaan tai estäisivät reaktiivisesti pahiksia tekemästä pahaa. Medakan ja Zenkichin maailmanparannusseikkailut ovat kuitenkin lopulta kouluiloittelua, joka ei ainakaan ensimmäisten jaksojen kohdalla näytä olevan menossa mihinkään kunnianhimoisempaan suuntaan, joten tuskin tässä sarjassa on minulle enää mitään katsottavaa.

Kun aloitin katsomisen, en muuten tiennyt mitään mangan käsikirjoittajana toimivan NisiOisiN-herran osallisuudesta, mutta koko ensimmäisen jakson ajan häiritsi hieman se, etten saanut mielestäni, että homma olisi varmaan toiminut paremmin SHAFT-studion toteuttamana.

Innostustaso: 1/5
Ihanapoikapisteet: 92/100

Lupin III – The Woman Called Fujiko Mine

Mestarivarkaat kohtaavat tyylikkäissä puitteissa.

Jaksoja katsottu: 1

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Lupin III -sarjoista, enkä ole ennen tuoteperheeseen tutustunut muuten kuin Miyazakin Castle of Cagliostron kautta, mutta päätin nyt huvikseni vilkaista tämänkin läpi yleisanimesivistyksen nimissä. Fiilikset ovat sikäli ristiriitaiset, että vaikka fäpin täysillä ihanan retrosliipatulle ja aidosti edukseen erottuvan seksikkäälle animaatiotyylille, jakson sisältö tuntui jäävän omasta vinkkelistäni hyvin ontoksi, sillä en ole aarteenmetsästysseikkailujen suurin ystävä. Aloitusjakso tekee kilpailuhenkisen rakastettava kelmi -seikailunsa todella nätisti, mutta jakson pituinen stand-alone-virnuilu ylityypillisen ja hahmollisellisesti täysin tyhjän ahneällön kulttijohtajapahiksen kustannuksella ennustaa hyvin pienen skaalan episodiseikkailuja, joten en ole erityisen innoissani katsomassa lisää. Tällaiselle viihteelle on yleisönsä, mutta minun silmissäni aloitustarina vaikutti tietystä kevytasenteisesta viehättävyydestään huolimatta auttamattoman vanhanaikaiselta.

Vanhentuneelta maistui myös ilmeisesti sarjan keskiöön nouseva kilpailullisella seksuaalisella jännitteellä väritetty suhde nimiosissa komeilevien kelmikollegoiden Lupinin ja Fujikon välillä. Olin katsoessani kieltämättä auttamattomasti kuumuuttaan höyryävän Fujiko-neitokaisen pauloissa, ja kaksikon suhde muotoutuu melkein tarpeeksi tasaveroiseksi jakson aikana. Mutta vain melkein. Vaikka heidät periaatteessa esitetään tasavahvoina kilpakumppaneina, jakso pitää huolta kuitenkin siitä, että Lupin on reaktioidensa puolesta aina puoli askelta Fujikon edellä. Kun jotain yllättävää sattuu, Lupin jatkaa pokerinaamavirnuiluaan, mutta Fujiko alkaa vilkuilla säikähtäneenä ympärilleen. Fujiko ei onnistu kertaakaan kunnolla hämmentämään tai muuten henkisesti pwnaamaan Lupinia, mutta toisin päin tuo näyttäisi onnistuvan. Mikäli tätä sinänsä melko pieneen osaan painettua, mutta silti hieman liian voimakkaasti esille punkevaa miesten maailma -mentaliteettia ei tasoiteta tulevissa jaksoissa, en tule katsomaan sarjaa ainakaan kauaa, jos päätän antaa sille toisen tilaisuuden vakuuttaa minut.

Aloitusjakson tarpeettoman runsas paljaiden rintojen heiluttelu on kerännyt osakseen älähdyksiä melko paljon. Itseäni tissipaljous ei varsinaisesti häirinnyt, mutta puolet ajasta tämä yltäkylläinen fanipalvelu pikemminkin syö omaa tehokkuuttaan kuin jää mieleen positiivisena asiana. Lisäksi tissipelleilykin tavallaan painaa Fujikoa heikompaan asemaan kuin Lupinia, jota ei paljasteta henkisesti eikä fyysisesti yhtä paljon.

Toivoton tapaus ei kuitenkaan ole kyseessä, vaikka olenkin nyt keskittynyt lähinnä ongelmakohtiin. Positiivisena puolena täytyy sarjan tavoitteiden kannalta moitteettoman toteutuksen, ehdottoman tyylikkyyden, Fujikon komeuden ja visuaalisen juhlan lisäksi mainita vielä sarjan tapa tuoda seksuaalisuutta esille. Vaikka boobseja heiluu vähän turhan tiheään, pidän siitä, että päähenkilöt eivät hämmentele, häpeile tai pelästy seksuaalisuuttaan, kuten animessa ja muunkin maalaisessa viihteessä on tapana, vaan Lupin ja Fujiko suhtautuvat välillään kipsahteleviin kipinöihin ja Fujikon alastomuuteen veikeän asiallisesti puoliflirttaillen varsin hauskassa yhteisymmärryksessä. Kuten Bateszi huomioi, tämä suhtautuminen seksuaalisuuteen tuo sarjaan aikuisemman fiiliksen kuin mihin anime yleensä kykenee tai edes pyrkii.

Innostustaso: 2,5/5

Dusk Maiden of Amnesia

Kuollut tyttö säikäyttelee normityttöä ja tykkää pojasta, joka pystyy näkemään hänet.

Jaksoja katsottu: 1

Amnesian aloitusjakso on jokseenkin viehättävä, mutta mitäänsanomaton. Saman useamman minuutin pätkän toistaminen hieman eri näkökulmasta olisi voinut olla todella huono idea, mutta tässä se on toteutettu melko onnistuneesti ja jopa viihdyttävästi. Pääpoika ja kummitustyttö vaikuttavat myös alun perusteella ihan symppiksiltä. Sen sijaan jakso ei onnistunut herättämään mitään voimakkaita tunteita tai edes lievää kiinnostusta tulevasta. Kummitusneidin ympärille olisi voitu rakentaa voimakas jännite ja silti pitää hänet vähän hassuttelevana ja harmittomalla tavalla pikkuisen mustasukkaisena hahmona. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että tekijät ovat niin kovasti yrittäneet saada hänestä tavallisen koulutytön kummitusstatuksesta huolimatta, ettei minulla katsojana ole juurikaan syytä välittää hänen kummittelustaan, jota on kuitenkin markkinoitu mielestäni sarjan ideana.

Ensimmäinen jakso ei muutenkaan ollut sisällöltään tai edes tyyliltään sellainen kuin olisin odottanut sen olevan. Luulin katsovani kauhusävytteistä mysteeriä tai jotain sinne päin, mutta sainkin kouluhupsuttelua jakson täydeltä. Mikäs siinä, mutta kouluhupsuttelu ei tosiaan ole mieligenreni. Kevyt ja hassutteleva aloitus antaa jakson lopussa vain aivan pikkuriikkisen vihjeen siitä, että sarja ei välttämättä tule olemaan aivan silkkaa kouluhömppää kummitushuumorilla maustettuna. Pudotan suosiolla, kun mikään sinänsä ihan toimivassa jaksossa ei vanginnut mielenkiintoani.

Että olen kaivannut näitä taistelukoreografioita.

Jaksoja katsottu: 2/26

Avatar the Last Airbender oli minulle kirjaimellisesti rakkautta ensi silmäyksellä, ja sarjan loppuun asti laadukkaana, älykkäänä ja tuoreena säilynyt toteutus nostatti katsoessa fiiliksiä  aivan luvattoman korkeille tasoille. Odotukset juuri alkavaa jatko-osaa, Legend of Korraa kohtaan, ovat siis luonnollisesti olleet aivan pilvissä. Animeahan sarja ei missään nimessä ole, vaikka animetyylin vaikutus sen hahmoihin, ulkonäköön ja maailmaan onkin ilmeinen. Kyseessä on silti itselleni niin tärkeä tapaus, että pakkohan tuota on täälläkin vähän hehkuttaa, sillä Korran alkujaksot lupailevat suuria.

Olennainen haaste hyvälle jatko-osalle on tasapainon löytäminen tuoteperheen vanhojen ja rakastettujen piirteiden säilyttämisen ja uusien elementtien lisäämisen välillä, jottei jatko-osa jäisi pelkäksi alkuperäisen toistamiseksi. Tässä suhteessa Korra vaikuttaa pärjäävän hienosti. Edellisen sarjan fanittajan mieltä toisaalta lämmittää nähdä jatko-osassa ne komeat taistelu- ja toimintakoreografiat, jotka alun perin houkuttelivat esimerkiksi allekirjoittaneen sarjaa katsomaan. Animaatiotyyli ja hahmosuunnittelupuoli näyttävät kypsyneen hieman edellisestä sarjasta, mutta parempaan ja yhä samanhenkiseen suuntaan. Sarja on kauniiden musiikkiensa ja miellyttävän visuaalisen ilmeensä puolesta välittömästi tunnistettavissa samaksi jatkumoksi edeltäjänsä kanssa. Myös hahmojen näppärä käsittely, voimakas maailmanrakennus sekä huumorin ja vakavan sisällön harmoninen, täydellisellä tavalla viihdyttävä suhde ovat periytyneet suoraan Avatar the Last Airbenderin tyylistä.

Toisaalta sisällöllisesti Legend of Korra lähtee välittömästi hakemaan aivan uusia suuntia. Alkuperäiseen Avatar -sarjaan on otettu fiksusti ja selkeän tietoisesti päälle 70 vuoden verran ajallista etäisyyttä, jotta saadaan areenalle täysin uudet hahmot ja ongelmat. Edellisen sarjan pääkonflikti oli maailmanherruutta havittelevan tulikansan ja sen alistamien muiden kansojen välillä. Legend of Korrassa puolestaan maailma on edennyt pisteeseen, jossa tulikansa ei enää erotu epäedukseen natsiluihuistupana, vaan konfliktia pedataan pikemminkin elementtien hallintaan kykenevien taitajien ja tavallisen jästiväen välille. Fokus tuntuisi muutenkin siirtyneen suuresta fantasiaseikkailusta yhteiskunnallisempaan ja jollain tapaa kypsempään näkökulmaan. Vanhan Avatarin kohdeyleisön vanheneminen on siis otettu huomioon ihastuttavan tarkkanäköisesti.

Kaikki puitteet ovat siis valmiina upealle sarjalle, jolla on maailmaa laajentavan asenteensa ja helpon lähestyttävyytensä ansiosta annettavaa sekä uusille että vanhoille  faneille.  Legend of Korra näyttää päättäneen hyvin määrätietoisesti olevansa kaikin puolin laadukasta, fiksua ja nättiä viihdettä. Nähtäväksi jääkin enää, pystyykö uusi hahmokaarti nousemaan vanhan sarjan pääporukan varjosta. Korran päähenkilökopla esitetään selkeästi vanhemman oloisena kuin edellisen sarjan nimihahmo Aangin seurue, ja pidän hiotummista hahmodesigneista enemmän kuin vanhasta tyylistä, mutta Avatarin viehätys on aina perustunut loppupeleissä priimatason hahmotyöskentelyyn. Hauska ja sympattava pääseurue kantoi ensimmäistä sarjaa vielä enemmän kuin selkeä ja tehokas maailmanrakennus, ja päähenkilöporukkaan oli mahdotonta olla kiintymättä syvästi. Korran täysin uudella hahmokaartilla on siis isot saappaat täytettävänään.

Innostustaso: 5/5

Space Brothers

Lapsenakin pikkuveli tuntui aina olevan askeleen edellä.

Jaksoja katsottu: 1/??

Avaruusbroidit innosti ennakkoon vähän hiljaisesti, mutta katsottuani ensimmäisen jakson huomasin pitäväni sarjan rakentamasta veljesdraamasta varsin paljon. Lämpimät ja avoimet fiilikset jättänyt jakso sai sarjan tuntumaan sisarussuhteiden ja nuoruudenunelmien toteuttamisen kanssa painiviin aikuisiin keskittyvän aiheensa puolesta suorastaan klassiselta noitaminA-sarjalta.

Space Brothers ei vaikuta erityisen voimakasta katselukokemusta havittelevalta eeppisyyksiin pyrkivältä sarjalta, vaan se näyttäisi luottavan pikemminkin realistisen samaistumisen kautta jälkensä katsojien sydämeen jättävään lähestymistapaan. Hahmojen tunteet ja kokemukset eivät ole tai edes yritä olla millään tavalla elämää suurempia, vaan juuri elämän kokoisia. Monet nettikommentoijat ovat jo maininneet, miten omakohtaiseksi ovat kokeneet sarjan asetelman – oli kyseessä sitten astronautiksi haluaminen, lapsuuden unelmien toteutumatta jäämisen katuminen, lämpimät ja tärkeät sisarussuhteet tai se pieni kirvelevä tunne, kun itselle tärkeä henkilö on onnistunut jossain, mikä on itseltä jäänyt toteutumatta. Space Brothersin suurin vahvuus onkin sen äärimmäinen samaistuttavuus – sarjan alku lähtee käsittelemään sellaisia inhimillisiä tilanteita ja tunteita, jotka ovat suunnilleen jokaiselle meistä tuttuja.

Nautin erityisesti siitä, miten hienovarainen konflikti arjessa periaatteessa kohtuullisen onnistuneen, mutta kaikessa pikkuveli Hibitosta vähän jälkeen jäävän Mutton ja tämän veljen välille rakennetaan. Veljekset ovat aidosti läheisiä, eikä Muttoa kuvata katkerana pikkuveljelle, vaan pikemminkin hän on tyytyväinen tuoreen astronautin menestyksestä. Silti se, ettei hän itse ole saanut aikaiseksi edes lähteä yrittämään lapsuuden haaveiden toteuttamista, on jäänyt selvästi kalvamaan häntä. Jään ehdottomasti odottamaan innolla, miten veljesten suhde tulee kehittymään sarjan edetessä. En kuitenkaan odota mitään erityisen räjäyttävää oikeastaan millään tasolla, eikä sellainen kehitys edes todennäköisesti sopisi sarjan tyylin, vaikka yleensä etsin vähän voimakkaamman tasoista settiä kuin mitä tämä läpeensä tykättävä ja miellyttävä sarja lupailee.

Innostustaso: 4,5/5

Zetman

Maailma on niin epäoikeudenmukainen altavastaajille. Ei apua sarja, älä ole niin Rainbow!

Jaksoja katsottu: 1/13

Tyylillisesti tämä pamaus tuo mieleen Madhousen Marvel-yhteistyöt, jotka jaksoivat innostaa vain niin kauan, kun ainutkaan jakso ei ollut kerennyt airata. Synkeää, vähän retrohenkistä meininkiä näyttäisi olevan luvassa supersankaritarinoille tyypilliseen tapaan, mutta tällä kertaa vaikuttaa vähän jopa siltä, ettei Zetamies välttämättä ole ihan täydellistä ajanhukkaa. Ensimmäinen jakso ei sinänsä ole missään nimessä fiksun käsikirjoituksen riemuvoitto, ja onkin saanut paljon bashausta premissin hölmöydestä. Itsekin lähestyn vähän varoen, koska jakson epähienovaraisuus ja pölhö epäoikeudenmukaisten yhteiskunta-asetelmien kärjistäminen tuovatkin uhkaavasti mieleen erään Rainbow-nuorisovankiladraaman, josta olin eräänä keväänä hyvin innostunut, mutta joka överitti itsensä suohon hyvin nopeasti. Alkujakso on kuitenkin selkeästi vasta prologi, ja vasta kakkosjaksossa päästään ilmeisesti oikeasti kiinni sarjan lihasisältöön, joten todennäköisesti kokeilen sen verran vielä ainakin. Sekin auttaa, että ysärihenkisen synkkäfabu hahmosuunnittelu on varsin jees.

En erityisemmin lämmennyt epäuskottavan naiiville ja käsitteiden kanssa hukassa olevalle päähenkilö Jinille. Jos pojasta huolta pitänyt pappa on kerran kasvattanut ja opettanut tätä ja he ovat eläneet kodittomina, niin miten ihmeessä pöhelö ei ole koskaan kuullutkaan itkemisen tai kuolemisen konsepteista? En ole erityisen toiveikas seuraavassa jaksossa lupaillun Jinin aikuisversionkaan suhteen, koska hahmo näyttää huolestuttavia merkkejä perinteisen synkän, mutta oikeamielisen sankarin kuivaakin kuivempaan stereotyyppiin jumittumisesta. Sen sijaan Jinin ja papan kuoltua tämän hoiviinsa ottavan kiltin iltatytön suhteesta pidin, sillä vaikka kyseinen kuvio on nähnyt parhaat päivänsä, on toteutus onnistunut tässä kohtaa ihan suloisesti.

Ääninäyttelypuolikin antaisi aihetta kokeilla pitemmälle, sillä pääosissa on luvassa ihania Kana Hanazawaa, Daisuke Namikawaa ja Mamoru Miyanoa, kunhan ensimmäisen jakson lapsikolmikko pääsee ensi jaksossa kasvamaan. Kaikki mainitut seiyuut ovat paitsi isoja ja taidoiltaan tunnustettuja nimiä, myös sellaisia heppuja, joiden tyyli tehdä äänirooleja kiinnostaa minua ihan erityisesti, sillä heiltä on saatu aina välillä hyvinkin tuoretta tuulahdusta ja omaperäistä tulkintaa, ja vähintäänkin heiltä uskaltaa odottaa perushyviä suorituksia. Tämän sarjan puitteissa en oikein usko, että kukaan heistä pääsee kunnolla loistamaan, sillä ennustelen, ettei hahmojen elävöitys tule olemaan aivan Zetmanin vahvimpia puolia. Se tulee todennäköisesti luottamaan pitkälti tuttuihin ja turvallisiin prototyyppeihin samaan tyyliin kuin se pahuksen Rainbowkin.

Innostustaso: 2/5

Saint Seiya Omega

So FAAABULOUS I died.

Jaksoja katsottu: 1/??

Siinä vaiheessa, kun sarja kertoo glitterhaarniskoiduista taikapoikasankareista, siinä yksinkertaisesti täytyy olla jotain katsomisen arvoista. Tässä kasarishounenklassikon maineeseen jääneen Saint Seiya -franchisen uudelleenlämmittelyssä toki onkin. Se oikein tirisee FABULOUSSIA kuin taikinaa odottava kuuma ja rasvattu lettupannu. Kaikki kimaltaa, kirkkaan väriset hiukset lentävät ympäriinsä nuotioliekkien tavoin ja visuaalisesti komean Casshern SINSin hahmosuunnittelijan ihanat neoretrodesignit hellivät silmää kasaritökeröydessäänkin, vaikkeivät missään nimessä ole ollenkaan yhtä vaikuttavia ja kauniita kuin Casshern SINSin designit. Sarja on kerrassaan niin fabu, että haluaisin pitää siitä.

Valitettavasti mainittu fabusäkenöinti tuntuu olevan yksinomaan sisäsyntyistä, sillä ensimmäisen jakson tapahtumat tai hahmojen aktiivinen toiminta eivät itsessään anna sarjalle mitään syytä olla hieno ja kimaltava. Kaikki, mitä jaksossa tapahtuu, on suorastaan kivuliaan ennalta-arvattavaa, ponnetonta ja tylsää. Hahmot ovat äärimmäisen tasapaksuja ja pliisuja, eivätkä anna mitään sympattavaa ainakaan tällaiselle uudelle katsojalle. Pääpojun saint-supervoimien herääminenkin on suorastaan haukotuttava hetki. Zetmanissa supersankarivoimien herääminen rakkaan ollessa vaarassa ei ole niitä parhaita sisäisten voimien löytämisen hetkiä, mutta päähenkilöpojan ja pelastettavan neidin välille on sentään jaksettu rakentaa jokseenkin lämmittävä suhde, joka teki Jin-pojan muuntautumisen supervoimilla varustetuksi Zetmaniksi uskottavaksi. Saint Seiyassa taas päähenkilöpojan ja pelastettavan Athena-neidon välille on yritetty muodostaa sidettä vain hyvin laiskasti, joten saintiksi muuttuminen tämän suhteen inspiroimana ei tehnyt mitään vaikutusta.

Tuntuu siis siltä, että Saint Seiya Omegassa ei ole yhtään mitään muuta katsottavaa kuin sen valtavat fabukertoimet. Olenkin aika kahden vaiheilla siitä, jaksanko koskaan tarttua kakkosjaksoon. Periaatteessa haluaisin, mutta toisaalta en koe sarjan antaneen siihen mitään muuta syytä. Melkein veikkaisin, että kun tällä kaudella on muutakin nähtävää, tulee tämä pala unohtumaan aika nopeasti.

Toisaalta pääpoitsulla on punainen takatukka. :/

Innostustaso: 1,5/5

Ennen luvattuja pohdintoja sarjojen koko hahmokaartista ja sen käytöstä käsittelenkin vielä nopeasti Revolutionary Girl Utenan, Star Driverin ja Mawaru Penguindrumin söpöt maskottielukat.

Kaikissa kolmessa sarjassa pyörii varsinaisten hahmojen toiminnan ympärillä hassu pikku öllerö tai muutamakin. Nämä ötökät tepastavat päähenkilöiden perässä kaikkialle, heiluvat omiaan taustalla ja seuraavat sivusta tarinan tapahtumia. Yksikään otuksista ei kuitenkaan ole tällä kertaa ihan normaali söpönhöpö keventävä eläinystävä, vaan niillä on kaikilla vähän erikoinen tarinankerronnallinen tehtävänsä sarjassaan. Ne tarkkailevat tarinan tapahtumia, mutta eivät pääasiallisesti vaikuta niihin aktiivisesti tai tehokkaasti.

Chu-Chu omana epäviehättävänä itsenään. Reaktiosta päätellen lahjan antajalla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissa.

Utena nostaa pelastettavan neitonsa Himemiyan apinaystävä Chu-Chun tärkeälle paikalle ilmaisemaan yksinkertaistaen mimiikan ja komedian keinoin hahmojen välillä kuvattuja kanssakäymisiä. Ötökän tekemiset ovat aina toisintoja muiden hahmojen toiminnasta tai tuntemuksista. Chu-Chu on sarjojen elukoista selkeästi ällöin tapaus. Yleisesti ottaen sitä ei käsittääkseni pidetä erityisen söpönä tai hauskana otuksena, vaan sen taustatoilailuille on sopivaa lähinnä nyrpistää nenää.

Silti apinaötöllä on ehdottomasti paikkansa sarjassa, sillä sen merkitys tarinan tapahtumien pienen mittakaavan ilmaisijana on ilmeinen. Fanit ovat spekuloineet vuosikausien ajan Chu-Chun todellista luonnetta – onko se täysin neutraali hahmojen välisten tilanteiden peilaaja, vai heijastaako se kenties päällepäin tunteettoman oloisen Himemiyan todellisia tuntemuksia? Pahiksen käskyläinen, neidon suojelija, sankarin roolin varjo vai ohjaajan alter ego? Chu-Chu on jäänyt näistä eläinsidekickeistä mystisimmäksi, ja pikku apinan vahvuudesta hahmona (tai pikemminkin hahmonkaltaisena tarinankerrontavälineenä) kertoo jonkin verran se, että sen olemusta ja tarkoitusta on tosiaan pohdittu fanipiireissä hyvinkin paljon.

Vice President seisoo päälaellasi ja näyttää söpöltä.

Star Driver korostaa söpöä elukkaansa, pikkuruista Fukubuchou/Vice President -kettua selkeästi vähemmän kuin toiset sarjat. Vice President ei varsinaisesti tee mitään taustalla, toisin kuin Chu-Chu ja Penguindrumin pingviinit. Se vain kiehnää ja kiipeilee ihmisten harteilla käyttäytyen muutenkin varsin eläimellisesti. Paradoksaalisesti sen paljastetaan olevan elukoista kaikista vähiten eläimellinen. Tämä on toki jännä, mutta myös hieman omituinen ja äkkinäinen käänne sarjan kontekstissa. Tavallaan se toimii, mutta toisaalta jää hieman irralliseksi.

Otus näyttää ihan somalta, mutta tuntuu merkityksettömän roolinsa puolesta melko tyhjältä lisältä sarjaan. Sen tarkoituksena on ilmeisesti olla lähinnä hahmojen passiivinen tarkkailija, joka ei ota mitään kantaa näiden tekemisiin. Chu-Chu ja pingviinit sen sijaan tulkitsevat jatkuvasti hahmojen toimintaa katsojille ja ovat siksi mieleenpainuvampia ja aktiivisempia tapauksia yleisön silmissä, vaikkeivät pääsekään suuremmin itse tarinan kulkuun vaikuttamaan. Toisaalta Star Driverissa on ihan hauskaa, että koko sarjan ajan kuvioissa taustalla pyörinyt täysin merkityksettömäksi oletettu karvapallura osoittautuukin joksikin ihan muuksi kuin sitä on luultu.

Esmeralda ryövää Kolmoselta pikkusiskoperuukin samalla kun pingviinien emännät juovat teetä vakavan keskustelun merkeissä.

Star Driver häivyttää elukkaansa ja Utena nostaa ötönsä valokeilaan häpeilemättä, mutta Penguindrum suorastaan ikonisoi omat eläintähtensä. Kumilelun näköiset, päähenkilöitä alati seuraavat ja näiden persoonallisuutta heijastavat tyylitellyt pingviinit Ykkönen, Kakkonen, Kolmonen ja Esmeralda jäävät takuulla katsojien mieliin voimakkaimpana muistona sarjasta. Toisissa kahdessa eläinmaskotit ovat lisämauste, mutta Penguindrumissa ne nousevat aivan olennaiseksi ainesosaksi – viemättä silti liikaa huomiota tarinan varsinaisilta tapahtumilta ja “oikeilta” hahmoilta, joiden puuhia ne pikemminkin tuovat omalla temppuilullaan enemmän esille.

Chu-Chun tavoin pingviinien touhut heijastavat aina isäntänsä tai emäntänsä tuntemuksia ja hahmojen välisiä suhteita. Ohjaaja onkin selvästi halunnut toistaa Chu-Chun roolin, mutta vielä olennaisempana osana sarjaa. Koska maskotteja on tällä kertaa neljä kappaletta, ne pystyvät pukemaan hahmojen suhteet yksinkertaisempiin ja alleviivatumpiin ilmauksiin tehokkaammin ja monipuolisemmin kuin Chu-Chu yksin Utenassa. Ne ovat myös oikeasti välillä aika söpöjä ja hauskojakin, ja toisinaan myös jokseenkin karmivia tapauksia. Varsinkin alkuun pingviinejä seuraa pieni pahaenteisyyden varjo, kun katsoja ei vielä aivan tiedä, millä asialla elukat liikkuvat.

Penguindrumin pahiksen seurassa kulkevat mustat, välillä ihmispoikien hahmossa nähtävät kanipoikakaksoset lisäävät entisestään sarjan sidekick-volyymiä. Ne toimivat hyvin samalla mekaniikalla kuin pingviinitkin, sillä niiden tarkoitus on kuvastaa pahista, ja siinä ne onnistuvatkin erittäin hyvin tuomalla esille tämän olennaiset piirteet, lempeän kiusoittelevuuden ja kylmän pahaenteisyyden. Poikina ne piipittävät hilpeästi kuorossa ja ylistävät isäntäänsä; pupuina ne kököttävät painostavan hiljaa kuin kaksi pientä mustaa aukkoa. Niiden yllätyksellisesti paljastuva todellinen luonne on myös sidottu tarinaan tiiviimmin kuin Vice Presidentin paljastus.

Tässä kohtaa lienee selvää, että Penguindrumin elukat luuttuavat lattioita muilla eläinmaskoteilla. Chu-Chu ei ole mielenkiintoisen ja kiistellyn roolinsa ansiosta huono sidekick-ötökkä, mutta se ei ole missään määrin yhtä tykättävä ja voimakas tapaus kuin oman sarjan identiteettiä määrätietoisesti vahvistavat pingviinit ja puput. Star Driverin Vice President puolestaan jää tuttuun tapaan viimeiseksi, sillä sen kunnianhimottomuus ja pakkosöpötysvääntö näyttää pingviinien ja Chu-Chun rinnalla entistäkin kalpeammalta ja unohdettavammalta esitykseltä.

Another

Hissikohtaus oli ihan jees. En tosin muista kauhean hyvin, miksi.

Jaksoja katsottu 2/12

Kauhusarjan tasosta kertoo ehkä jotain se, että päällimmäisenä sen ensimmäisistä jaksoista jäi mieleen se, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. En kärsinyt kahta ensimmäistä jaksoa katsoessani, mutta mikään sarjassa ei houkuttanut katsomaan lisää. Jotain ihan onnistunutta viritystä kyllä löytyy, kuten epämukava hissimatka silmälapputytön kanssa, mutta ne tunnelmallisetkin tujaukset hukkuvat aika pahasti toteutuksen intohimottomuuteen. En muista juuri mitään siitä, mitä näin sarjasta, eikä mikään, mitä olen siitä kuullut myöhemmin kannusta lainkaan jatkamaan.

Ano natsu de matteru

Vilpittömästi yllätyin, kun koko sarja ei ollut tällaista hui punast sormet melkein kosketti -veivaamista.

Jaksoja katsottu: 12/12

Olen lukenut paljon liikuttuneita kommentteja Natsumachista, mutta minun emotionaalisuudentajuni ei saanut ollenkaan otetta kaupunkiin pakkolaskun tehneen avaruusneidin kanssa kesäleffaa kuvaavan kaveriporukan teinirakkaussotkuista. Alusta asti sarjassa häiritsi sen toiveentoteutuslähtöisyys. Ihana mimmi muuttaa kotiisi ja tekee sinulle ruokaa ja hoitaa taloa ja sitten rakastutte toisiinne!

Hahmojen osalta sarja toimii kuitenkin mielestäni ainakin periaatteessa melko hyvin. Pääparin muodostavat Ichika ja Kaito ovat perusmiellyttäviä hahmoja, eikä Kaitokaan onneksi aivan sovi täysin hajuttoman ja mauttoman päähenkilön muottiin, sillä hänen kameranheiluttelunsa tuo häneen odottamatonta fiksuutta ja antaa hahmolle mahdollisuuden pohtia asioita vähän syvempää tarkkailijanäkökulmasta. Ichikan ja Kaiton asiallinen, mutta silti ihan söpö ja tunteikas suhtautuminen välilleen kehittyvään suhteeseen oli ihan kivaa seurattavaa.

Kaitoon epätoivoisen yksipuolisesti rakastunut Kanna sen sijaan kävi hermoille koko sarjan ajan juuri siksi, että tyttöraasu vain itkeskelee ihastuksensa perään ja välillä kiukkuaa ja kannustaa ja sitten itkee taas. Porukan näppärimmiksi tyypeiksi nousevat lopulta omissa tilastoissani Kaiton bestis Tetsurou ja jossain määrin myös aluksi rasittavan ujosöpö Mio. Mion kommandohommasopertelu ei aivan vakuuttanut, mutta pidin siitä, miten reippaasti hän saa itsevarmuutta sarjan aikana. Tetsuroussa taas tykkäsin erityisesti siitä, että vaikka hän vaikuttaa alkuun nörtähtävän Kaiton rinnalla itsevarmalta ja siltä, että homma on täysin hanskassa, löytyy pojasta sarjan edetessä ihan sympattavaa, mutta samalla järkevää ja uskottavaa epävarmuutta. Salaperäisencoolin Lemonin fufufuu-hönkäily taas ei aivan sytyttänyt.

Sarjan hahmopuoli tosiaan toimii, mutta eivät hahmot erityisen vahvoja tunteita herättäneet. En itse erityisemmin tunnekuohunnut teininä, joten ehkä en siksi saanut aivan kiinni hahmojen fiiliksistä ja päässyt mukaan sarjan tunnekuohuihin. Suurimmaksi syyksi viileydelleni lukisin kuitenkin sen, että sarjan tunnepuoli tuntui omassa päässäni liian laskelmoidulta ja siksi epäaidolta. Natsumachin suurin heikkous osaltani kiteytyykin vahvasti siihen, ettei se onnistunut saamaan minua aidosti välittämään hahmoista ja näiden tunteista, vaikka osasta hahmoja opinkin ihan kohtuullisesti tykkäämään.

Sen sijaan pidin erittäin paljon sarjan ripeästä etenemisestä ja määrätietoisesta asenteesta. Draama ei missään vaiheessa jää jumittamaan siihen, että kaikki päähenkilöt vellovat yksipuolisten ihastustensa kanssa. Hahmot eivät tyydy vain pysymään paikoillaan, vaan kaikki etsivät aktiivisesti ratkaisua ongelmilleen, ja siinä sivussa ihmissuhteet etenevät koko ajan ripeydellä, jollaista en muista aikaisemmin todistaneeni romanttisessa animessa. Loppurytinät napsauttivat lisäksi ihastuksekseni pari oikeasti aika hauskaa ja ovelaa ylläriä lavalle.

Kaiken kaikkiaan Natsumachi on ihan peruskivaa ja toisinaan kohtuullisen fiksusti junailtua ajanvietettä. Sen tarjoama emotionaalinen kosketuspinta jäi kuitenkin itselleni sen verran yhdentekeväksi, ettei ihmissuhdepainotteisesta sarjasta lopulta jäänyt kauheasti käteen. Uudelleenkatselukin vaikuttaa äärimmäisen epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.

Black Rock Shooter

Hienoja designeja toteutuksen yleisestä kökköydestä huolimatta.

Jaksoja katsottu 8/8

BRS:n kahtia jaettu premissi reaalimaailmassa ihmissuhdeongelmiensa kanssa painivista tytöistä ja näiden fantasiadystopiaulottuvuudessa toisiaan murjovista alter egoista on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta ikävä kyllä itse sarja ei toteutuksellisesti kanna edes kahdeksan jakson tynkäpituuttaan. Monien mielestä toisiaan randomisti fantasiamaailmassa hakkaavat tytöt olisivat yksinään olleet ihan ok katsottavaa, mutta reaalimaailman pliisut ihmissuhdenyyhkyt koettiin aivan tyhjäksi ajaksi. Oma katselukokemukseni meni vähän toisin päin, sillä satunnaisen ja loputtoman oloinen fantasiamättö ei jaksanut kiinnostaa itsessään juuri lainkaan parin kivan hahmodesignin lisäksi. Tosin ei se reaalimaailmahömppäkään erityisemmin ihastuttanut, sillä sarjan hahmokirjoituksen ailahtelevuus ja ponnettomuus esti aidon intensiteetin syntymisen varsin tehokkaasti.

Jotain hyvääkin sarjasta löytyy, varsinkin teemapuolelta. Pidin paljon olennaiseksi motiiviksi nousevasta kaikissa sateenkaaren väreissä lentävästä lintusesta kertovasta kuvakirjasta ja siitä, miten se on otettu mukaan tarinaan. Itse olisin varmasti ihastunut kyseiseen niteeseen, jos sellaista olisi minulle lapsena luettu. Kuvakirjaan liittyen arvostin myös sarjan tapaa pyöritellä värejä toisena tärkeänä toistuvana elementtinä.

Sarjan kohtaloksi koituu lopulta se, että se mokaa juuri ne kohdat, jotka olisivat yleisön puolelleen voittamisen kannalta tärkeimpiä. Hahmojen avainhetket ovat niin kiirehdittyjä, etten voinut katsojana saada itseäni välittämään sarjan emotionaalisesta puolesta. Juonen avainhetket taas ovat niin sekavia, etten kyennyt välittämään tarinastakaan. Lopulta en siis saanut sarjalta yhtään mitään.

Erityishaukut täytyy lisäksi antaa siitä, etten usko, että tänä vuonna mikään studio onnistuu tuottamaan hirveämpää openingia. Tiedän, että koko sarja perustuu tuolle kammottavalle laulua imitoivalle Vocaloid-määkinälle, mutta joka jakson alussa kyseinen kappale yksinkertaisesti tappoi katselufiilikseni. Mikään biisin derppaavassa piipityksessä ei sovi tunnelmallisesti sarjan synkeänahdistavaan ilmapiiriin, mikä on iso moka ottaen huomioon, että openingin tehtävänä on nimenomaan johdattaa katsoja sarjan tunnelmaan.

Hunter x Hunter

Jaksoja katsottu 24/??

Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, että olen jaksanut näin pitkään seurata hölmöä, täysin yhdentekevien hahmojen kuljettamaa poikainseikkailua. Sarjan ihanan kamala ending-biisi kuitenkin vaihtuu kohta, joten en ole ollenkaan varma, onko seuraamisessa sitten enää pointtia. Nykyisellään kun jokaisen jakson katsomisen arvoiseksi tekee ennen kaikkea se jakson loppuessa soimaan pärähtävä hirvittävä autotune-vonkuna, joka jostain täysin käsittämättömästä syystä onnistuu aina nostamaan fiilikseni kattoon.

Chihayafuru

Jaksoja katsottu 4/25

Yritin katsoa tästä runorefleksikorttipelin ympärille rakentuvasta ja hirveästi kehutusta draamasta pari jaksoa lisää, mutta fiilikset ovat täysin yhtä meh kuin ensivaikutelmissa. Sarja vaikuttaa niin täysin puhtaalta “haluan tulla maailman parhaaksi lajissa X” -tarinalta, etten ole tähän mennessä yksinkertaisesti pystynyt pakottamaan itseäni innostumaan siitä. En usko, että jaksan enää palata tämän sarjan pariin.

Kaikki kolme sarjaa, Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum, kiertyvät edetessään yhä tiukemmin merkittävään osaan nousevan kolmiodraaman ympärille. Kolmiodraamat ovat tietysti perinteistäkin perinteisempi tapa luoda dramaattista jännitettä, sillä hyvä tarinankertoja tietää, ettei mikään liikuta yleisöä niin kuin täyttymätön rakkaus ja vaikea valinta. Yhdessäkään näistä sarjoista ei ole kuitenkaan kysymys aivan perinteisestä kolmen ihmisen välisestä kaksi poikaa tykkää samasta tytöstä tai kaksi tyttöä samasta pojasta -kuviosta, jossa ratkaisevaksi tekijäksi nousee ihastuksen kohteen valinta kilpakosijoiden välillä.

Yhteinen piirre kaikille näille kolmelle kolmiodraamalle onkin se, ettei ratkaisu ole koskaan yhden osapuolen varassa, vaan kolmikkojen suhteet kasvavat monimutkaisemmiksi tarinan edetessä. Toinen merkittävä huomio on, että romanttinen rakkaus ei ole yhdessäkään näistä kolmesta suhteesta se kaikkein merkittävin muuttuja, vaikka pyöriikin mukana jokaisessa.

Spoilerivarot.

Utenan juonittelukolmiodraama koostuu vastakkainasetteluista.

Utenan, Himemiyan ja Akion myrkyllisestä kolmiodraamasta olen kirjoittanut aikaisemmin niin tyhjentävästi, etten rupea tässä toistamaan itseäni. Tiivistettynä se on sävyltään äärimmäisen negatiivinen ja nostaa esiin omituisen tilanteen, jossa kaikki osapuolet kilpailevat toistensa kanssa sen toistensa huomiosta.

Star Driverin  kaverikolmiodraama mahtuu näppärästi puhelinkoppiin sadetta pitämään.

Star Driverissa Takuton, Wakon ja Sugatan välille muodostuva kolmiodraama on jälleen kuin suorastaan täydellinen Utenan kuvioiden vastakohta. Kolmikon välille kehittyy syvä ystävyys, eikä kukaan heistä oikeastaan haluakaan ihan hirveästi viedä hommaa kenenkään kanssa pitemmälle, koska ei halua menettää sitä suhdetta, joka heillä kolmistaan on. Heidän suhteensa kuvataankin alusta asti enemmän ystävyytenä kuin rakkautena, vaikka onkin selvää, että sekä Takuto että Sugata ovat rakastuneet Wakoon ja tämä taas tunnustaa katsojalle rakastavansa kumpaakin. Tilanteen pitäisi olla vaikea, ja Wako pohtiikin sarjan lopussa, kuinka hankalaksi Takuton saapuminen heidän elämäänsä on tehnyt asiat. Silti hän kuulostaa onnelliselta ja toiveikkaalta, eikä lainkaan ahdistuneelta. Kaikki kolme näyttävät kiperästä kolmiodraama-asetelmasta huolimatta innokkailta kohtaamaan tulevat haasteet rauhaisan positiivisella energialla.

Pidän kovasti siitä, että vaikka koko sarjan ajan pohjustettua ja rakennettua kolmiodraamaa ei ratkaistakaan lopulta, se kuitenkin tunnistetaan. Lopussa annetaan myös ymmärtää, että hahmot joutuvat vielä tulevaisuudessa tekemään asialle jotain. On mielestäni upeaa, että kerrankin status quon säilyttäminen on hahmoilta aktiivinen ja harkittu, hahmonkehityksen kannalta johdonmukainen päätös, joka ottaa huomioon kaiken, mitä kolmikon välillä on sarjan aikana tapahtunut. Status quo -lopetukset kun vedetään harmillisen usein läskiksi halpojen huumoriarvojen perässä. Star Driver olisi voinut hoitaa homman kotiin yksittäisten päähenkilöidensä osalta paremminkin, mutta pääkolmikon suhteen rakentumisen ja tiivistymisen ottaminen sarjan keskiöön on sarjan käsikirjoituksellisesti parhaita ja muutenkin nautittavimpia puolia (sarjan ending-pätkät oikein alleviivaavat sen tärkeyttä keskittymällä nimenomaan siihen). Suhteen saama kaunis ja positiivinen, muttei silti liian helppo loppukaneetti jätti kaiken sen Gurren Lagann-henkisen lopputappeluilotulituksen keskelläkin rauhaisan ja kivan fiiliksen sarjasta.

Penguindrumin perhekolmiodraamassa sisarukset yrittävät pitää yhtä, mutta meinaavat eksyä.

Penguindrumin pääkolmikko toimii hieman eri tavalla kuin toiset. Jos Utenan kolmiodraama rakentuu vihamieliselle seksuaalisuudelle ja Star Driverin kolmiodraama syvälle ystävyydelle, niin Penguindrumin kolmiodraaman juuret ovat perhesiteissä.

Takakuran lapset Kanba, Shouma ja Himari ovat kasvaneet sisaruksina, vaikkeivät biologisesti sellaisia aivan olekaan. Vanhempiensa menettämisen jälkeen sisarusten välit ovat välttämättä syventyneet entisestään, kun he ovat joutuneet asumaan kolmisin ja pitämään huolta toisistaan.

Takakurat ovat oikeastaan varsin uskottava sisaruskolmikko. Veljesten välillä lentää lapsellista nakkelua ja kummatkin palvovat ihastuttavaa, mutta sairasta pikkusiskoa, joka puolestaan pitää veljensä ruodussa pomottamalla pehmeällä, mutta vakaalla kädellä. Toisaalta he ovat kaikki varsin erilaisia ihmisiä, ja tuntuvat kasvaneen myös hieman erilleen siinä mielessä, että lopulta sarja ei tunnu keskittyvän heidän keskinäissuhteisiinsa niin syvästi kuin se kenties voisi, vaan kaikilla kolmella ja varsinkin pojilla on muutakin perheenulkopuolista meininkiä taustalla. Shouma päätyy juoksemaan Ringo-tytön perässä ja kovaotteinen yritysmoguliperijätär Masako alkaa ahdistella Kanbaa.

Vaikka kukin sisaruksista juoksee omilla teillään paljon, muistuttaa sarja jatkuvasti yleisöään siitä, kuinka tärkeitä he ovat toisilleen. Esimerkiksi kun Shouma joutuu auto-onnettomuuteen, Himari paljastaa tälle, kuinka suunniltaan huolesta välittämisensä nolostuneena kiistävä Kanba oli ollut veljen jouduttua sairaalaan. Kaikki tiet vievät lopulta takaisin toisten kahden luokse. Sekin, että sisarukset yrittävät myöhemmin arvoristiriitojensa seurauksena kiistää perhesiteensä biologisen sisaruuden puuttumisen perusteella tuntuu heidän hellyttäviä yhteisiä kohtauksiaan vasten aivan keinotekoiselta selittelyltä. He väittävät vain teeskennelleensä perhettä, mutta loppupeleissä on selvää, että he pikemminkin yrittävät teeskennellä, etteivät olisi perhettä.

Sisaruussuhteiden alta pulpahtelee myös kaikenlaista muuta sählinkiä maustamaan draamaa. Kanban rakkaus Himariin keikkuu pelkän sisarusrakkauden puolelta uhkaavasti romanttisen rakkauden suuntaan. Toisaalta Shoumasta puhutaan Himarin kohtalon valittuna, vaikka heidän välillään ei oikeastaan missään vaiheessa näytetä erityisen romanttisen oloista kanssakäymistä. Himarin viaton aseksuaalisuus suhteessa kumpaankin veljeen taas on jyrkässä kontrastissa hänet välillä valtaansa ottavan pingviinihatun, “Kristalliprinsessan” hersyvästä ja itsetietoisesta seksikkyydestä.

Takakuran sisarukset ovat kiinnostavalla tavalla positiivisia ja hyvää tarkoittavia ihmisiä, joiden on kamppailtava omien hyvin inhimillisten ja liioittelemattomien heikkouksiensa kanssa. Tossutettava Shouma osoittaa yllättävän paljon passiivis-aggressiivista vihaa ja katkeruutta vanhempiensa teoista – myös muita kuin vanhempiaan kohtaan. Kiltti mutta vahvatahtoinen Himari joutuu elämään hänet muusta yhteiskunnasta eristävän sairautensa kanssa lintukodossa. Voimakas ja perheen päänä kunnostautunut Kanba taas on koko ajan ottamassa vastuuta ja toimimassa sisarustensa ja varsinkin Himarin hyväksi niin kiireisesti, ettei oikein enää erota järkevän ja itsetuhoisen rajaa – tai epäitsekkään ja kaikkea ympäröivää tuhoavan rajaa.

Sarja olisi mielestäni voinut tuoda esille vähän tehokkaamminkin, kuinka tärkeitä sisarusten keskinäistuki on tällaisten henkilökohtaisten ongelmien kanssa elämisessä, mutta toisaalta pidän asetelman todentuntuisuudesta, sillä mielestäni sisarukset käyttäytyvät ongelmiaan sisälleen hamstratessaan hyvin realistisesti yrittäessään kukin olla omalla tavallaan vahvoja.

Kolmiodraamansa suhteen sarjat ovatkin melko tasaväkisiä, ja kaikki suoriutuvat tästä elementistään erinomaisen vahvasti. Kaiken kaikkiaan Penguindrumin kolmikko jää ehkä hieman hajanaisemmaksi esitykseksi kuin Star Driverin ja Utenan määrätietoisemmat kolmikot. Toisaalta Takakurat ovat hahmoina mielenkiintoisempia kuin Star Driverin päähenkilöt, sillä edes tyhjänpäiväisen kirkasotsaisia Takutoa ja Wakoa vähän synkempi Sugata ei oikein meinaa mielestäni saada puhtia itsenäisenä toimijana, suureksi osaksi sen takia, että Takuto on niin voimakkaasti sarjan valokeilassa. Takakurat eivät kuitenkaan muodosta yhtä näyttävän traagista kolmikkoa kuin Utenan kolmion osapuolet.

Pisteet taitavat lopulta niukalla voitolla ropista tässäkin erässä Utenalle, sillä omat henkilökohtaiset mieltymykseni ajavat intohimojani kovasti Utenan kivuliaan voimakkaan ja dramaattisesti väkevän ja kyltymättömän kolmiodraaman suuntaan. Star Driver on jälleen liian positiivinen ja kunnianhimoton pärjätäkseen kilpailijoilleen – sen kolmiodraama jää mieleen ensisijaisesti miellyttävänä ja hyvin hoidettuna suhdefokuksena, mutta se ei herätä mielenkiintoani tai kuohuta tunteitani tai yllätä tai järkytä, kuten Penguindrum ja varsinkin Utena ovat tehneet.

Seuraavaksi vertailuun pääsevät sarjojen hahmokaartit kokonaisuudessaan.

Pahis tekee tarinan, kuten tropee kertoo. Sankarittaren ahdinko motivoi päähenkilöitä ja saa juuri heidät liikkumaan, mutta pahiksen juoni on yleensä jollain tapaa sankarittaren ahdingon takana. Siten pahis on viime kädessä se voima, joka saa muut hahmot ja koko tarinan liikkeelle. Loppupeleissä kaikkien kolmen käsiteltävänä olevan sarjan pääantagonistit ovatkin järjestäneet koko sarjan rakenteen omien etujensa saavuttamiseksi tai vähintäänkin hyödyntävät sitä kuin olisivat sen rakentaneet.

Niin Revolutionary Girl Utenan, Star Driverin kuin Mawaru Penguindruminkin Isot Pahat ovat juonittelevia manipuloijia, joilla riittää valtaa ja karismaa, ja jotka eivät epäröi hetkeäkään käyttää muita ihmisiä pelinappuloinaan näille koituvista seurauksista piittaamatta. Siitä huolimatta jokaisessa näistä miehistä tuodaan esille vaivihkaisesti myös traagisempi puoli – tekojen taustalla ainakin jossain vaiheessa häilyneet täyttymättömät toiveet ja unelmat.

Spoilereita kaikista sarjoista.

“Näytän teille, missä maailma loppuu.”

Utenan järjettömän kuuma Akio Ohtori on jäänyt monen mieleen kovana ja määrätietoisena miehenä, joka ei epäile käyttää ketä tahansa hävyttömästi hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseksi. Hän kirjaimellisesti pyörittää koko sarjan kaksintaistelushow’ta varjoista käsin; kaikki pilviin kaltevasti kohoavaa taisteluareenaa ja sen päällä ylösalaisin pyörivää linnaa myöten on hänen tekaisemaansa. Akio edustaa aikuistumisen haasteita käsittelevässä sarjassa korruptoitunutta aikuista, jonka maailma houkuttelee ja pelottaa yhtä aikaa.

Vaikka Akio on yksi paatuneimmista vastaan tulleista pahiksista, hän ei kuitenkaan ole lopulta paha ihminen. Kaikki juonet on punottu, jotta hän saisi takaisin jotain, minkä on kauan sitten menettänyt: oman prinssiytensä. Hän on kuitenkin sarjan alkaessa sotkeutunut omaan, itse luomaansa noidankehään niin pahasti, että on menettänyt vision siitä, mitä todella haluaa saavuttaa kieroutuneella pelillään, jossa muut ihmiset ovat pelkkiä itseisarvottomia nappuloita. Välillä sarja tarjoaa varsinkin äärimmäisen pikkutarkan ja monisyisen ilmekielensä avulla välähdyksiä siitä, että kaiken sulavan ja tunteettoman pinnan alle on jäänyt jotain muutakin (esimerkiksi Akion paljonpuhuva, mutta moniselitteinen ilme hänen katsoessaan koulunäytelmää kohdassa, jossa kerrotaan siitä, kuinka prinssi lakkasi olemasta on tuskaisen täynnä katumusta). Nämä välähdykset tekevät Akiosta silmissäni suorastaan surullisen hahmon, joskaan eivät sympaattista.

“Minua nyt väsyttää. Kerro joku kiva tarina. Voisin kans vähän itkeä kun väsyttää niin paljon.“

Star Driverin manipuloijapahis Head on olemukseltaan melkeinpä Akion vastakohta. Siinä missä Akio on määrätietoinen ja ylväs, kierii Head laiskanpulskeasti divaanilla kuuntelemassa satuja ja nurisemassa honottavalla akiraishidaäänellään, miten kaikki on tylsää ja tyhmää. Head on pehmeällä tavalla luihu juonittelija, joka kuitenkin onnistuu keräämään kaikenkokeneen ponnettomaan käytökseensä kunnioitettavan määrän karismaa. Akion tavoin hänkin vaikuttaa pyörineen kuvioissa nilkkeilemässä niin kauan, ettei alkuperäisen päämäärän saavuttaminen tosiasiallisesti ole enää välttämättä kauhean relevanttia, kunhan peli vain pyörii ympärillä.

Headista on myös vaikea aistia samanlaisia inhimillistävän surumielisiä henkäyksiä kuin Akiosta. Hänen jatkuva itsetietoinen whinetyksensä ja laiskan alentuvat hymynsä antavat hänestä pitemmän päälle vain läpeensä niljakkaan kuvan. Toisaalta hänen pehmeytensä ja kanssakäymisensä hänelle sarjan alkupuolella tarinoita kertovan Sakana-chanin kanssa tuo häneen myös inhimillisyyttä.

“Ihmiset sulkevat itsensä laatikoihin koko elämäkseen ja unohtavat, miltä näyttivät aikaisemmin.“

Penguindrumin Sanetoshi taas ottaa lempeän mentorimaisen lähestymistavan manipuloivaan karismapahikseen. Pehmeä valkoisen ja vaaleanpunaisen dominoiva värimaailma, levollisen ymmärtäväiset silmät ja aina yhtä rauhallisen seesteinen, mutta ryhdikäs puhetyyli eivät kuitenkaan hämää katsojaa, sillä Sanetoshissa tuntuu koko ajan olevan jotain äärimmäisen pielessä, mikä tekee hänestä uhkaavamman ja painostavamman hahmon kuin Akio ja Head ovat. Penguindrum esittää hänet koko ajan niin epämääräisen karmivassa valossa, että pieni ahdistus hiipii automaattisesti mieleen aina, kun hän astuu ruutuun. Sanetoshin inhimillisyys kumpuaa eniten hänen suhteestaan Momokaan, tyttöön, joka ainoana näki maailman samalla erityisellä  tavalla kuin hän. Hänen muisteluistaan on erotettavissa pienenpieni säväys surullisuutta, kun se yksi henkilö, joka olisi voinut olla hänelle tärkeä, on torjunut hänet. Myös Sanetoshin mentorihenkiset keskustelut Himari-tytön kanssa luovat hahmoon hieman lämpöä, sillä ne ovat ainoita hetkiä, jolloin Sanetoshi puhuu toisen hahmon kanssa ilman minkäänlaista ilkeilyä.

Kaikki kolme toteuttavat juoniaan hyvin pitkälti sivuhahmojen kautta, houkuttelemalla nämä toimimaan toivotulla tavalla päähenkilöiden suhteen. Pahisten oman lähikontaktin aste päähenkilöihin vaihtelee suuresti, ja samalla toki se, miten henkilökohtaiseksi näiden manipulointitouhut menevät.

Head ottaa hyvin vähän suoraa kontaktia protagonisteihin, ja lähestyykin itse ainoastaan pääkolmikon arvoiltaan harmainta jäsentä Sugataa. Nämä kaksi kehittävätkin melko kiehtovan yhteisymmärryksen, jonka seuraaminen teki itselleni kummastakin hahmosta kiinnostavamman. Akio taas pyörittää tarinan sankaria Utenaa kuin hyrrää niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla, ja ottaa kaiken hyödyn irti tytön heikkouksista, mikä saa hänet vaikuttamaan toisiin kahteen verrattuna erityisen brutaalilta pahikselta. Eikä tietenkään sovi unohtaa hänen läheistä, mutta läpeensä kieroutunutta suhdetta sisareensa, tarinan sankarittaseen Himemiyaan. Sanetoshi jää jonnekin näiden ääripäiden väliin, tosin tässä suhteessa ehkä vähän lähemmäksi Headin irtautunutta taktiikkaa, sillä hän ei vie suhdettaan päähenkilöihin yhtä henkilökohtaiselle tasolle eikä siksi satuta näitä prosessissa yhtä paljon kuin Akio Utenaa (ja Himemiyaa). Silti hän käy paljon dialogia varsinkin Himarin ja tämän veljen Kanban kanssa, edellisen kanssa isällisempään ja lempeämpään sävyyn ja jälkimmäisen kanssa leikittelevämpään ja ylenkatsovampaan sävyyn.

Akio ja Sanetoshi ovat siitä erikoisia pahiksia, että he esiintyvät sarjoissaan ensimmäisen kerran kunnolla vasta huomattavan myöhäisessä vaiheessa, toisin kuin heti Star Driverin alussa esitelty Head. Akion ja Sanetoshin esittelyjaksot ovat lisäksi hyvin erikoisia ja pahaenteisiä tapauksia, jotka esittävät tähtensä tavalla, joka ei kerro vielä juurikaan miesten rooleista sarjoissa, vaan jättää katsojan himoitsemaan lisää informaatiota näiden agendasta. Akio tulee kuvioihin Utenan jaksossa 13, jossa hän pohtii sarjan menneitä kaksintaisteluita ja Utenaa jääden itse vielä pelkäksi varjoksi. Penguindrumin openingissa alusta asti katsojia hämmentäen kummitellut Sanetoshi taas ilmestyy jaksossa 9 johdattamaan Himaria unenomaisen kirjastolimbon läpi, mutta hänen tarkoitustaan sarjalle tai hänen henkilökohtaisia tarkoitusperiään on mahdoton päätellä tästä enemmän symbolisesta kuin konkreettisesta ensiesiintymisestä.

Akio ja Head taas jakavat yhteisenä piirteenä sen, että sarjan loppuun jätetty suuri “paljastus” heidän todellisesta henkilöllisyydestään on itse asiassa täysin tarkoituksellisesti ollut niin päähenkilöiden kuin katsojankin tiedossa jo hyvän aikaa. Akio vahvistetaan kaikkea pyörittäneeksi End of the Worldiksi ja Head Takuton isäksi. Todellisen yllätysmomentin puuttuminen on kummassakin tapauksessa niin hyvin laskelmoitu juttu, että sitä on mahdotonta sotkea huonoksi ja ennalta-arvattavaksi käsikirjoittamiseksi. Pikemminkin se vakuuttaa määrätietoisena tarinan ajamisena kohti vääjäämätöntä kliimaksia ja lopullista välienselvittelyä kaikkien pikkutaisteluiden jälkeen. Tuota lopputaistelua voidaan viivyttää vain niin kauan, kun kukaan ei sano ääneen sitä, minkä kaikki jo tietävät.

Sanetoshia lähestytään vähän eri tavalla, sillä hänen todellinen luontonsa selviää yllätyksenä niin katsojalle kuin päähenkilöillekin. Sanetoshin aidosti yllätyksellinen paljastus tuntuu ehkä Akion ja Headin huolellisesti pohjustettuja muodollisia paljastuksia vasten vähän tyhjästä revityltä, mutta toimii kuitenkin ihan kelvollisesti.

Kaikkiaan tämä kolmikko muodostaa loistavan ja äärimmäisen kiehtovan, sisäistä voimaa uhkuvan pahisgallerian. Tässäkin suhteessa Star Driver jää kuitenkin viimeiseksi, sillä vaikka Head on kiinnostava hahmo, hänen väsähtänyt flegmaattisuutensa vie hänestä kaiken uhkaavuuden. Hän vaikuttaakin mielestäni lopulta olemukseltaan enemmän pikkunilkiltä kuin elämää suuremmalta pahikselta. Sanetoshi ja Akio taas ovat hyvinkin tasaväkisiä kuskeja. Sanetoshi on suorastaan pelottavan uhkaava hahmo, mutta Akioon mennään sarjassa mielestäni hieman syvemmälle, joten Utena vetää tälläkin kertaa voiton kotiin, vaikkakin hyvin täpärästi.

Ensi kerralla luvassa pohdintaa sarjojen keskuskolmiodraamoista.