Disney-joulukalenteri – 20. päivä

20.12.2009 kello 10:41

Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.

Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.

Heaven’s Light/Hellfire / Taivaan valo/Helvetin liekit (Notre Damen kellonsoittaja)

[englanninkieliset lyriikat]

Quasimodon Heaven’s Light -kappale on varsin söpö ja kaunis, mutta mitäänsanomaton synkän vertailukohtansa rinnalla siihen mittaan asti, etten pitkään aikaan edes älynnyt, että Quasin nätti pikku luritus kuuluu samaan kokonaisuuteen Frollon veret seisauttavan rukoushetken rinnalla. Hellfire on ehdottomasti tästä kokonaisuudesta se merkittävämpi osuus kaikessa komeudessaan ja ennen kaikkea rohkeudessaan. Toista sisällöltään yhtä uskaliasta kohtausta ei tule ihan heti mieleen koko perheen animaatioiden kirjosta. Viileänleppeä Heaven’s Light toimiikin lähinnä vastaparina Hellfiren palavalle intohimolle. Tämä kahtiajako puolestaan on merkittävä osa Notre Damen kellonsoittajan mies ja hirviö –teemaa ja siksi varsin iskevä rinnastus.

Tämä kappale nostaa jalustalle seikan, joka erottaa Frollon muista uudemman tuotannon Disney-pahiksista (paitsi Shan Yusta, joka ei kuitenkaan saa puoliksikaan yhtä paljon ruutuaikaa ja jonka hahmodesign on paljon tyylitellympi): Frollossa ei ole mitään hauskaa, hassua, tahattoman koomista tai edes lievästi huvittavaa (sillä varauksella, että en muista Bernard ja Bianca Australiassa -leffan pahiksesta juuri mitään). Disneyn pahikset ovat Ursulasta alkaen valloittavan ilkeitä, mutta samalla saavat mallinsa ja maneerinsa ylipainoiselta drag queenilta, koristavat kasvojaan homolla kikkuraparralla ja leikkivät sinisellä liekkifledallaan. Jopa Atlantiksen Rourke ja Tarzanin Clayton ovat täynnä kuivan humoristista asennetta. Frollo puolestaan palaa suoraan Disney-pahisten juurille. Vanhemman tuotannon pahojen äitipuolten ja haltiattaren kööri varmasti toivottaisi Frollon tervetulleeksi huumorittomaan ja siksi todella kauhistuttavaan seuraansa. Itse asiassa Frollosta ja Tuhkimon Lady Tremainesta tulisi jopa tosi hieno shippi. Harrastaako kukaan täällä fanficcejä?

Jälleen kerran laulukohtauksen vaikuttavuus kiteytyy visuaaliseen toteutukseen. Esmeralda tulessa on upeimpia Disneyn visualisointeja koskaan, ja se myös antaa katsojalle näkökulmaa siihen, kuinka kieroutuneella tavalla Frollo näkee Esmeraldan ja samalla koko maailman. Miehen silmissä roihuava syöpyneen eroottinen kuvajainen onnistuu olemaan samaan aikaan luotaantyöntävä ja kiehtova. Ilman sitä Frollon pakkomielle Esmeraldaan jäisi irralliseksi ja pahismotivaatiot leffassa heikoiksi.

Kaikista Disneyn pahislauluista tämä vie katsojansa syvimmälle antagonistiimme. Kohtauksen symbolistinen trippailu avaa Frollon mieltä muutenkin kuin takan osalta näyttämällä meille punakaapuista tuomiokaartia ja muuta mukavaa. Tämän kohtauksen jälkeen ymmärrämme Frolloa paremmin kuin koskaan haluaisimme ymmärtää rasistista, yököttävää ja omaan tekopyhyyteensä sotkeutuvaa vanhaa miestä, joka pystyisi sormiaan napsauttamalla mestauttamaan tai polttamaan meidät tai, mikäli sattuisimme olemaan seksikkäitä nuoria ihmisiä, tekemään meistä huoriaan. Tämän kohtauksen jälkeen me todella tunnemme Frollon, niin pelottava kuin ajatus onkin. Muiden pahislaulujen yhteydessä saatamme oppia tavallaan tuntemaan pahiksemme tavoitteet ja persoonallisuuden, mutta onko meidän koskaan muulloin tarvinnut tehdä too much information -asenteella ohjattua sightseeing-retkeä kieroutuneen pahiksemme mielessä?

Lisäksi Frollo on ällöllä ja kumman liioittelemattomalla tavallaan häiritsevän seksyä seurattavaa.

Quasimodon ja Frollon kaksijakoisuuden kova kärjistäminen tekee toisaalta kohtauksesta vahvemman, mutta toisaalta häiritseekin jonkin verran. Ongelmaa ei olisi, jos Quasimodo ei olisi niin absoluuttisen oikeassa ja Frollo väärässä, Quasimodo täysin hyväsydäminen ja Frollo läpeensä mätä. Vastakohtaistavaa kärjistämistä on kuitenkin kerronnan historiassa varsin onnistuneesti harjoitettu ilmankin tällaisia kovin keinotekoisia mustavalkaisuja. Lisäksi päätösrummutus on mielestäni vähän liikaa.

—————

En voi sietää originaaliääniraidan Quasimodon lauluääntä. Se värisee hyvin epämiellyttävällä tavalla varsinkin kun hän yrittää laulaa oikein tunteella. Suomi!Frollo taas on hitusen jenkki!Frolloa seksikkäämpi ja laulaakin korvaani vähän paremmin.

Avainsanat:

Aiheet: Joulukalenteri, Länsiviihde, Musiikki  Tagit: RSS 2.0

« »


12 kommenttia

  1. stargay

    Aika hyvä sattuma, katsoin Notre Damen viimeksi eilen illalla. :D

    Hellfire on hieno, ja kuten sanoit rohkea kohtaus, mutta kun siihen vielä lisää kontrastiksi tuon Quasimodon Heaven’s lightin, ollaan niin hienon äärellä ettei mitään rajaa. Pidän itse siitä että vaikka molemmat laulavat Esmeraldasta, kertoo kumpikin biisi kuitenkin oikeasti laulajastaan. Frollon luonne tulee kohtauksessa myös todella vaikuttavasti esille: ”On Jumalan vika että himoilen Esmeraldaa”, ja sitä rataa, vaikka taustakuoron toistuvasti laulama ”Mea culpa” taitaa kertoa asioiden oikean laidan.

    Näitä eilisillan huomioita muuten: Frollo näyttää vähän Matti Vanhaselta.

  2. Hiro

    Nyt, nyt se tulee, Notre Dame -rantti! Alkuperäisteoksen hyvänä ystävänä monet muutokset ja ratkaisut Disney-versiossa rassaavat minua, vaikka leffa on kyllä kivaa katsottavaa. Kaikkein eniten minua ärsyttää se, että leffa-Frollo adoptoi Quasinkin alussa vain siksi että on pakko eikä ole koskaan tuntenut häntä kohtaan ripaustakaan hyväntahtoisuutta, saati sitten isänrakkautta. Koko homma tehdään ihan liian helpoksi, Frollo voidaan ihan rauhassa tappaa lopussa eikä Quasille tule paha mieli tai mitään, kun tämä oli niin läpikotaisin hirveä paska. (Kaikki muut kirjassa kuolleet kyllä selvisivät elokuvasta hengissä…) Pitäisin elokuvasta paljon enemmän, jos Frollo olisi itse asiassa ollut hyvä isä Quasille, joka olisi lopulta joutunut näkemään tämän inhottavan, rasistisen puolen ja valitsemaan omien tunteidensa ja muiden ihmisten, etenkin Esmeraldan, hyvinvoinnin välillä.

    Kirjan Frollo on velipoikansa Jehanin lisäksi lempihahmoni teoksessa, joten olen nyrpeä siitä, että hänestä on tehty niin yksiselitteisen paha Disney-versiossa. Varsinkin eilisen Aarreplaneetta-postauksesi jälkeen, jossa huomioit Jimin ja Silverin monisyiseksi kehittyvän ja hyvis-pahis-kategorioista irtautuvan suhteen. Toisaalta leffa-Frollo onkin sitten todella voimakas ja pelottava pahis, tuonkin takia, ettei hän ole hauska hahmo – vaikka kyllä me hänelle nauramme päin naamaa, kun leffaa joskus tulee katsottua >:3 (Australian pahis muuten on myöskin aika koominen.) Siksi ymmärrän kyllä, miksi hänestä on tehty sellainen rasistipaska – pientä moraalista harmautta vain olisin kaivannut… (Se ei auta mitään, että leffa-Frollo on auttamattoman seksikäs. Yhyy.)

    Leffan musiikki on kyllä päänräjäyttävää. Itse pidän enemmän alkuperäisestä Hellfiresta, sillä Frollon ääninäyttelijä Tony Jay on yksi englanninkielisistä suosikeistani, mutta Quasille taitaisin suosia suomalaista, Velimatti Ranta on vaan aina niin ihana.

    Luesekirjaseonhyvä! (Anteeksi valitukseni pituus, vaikka voisin kyllä vielä jatkaa esim. Phoebuksesta.)

  3. Arana

    stargay: Tuota mea culpaa en olekaan koskaan lyriikoista huomannut, mutta tekee kyllä biisistä vielä entistäkin hienomman. On aika karua, miten kappale korostaa juuri tuota ”Ei syytäin lie / vaan Jumalan / kun liian voimakkaaksi loi hän Saatanan!” -kohtaa niin, että Frollo oikeasti kaivaa maata oman uskottavuutensa alta ihan kaikilla sektoreilla. Saa minut ajattelemaan ihan joka kerta kohtaa katsoessani, että on muuten tyypillä otsaa, kun rupeaa sylkemään oman oikeutuksensa kasvoille.

    Mutta hei, et voi sanoa noin minun seksypahiksestani! Siis, ei Vanhasessa sinänsä mitään vikaa ole, ihan söpö äijä sellaisella hyödyttömällä tavalla, mutta… T-T

    Hiro: Olen tismalleen samaa mieltä ensimmäisen kappaleesi kanssa, vaikken kyllä kirjaa ole lukenut. Tulen kyllä varmasti jossain vaiheessa lukemaan, on se sen verran kauan kutkutellut. Nyt varsinkin kiinnostaa, jos Frollo kerran on vähemmän eviltothecore ja enemmän moraalisesti mielenkiintoinen hahmo. Leffa keräisi ylimääräisiä pisteitä jo siitä, että Frollo saisi vaikka kolme sekuntia aikaa olla jollain tasolla edes lievästi sympaattinen tyyppi. Leffa tekee kyllä tosiaan siinä mielessä hienoa työtä oman Frollonsa kanssa, että mies on todella vaikuttava ja uskottava hahmo siihen nähden, ettei hänessä tosiaan ole mitään kolmiulotteistavaa inhimillisyyttä.

    Velimatti Ranta on kyllä hämmentävän hyvä. Toisin kuin jotkut Kinnuset ja Pääkköset, hän ihan oikeasti kuulostaa rooleissaan erilaiselta. Mielestäni Quasina hänellä on tosin pari vähän liian korkealle menevää säettä, mutta ihan mikä tahansa voittaa lakuperäisen laulajan dramaattisesti värisevän äänen. Molemmat Frollot ovat ehdottomasti hyviä, mutta olen itse ehdollistunut tykkäämään Ossi Ahlapuron kirkkaasta äänestä enemmän.

    Eikä täällä mitään pituusrajoituksia ole. Kyllä minua ainakin kiinnostaisi tietää, mitä sanottavaa Phoebuksesta olisi ollut, jos huvittaa jatkaa aiheesta. :D

  4. Solo

    Muistan tämän hyvin. Katsoin pari vuotta sitten leffan uudestaan kärsineeltä VHS:ltä, koska muistin tämän laulun. Ja oli arvoinen. Laulu siis, leffa on alempaa keskikastia, siinä on hyviä kohtia, mutta ei kuitenkaan ole koskaan jäännyt muistiin – kakrunakaan. Ja hei, eikö siellä taas ollut Kinnunen pääosassa.. jap. :)

  5. Hiro

    Solo: Phoebustako tarkoitat? Ei ole pääosa eikä Kinnunenkaan roolissa, vaan Carl-Kristian Rundman.

    Arana: Siis tietenkin Frollo on oikeasti traaginen hahmo eikä mikään sikapahis ja kaikkihan sen tietävät tai siis pitäisi tietää ja siksi tuntuu pahalta yyh! D: Sanoisin häntä kirjan pääantagonistiksi, jos vain osaisin sanoa, kuka se protagonisti sitten on… Mutta kannattaa ehdottomasti lukea kun vain ehtii, kirja on hieeeno.

    Phoebuksesta vain sen verran että ihmettelen, miksi kirjan inhottavimmasta tyypistä on tehty leffaan salskea sankari, joka vielä saa tytön. Siis jos kerran elokuvassa on tarkoitus keskittyä Quasimodoon ja tallaillaan muutenkin historiallisen faktan päälle (sori, eivät ennakkoluulot mustalaisia/epämuodostuneita kohtaan pikku palopuheilla katoa), miksi siihen nyt piti saada joku komistus pokkaamaan Esmeralda? Kun nyt yleensä Disney-leffoissa trendinä on ollut se, että päähenkilö saa miehen/naisen, miksi Quasi ei ole kelvannut? Jotenkin tulee ikäviä tunteita tuosta…

  6. Arana

    Solo: Näinpä, ei taida Kinnunen olla mukana tässä leffassa, mutta aiemmin puhuttu Pääkkönenhän heiluu Clopinina, joka on tärkeä, muttei aivan päärooli.

    Minusta Notre Damen kellonsoittaja on todella hieno leffa, joka valitettavasti kompastelee toteutuksessaan ikävän näkyvästi.

    Hiro: Minä kyllä laskisin Phoebuksen ja Esmeraldan pääosarooleiksi Quasin rinnalle, vaikka Quasi onkin nimi- ja näkökulmahenkilönä se tärkein ja puhtain päähenkilö. Tämä toki riippuu ihan siitä, miten kukin hahmottaa erilaisten roolien hierarkian.

    Häpeän tietämättömyyttäni, olen tässä ihan Disney-version ja jonkun live-actionin, jota tuskin edes muistan mutta jota Nyt-liite aikoinaan kovasti kehui, varassa. :D Älyttömän mielenkiintoista kyllä, että Phoebus on kirjassa ikävä heppu ja leffassa varsin lystikäs häiskä, vaikka tupsahtaakin filmiin ihan tyhjiöstä – hän on niin pirtsakka ja niin suvaitsevainen, mutta niin olemattomasti taustoitettu (koska tuollainen tosi hyvä tyyppi kuin Phoebushan tulee sotatantereelta porukoita tappamasta kaupunkiin ilman mitään painolastia?), etten oikein saa haisua siitä, mistä hahmo on tulossa. Esmeralda ja Quasi tuntuvat siinä mielessä paljon kokonaisemmilta hahmoilta, ettei heistä tule sellaista fiilistä, ettei heillä ole oikein mitään kunnollista historiaa leffan ulkopuolella. Voi noita love interest -hahmojen pulmia…

    Sinänsä tätä hahmojen roolien vaihtamista tapahtuu Disneyllä paljonkin. Meinaan, Hera Herkuleen rakastavana ja hellänä äitinä? Ei niin, että Disney olisi ainoa studio, joka syyllistyy tähän. Roolien vaihto paremmin tekeillä olevaan versioon sopivaksi on mielestäni erittäin tärkeä seikka käsikirjoituksen kokonaisistuvuuden kannalta. Ei toki niin, etteikö minuakin välillä ärsyttäisi, kun tuttu hahmo laitetaan aivan uuteen muottiin, mutta tällaisisssakin tilanteissa pitää kai vain yrittää pitää pää kylmänä ja pyrkiä kaikesta huolimatta arvioimaan uusia versioita jokseenkin irrallisena kokonaisuutena alkuperäisestä. Tietenkään en kirjaa lukemattomana voi tässä vaiheessa sanoa mitään eri Phoebin ja Frollon roolitusten toimivuudesta leffassa suhteessa alkuperäisteokseen, mutta kyllä molemmat ihan kohtuullisen hyvin mielestäni pärjäävät ongelmistaan huolimatta. Mutta valitettavaakin tosiaan löytyy, ja on hyvä juttu, jos kirjan versioista ei löydy.

    Minulla on muuten tähän tilanteeseen täydellinen TVTropes-quote ylhäällä, tropen Family Unfriendly Aesop esimerkeistä: ”They never say it bluntly, but there’s a pretty obvious lesson stemming from the conclusion of the animated Hunchback of Notre Dame: you can be kind-hearted, brave, selfless and virtuous, but the genuinely ugly guy will have to wait until the direct-to-video sequel to get the girl.”

  7. Solo

    Ooh, tämähän on hyvä tietää. Äänimuistot pettivät taas, mutta tätä on käynnyt ennenkin. Pari kuukautta sitten luulin Hirano Ayaa Marina Inoueksi. Wel well.

  8. Arana

    Minä en yleensä tunnista enkä edes yritä tunnistaa ihan kylmiltään ääninäyttelijöitä. Yleensä vain kurkin ANN:n seiyuulistat ja mietin, että ”juujuu, siksi siis hahmo X kuulosti niin tutulta…” Paljon helpompaa. :D

  9. Hiro

    Hmm, no pääosalla minä tarkoitin päähenkilöä, kai sen voi käsittää myös muuten vain suurena osana. Pahoittelut, jos käsitteistä syntyi sekaannusta.

    Eihän tämä toki ole ainoa kerta, kun lähdemateriaalista on radikaalistikin poikettu adaptaatiossa (jasenkylläpitäisiollaHerakles), mutta Phoebuksen kohdalla olen pohtinut, miksi hänet laitettiin tällaiseen sankarirooliin. Mitä hän teki, mitä ei olisi voitu antaa jollekin muulle hahmolle? Miksi hänestä kirjoitettiin Esmen love interest? (Mitään hänen sankariteoistaan ei ainakaan voi perustella alkuperäisteoksen seuraamisella – siinä hänen ainoa hyvä tekonsa taisi olla Esmeraldan pelastaminen Quasilta, jonka Frollo oli lähettänyt kaappaamaan tytön, mutta kyseistä kohtaustahan ei löydy leffasta.) Leffa-Phoebus on kyllä ihan hauska hahmo eikä hän sentään tarinaa pilaa tai mitään sellaista, mutta paha maku hänestä kuitenkin tuppaa jäämään juurikin tuon Family Unfriendly Aesopin takia…

    Meillä tunnistetaan moniakin ääninäyttelijöitä taikka seiyuuita ihan äänestä, mutta meidän perheessä ollaankin eksperttejä juuri sillä osa-alueella. x3

  10. Arana

    Juu, käsitteiden käyttäminen on aina vähän henkilön mukaan varioivaa, toiset tykkää muhkummasta ja niin edelleen. ^^ Itse tosiaan erotan välillä käsitesisältöjä toisistaan hyvinkin tarkasti.

    (MutkunjosseolisHeraklesniinjonkunolispitänyluodakokonaanuuslogo :D)

    Pahus, nyt haluan oikeasti päästä lukemaan sen romaanin… On kyllä tosiaan ihan mielenkiintoinen kysymys, että miksi käsikirjoittajat päätyivät tekemään Phoebista sankarin. Veikkaisin, että suurin syy löytyy juuri siitä, että Quasi ei ole ihan mallinmitoissa, eivätkä tekijät oikein uskaltaneet parittaa Esmeraldaa hänelle. Jotain romanttista sähinää rainaan piti kuitenkin saada ja voilá, Phoebsillä on uusi rooli. Plus ihan yleinen komean miespääosan ja sympaattisten merkittävien henkilöiden tarve varmaan vaikutti myös.

    Sinänsä kyllä leffa rakentaa Quasin, Esmeraldan, Phoebuksen ja Frollon välille mielestäni tosi hienoa suhdedraamaa, joten en valita ainakaan ennen kuin olen lukenut alkuperäisteoksen.

  11. Dentsukka

    Mäkin olen huomannut nämä alkuperäisteoksista poikkeavat kohdat, mutta katson leffat silti ilman mitään ”Joo toi oli väärin nyt on ihan pakko ampua joku”. En tarkoita että te niin tekisitte XD

    Oli kyllä ylläri, että Phoebus olikin sitten inhottava tyyppi kirjassa. Nyt kiinnostaisi tietää enemmän…pitää kai kirjastosta palauttelujen jälkeen kysyä teosta.

  12. Arana

    Täytyy myöntää, että vaikka promoan kovasti avointa suhtautumistapaa adaptaatioihin, niin omasta kaapista löytyy kyllä muutama luuranko tässä suhteessa, kuten varmaan kaikilta (raivosin aika paljon Saiyukin animeversiolle, kun se teki kaiken paitsi Hakkain äänen ihan väärin, joten lopetin mielenosoituksellisesti katsomisen kahteen jaksoon enkä tähän päivään mennessä ole häpeäkseni antanut sille uutta mahdollisuutta tai edes lieventänyt vihamielistä suhtautumistani siihen).

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.