Missing Link

Manga
Meta

Mangaa japaniksi, osa 3: Vanitaksen kirja ja fantasiatermit

Osa 1: Alku
Osa 2: In So Deep, It’s Love Already ja Slam Dunk

Ykköspokkarin kannessa smug Vanitas. Niin sinikoodattu poika. Hyvät rusetit. — *Hyväluontoinen vampyyrinuorukainen Noé ja ylimielisen kärkevä ihmisnuorukainen Vanitas parantavat järkensä menettäneitä vampyyrejä maailman kaavoja uudelleenkirjoittavan taikakirjan avulla.*

Alkuperäinen nimi: Vanitas no Karte
Tekijä: Jun Mochizuki
Julkaisu: Gangan Joker (Square Enix); suomeksi Punainen jättiläinen; englanniksi Yen Press
Julkaisuaika: 2015–
Pokkareita luettuna (japaniksi): 0,5/11+

Kolmas japanikokeiluni oli Vanitaksen kirjan alkuperäisversion ykköspokkari. Tällä kertaa kokemus oli aika eri kuin aiemmissa, koska olen lukenut sarjaa jo kahdella eri kielellä, ja ykköspokkarin ainakin neljä kertaa. Sarja on yksi tämän hetken isoimmista suosikeistani ja päässyt Mangakarttaankin jakson 20 pääaiheeksi. Eli sisältö oli tuttua.

Tästä huolimatta huomasin selkeästi, että Vanitaksen kirja on aika haastavaa luettavaa. Iso syy tähän on, että kyseessä on steampunk-Pariisiin sijoittuva fantasiasarja, jossa alkemistinen onnettomuus on aikoinaan kirjoittanut maailman fysiikan lakeja uusiksi, ja samalla osa ihmisistä on muuttunut vampyyreiksi.

Tekstissä on tämän vuoksi paljon ihan sarjaa varten keksittyä fantasiaerikoissanastoa – kuten missä hyvänsä itseään kunnioittavassa fantasiasarjassa kuuluukin olla. Lisäksi lukemista hankaloittaa se, että sarjan hahmot puhuvat kanonisesti ranskaa. Tämän takia monet erikoistermeistä kirjoitetaan kyllä kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä eli kanjeilla, mutta sen sijaan, että kanjit lausuttaisiin tavanomaiseen japanilaiseen tapaan, niille onkin annettu ranskalainen ääntämisasu.

Kohtalokas ensikohtaaminen...! — *Vanitas huudahtaa, että ”Nainen on mestari Ruthvenin bourreau!”*

Sarjan maailmassa esimerkiksi bourreaut ovat vampyyriyhteiskunnan jäseniä, joiden tehtävänä on pistää päiviltä seonneita vampyyrejä. Japaniksi sana kirjoitetaan muodossa 処刑人 (shokeijin), joka tarkoittaa pyöveliä, mutta kanjeille annetaan lausumisohjeeksi ブロー (buroo) eli tosiaan bourreau, joka on ranskan kielen vastine sanalle 処刑人, tai suomeksi pyöveli (yllä kuvan puhekuplassa vasemmanpuoleisessa sarakkeessa). Eli lausumistavan on tarkoitus tuoda sarjaan paikallisväriä ja tuntua siitä, että hahmot tosiaan eivät puhu toisilleen japania vaan ranskaa. Vastaavasti esimerkiksi chasseurit ovat kirkon vampyyrinmetsästäjiä, mutta metsästäjää tarkoittavien kanjien 狩人 (karyuudo) lausumisohjeeksi annetaan シャスール (shasuuru) eli chasseur. Sanat siis tarkoittavat samaa, mutta ne vain lausutaan eri kielellä.

Toki myös sarjan kontekstissa sana vampyyri, 吸血鬼 (kyuuketsuki), kuuluu lausua muodossa ヴァンピール (vanpiiru) ranskankielisen lausumistavan mukaan, siinä missä englanninkieliseen maahan sijoittuvassa sarjassa se saatettaisiin lausua muodossa ヴァンパイア (vanpaia) englanninkielisen lausumistavan mukaan. Punaisen jättiläisen suomi-käännöksen isoin miinus itselleni onkin, että siinä vampyyrille on keksitty ihan oma käännöstermi vampiiri, eli taustaoletuksena on, että kyse on ihan tietyntyyppisestä vampyyriä muistuttavasta taikaotuksesta, eikä varsinaisesti perinteisestä vampyyristä.

Oma tulkintani on kuitenkin, että sana vain toimii samalla tavalla kuin edellä mainitut bourreau ja chasseur – eli kirjoitetaan japaniksi mutta lausutaan ranskaksi, koska hahmot puhuvat kanonisesti ranskaa. Ja siksi vampiiri tuntuu mielestäni siltä, että sarjaan on keksitty käännöksessä joku ihan uusi juttu, joka ei ole ollut ajatuksena alkuperäisessä. (Mangakarttaa kuunnelleet ovat kuulleet tämän valitusvirren jo moneen kertaan, mutta onpahan nyt dokumentoitu vastalause tännekin. Onneksi kyseessä on kuitenkin aika pieni lommo muuten mainiossa käännöksessä.)

Lisäksi, kun sarjassa puhutaan esimerkiksi vampyyrihahmojen tosinimistä ja niitä korruptoivista kironimistä, käytetään usein samanlaista logiikkaa. Ensimmäisessä luvussa tavattavan vampyyrineidon kironimi kirjoitetaan muodossa 荊の牢獄 (ibara no rougoku) eli ”villiruusuvankila” tai ”ruusunpiikkivankila” (tai suomikäännöksessä ihanan dramaattisesti ”orjantappuravankila”), mutta furiganat kertovat, että kironimi lausutaan muodossa エグランティーヌ (egurantiinu) eli ”Églantine”, joka on jälleen ranskaa ja tarkoittaa villiruusua.

Tykkään tällaisista symbolisista ruuduista. — *Myös kironimen esittelyruudussa näkyvät ruusut ja hahmon ympärille kietoutuva symbolinen piikkiköynnös kehystävät kironimen merkitystä.*

Fantasiamangassa tämän tyyppinen kielikeikarointi on aika tyypillistä, ja esimerkiksi CLAMP tunnetaan juuri tällaisesta termikikkailusta. Vanitaksen kirjassa toki on erityispiirteenä ranskavivahde. Tämän fantasialle tyypillisen termistöhaasteen vuoksi en kuitenkaan halunnut ensimmäisenä japaninkielisenä lukukokemuksena lähteä yrittämään fantasiasarjaa.

Tuoreella lukijalla ongelmaksi nousee ensinnäkin, että täytyy yrittää saada hahmotus sekä termistössä käytettyjen kanjien merkityksestä, jota ei voikaan lukea avustavista furigana-merkeistä, koska furiganat kertovat vain, miten termit on tarkoitus lausua, ja niille on annettu epätyypillinen lausumisasu. Sanakirjasovellus auttaa tässäkin, mutta onhan se kanjien etsiminen ilman kirjoitusasua sanakirjan kautta vähän raastavaa touhua tottumattomalle. Esimerkiksi Vanitaksen kirjan tapauksessa tärkeimmät erikoistermit ovat etsittävissä myös sarjan japaninkielisestä Wikipedia-artikkelista, mutta tämä on vähän epäluotettava metodi, koska Wikipedian sarjakohtaiset artikkelit vaihtelevat laajuudeltaan, eikä monilla sarjoilla edes ole omaa artikkelia.

Toinen haaste muodostuu siitä, että erikoistermien ääntämisasukin olisi kiva tajuta, ja olen itse kokenut näin heikon kielitason asteella, että katakana-merkeillä kirjoitetuista lainasanoista on aika usein vähän hankala saada selvää. Etenkin kun mennään englannin ulkopuolelle ja ihan sarjan omiin juttuihin, niin olisin varmasti aika pulassa, jos pitäisi ihan yksinäni lähteä tulkitsemaan, että mihin sanaan vaikkapa ääntämisohjeen ”shasuuru” olisi tarkoitus viitata. Onneksi Vanitaksen kirjan kanssa ei ole tätä ongelmaa, koska ihan oikeasti japanin kieltä osaavat kääntäjät ovat jo valmiiksi tulkinneet termistöjen lausumisasut minulle käännöksissä. Siksi uskalsinkin sarjaan tarttua.

Kaikkiaan tämän tyyppinen sarja on haastavuudestaan huolimatta tosi hauska tuttavuus kielellisesti, ihan siksi, että se saa ajattelemaan japanin kieltä vähän uudella tavalla ja tuo esiin kaikenlaisia hauskuuksia, joihin kieli taipuu. Onhan se tosi kiehtovaa, että esimerkiksi jonkun asian tai hahmon nimellä voi olla kaksi vähän erilaista merkitystä, yksi kanjien ja toinen lukutavan mukaan, ja näistä molemmista syntyy se nimeen kätkeytyvien eri tasojen kokonaisuus.

Ja lisäksi Vanitaksen kirjaa on tietysti hauska lukea senkin takia, että minulle ranska on rakas kieli, joten jo ykköspokkarin ihka ensimmäinen repliikki sai minut hymyilemään, kun kirjoitettu teksti (alla kuvan yläruudun oikealla olevassa puhekuplassa) kuuluu muodossa 私の可愛い子猫 (watashi no kawaii koneko) eli ”suloinen kissanpentuseni”, mutta ääntämisohjeeksi annetaan モンシャトン (mon shaton) eli ”mon chaton” – ”kissanpentuseni”, mutta ranskaksi!

Väriversion ykköspokkarin aloitussivusta tarjosi Square Enix nettisivuillaan (koska toisin kuin suomi- ja englantijulkaisuissa, Japanin pokkariversiossa värisivu on painettu mustavalkoisena). — *Noén opettaja neuvoo häntä varjelemaan tosinimeään, koska koska se on yhtälö, josta Noé yksilönä muodostuu ja siten hänen koko elämänsä.*

En ole vielä lukenut sarjaa japaniksi kuin puolisen pokkaria, mutta aion jossain kohtaa jatkaa. Huomaan vaan, että kärsivällisyyteni suosikkisarjan lukemiseen on vähän heikko kielellä, jota en kunnolla osaa. Tavallaan sitä luulisi, että lukeminen menisi helposti, kun tiedän, mitä tapahtuu. Haasteena on kuitenkin, että kun sarja on tärkeä minulle, on minulla tosi kova hinku lukiessa ymmärtää ihan kaikki tekstin nyanssit. Etenkin, kun Vanitaksen kirja nimenomaisesti on hyvin tiiviisti kerrottu ja siten kerrontatyyliltään sellainen, että löydän uusia juttuja joka kerta, kun luen sitä uudestaan, ja siksi lukuymmärryksen pitäisi mielellään olla täydellinen jokaisella lukukerralla.

Onneksi muita hyllystä löytyviä kieliversioita voi tosiaan käyttää tiukan paikan tullen apuna. Vaikka suosikkisarjan lukemiseen ei-niin-tutulla kielellä liittyy haasteita, tämä Vanitaksen kirjan alku on ollut tosi kiehtovalla tavalla silmiä ja kieliymmärrystä avaava lukukokeilu.

Manga
Meta

Mangaa japaniksi, osa 2: In So Deep, It’s Love Already ja Slam Dunk

Osa 1: Alku

Ensimmäiset japaniksi lukemani mangapokkarit olivat Reida Soragakin In So Deep, It’s Love Alreadyn (Numa sugite mohaya koi) sekä Takehiko Inouen Slam Dunkin ykköspokkarit, jotka ostin kevään 2024 Japanin-reissulla.

In So Deep, It’s Love Already

Pokkarien 1 ja 7 kansien värit komplementoivat toisiaan hauskasti. — *Nörttityttö rupeaa fanittamaan luokalleen tulevaa äksyä poikaa ja auttamaan tätä tämän äksyilynä ilmenevän ujosteluongelman kanssa, mutta fanitus alkaa nopeasti muuttumaan ihastukseksi.*

Alkuperäinen nimi: Numa sugite mohaya koi
Tekijä: Reida Soragaki
Julkaisu: Dessert (Kodansha); englanniksi Tokyopop (printti) ja K Manga (digi)
Julkaisuaika: 2022–2026
Pokkareita luettuna: 8/10

Olin oikeastaan meinannut napata mukaan vain Slam Dunkin aloituspokkarin, koska en ollut ihan varma, oliko koko japaniksilukemisajatuksessa mitään järkeä ja saisinko edes yhtä pokkaria loppuun. Mutta sitten Akihabaran Animate oli nostanut In So Deepin vähän esille, ja kansien söpö punasteleva poika pisti silmääni sen verran kovaa, että puolisoni päätti, että sarja näytti kutsuvan minua niin kovasti, että vei sen määrätietoisesti kassalle (onneksi hän tuntee makuni hyvin, sillä ostos oli erinomaisen onnistunut).

In So Deep päätyikin olemaan ihka ensimmäinen kunnollinen japaninkielinen lukukokemukseni, joka päätyikin suosikkinostokseni vuonna 2022 alkaneista lukemistani mangasarjoista. Sarja ei vielä tuolloin 2024 kesällä ollut englanniksi saatavilla, mutta se on sittemmin sekä lisätty Kodanshan K Manga -digialustalle että lisensoitu printtipokkarijulkaisuun.

Sarja oli rohkaiseva ensimmäinen kokeilu sen takia, että se on erittäin helppoa luettavaa. Söötti lukioromanssi, jonka hahmoilla ei ole mitään erityissanastoa vaativia kiinnostuksenkohteita. Olin valmistautunut lukemista aloittaessa siihen, että varmasti menee asioita ohi, mutta sarja olikin tosi helppolukuinen. Sanakirjaa piti toki käyttää, ja hidastahan homma oli, mutta ymmärsin lukiessa lähestulkoon kaiken dialogin ja pysyin hyvin kärryillä tapahtumista ja keskustelusta. Tämä onkin edelleen ylivoimaisesti helpoin manga, jota olen alkukielellä lukenut.

Iso vaikuttaja helppouteen oli tietysti myös, että olen tässä vuosien varrella katsonut paljon animea, sillä animessa hahmot ovat niin usein lukiolaisia, että lukion käymiseen liittyvää sanastoa on kertynyt vaivihkaa reilusti. Samoin romanssisanastoa on kertynyt silkalla osmoosilla ihan hyvin. Monesti en osaa lukea kanjeja sellaisenaan, vaikka sana olisikin tuttu ääntämismuodossaan, mutta furiganojen tuomat ääntämisohjeet ratkaisivat tämän ongelman ja vähensivät sanakirjan pläräystarvetta. Sekin auttoi, että sarja oli tosi innostavaa luettavaa söötissä ja sopivasti hassuttelevassa romcom-hengessään.

Erityisen hauskaa oli tajuta, miten mangassa ilmaistaan esimerkiksi änkyttämistä ja erilaisia puhetapoja. Vuosien animenkatsominen oli valmistanut minut sanaston lisäksi myös tunnistamaan erilaisia puhetyylejä, ja näitä olikin tosi kiinnostavaa seurata. Luettuna erilaiset puhetyylit tulivat jotenkin konkreettisemmin esille kuin animessa kuultuna. Sarjan naispääosa puhuu standardimpaa ja kokonaisempaa kieltä, miespääosa taas kasuaalimmin ja puhekielisemmin (koska tytöiltä odotetaan Japanissa yleisesti ottaen kohteliaampaa puhetapaa kuin pojilta). Tämä konkretisoi tosi vahvasti sitä, miksi mangassa ei aina kovin paljoa visuaalisesti korosteta sitä, mikä puhekupla kuuluu millekin hahmolle – mangassa puhetyyli erottaa usein japaniksi puhujat toisistaan vahvemmin kuin englanniksi.

Ruutu sarjasta. Ei mitenkään erityinen visuaalisesti. — Pääpoika Kametanin kerrottua ujosteluongelmansa syntytarinan päätyttö Kirino harhautuu hetkeksi ajattelemaan, miten söpö Kametani on. Kametani muistuttaa, että Kirino lupasi olla nauramatta tarinalle. Kirino pyytää anteeksi ja palaa aiheeseen kertomaan, että on tutkinut, mitä ujosteluongelman parantamiseksi voisi tehdä.

Hauska yksityiskohta, jota en tullut ajatelleeksi ennen sarjan lukemista: Kesken jäävät sanat (yllä olevassa kuvassa oikealla ylhäällä) kirjoitetaan aina äänteisiin perustuvilla kana-merkistöillä. Vain kokonaiset sanat, joihin liittyy oikea merkitys, kirjoitetaan kanjeilla (oikealla alhaalla), sillä kesken jäävään sanaan ei vielä liity merkitystä eikä se ole oikea ehjä sana. Toisena hauskana yksityiskohtana japanin kielessä käytetään tutun huutomerkin lisäksi myös pientä versiota tsu-hiraganasta (つ ilmaisemaan puheen äkillistä katkeamista tai huudahdusta (kuvassa oikealla ylhäällä). Sanan keskellä pieni versio samasta merkistä taas tarkoittaa konsonantin kahdentumista eli käytännössä lyhyttä taukoa (kuvassa keskellä). Katakana-sanoissa käytetään vastaavasti katakana-merkistön tsu-merkin (ツ) pientä versiota.

Alkeellinen lukija oppii tietysti parhaiten helpon tekstin kanssa, joten tämä sarja on hyvä suositus lukemiskokeilujen aloittamiseen. Oli minulle myös aika iso henkilökohtaisen kehityksen virstanpylväs, että ymmärsin sarjaa japaniksi luettuna niin hyvin, että pystyin puhumaan siitä japaninkielisen julkaisun perusteella Mangankartan jakson 121 pääaiheena. Tätä sarjaa onkin tullut tähän mennessä luettua kahdeksan pokkarin verran (sääli tosin, että fokus menee vähän tympeään suuntaan myöhemmissä pokkareissa).

Slam Dunk

Sarjan kahden ensimmäisen pokkarin kannet. Hyi en kyllä ikinä pyöräilisi tuollasella muurilla. — *Hanamichi Sakuragi on tyhjää toimittava lukiokovis, kunnes ihastus koripallosta intoilevaan tyttöön saattaa hänet jäseneksi koulun koriskerhoon, josta hän löytää uuden intohimon.*

Tekijä: Takehiko Inoue
Julkaisu: Weekly Shonen Jump (Shueisha); englanniksi Viz
Julkaisuaika: 1990–1996
Pokkareita luettuna: 2,5/31 (koska luin uudempaa painosta, jossa joka toinen pokkari on normaalia paksumpi)

Sen sijaan toinen 2024 kokeilemani sarja, lukiokorisklassikko Slam Dunk, tuntui paljon vaikeammalta luettavalta kahdesta syystä. Ensinnäkin sarjan kieli on paljon haastavampaa kuin In So Deepissä, ja siinä käytetään paljon enemmän sanoja, joita en tunne valmiiksi. Kyseessä on urheilusarja, jossa on urheiluun liittyvää erityistermistöä, mutta lisäksi mielestäni käytetty kieli on muutenkin vähemmän suoraviivaista kuin In So Deepissä. Tarvitsin lukiessa sanakirjaa enemmän, ja lisäksi lauserakenteita piti säännöllisesti tähtäillä Google Translatella, repliikkien merkitysten hahmottamisen tueksi. Loppupeleissä ymmärrys sisällöstä tuli melkein samalle tasolle kuin In So Deepissä, mutta paljon isommalla vaivannäöllä.

Toisekseen Slam Dunkin alku ei vain saavuttanut minua lukijana. Olin innostunut kokeilemaan sarjaa siksi, että olin aivan valtavan vaikuttunut mangaka Takehiko Inouen itse ohjaamasta tuoreesta The First Slam Dunk -animeleffasta, joka oli todella mahtava kokemus ja jota suosittelen kaikille.

Leffa kertoo sarjan viimeisestä isosta korismatsista, mutta on silti täysin katsottavissa ilman muuta tuntemusta sarjasta kuin pieni wikipediakatsaus päähenkilö Sakuragin koristiimistä. Varmaankin leffa toimii itsenäisenä teoksena niin hyvin sen takia, että se nostaa koristiimistä eri hahmon keskeisimmäksi päähenkilöksi kuin manga. Huomasin heti, että leffan päähenkilö Ryota Miyagi on enemmän minun hahmoni kuin kuumapäinen Sakuragi, mutta halusin silti kokeilla mangaakin, vaikka urheilushounen ei ihan omin genreni olekaan.

Ja iso haasteeni Slam Dunkin kanssa onkin, että Sakuragi osoittautui minulle tosi epämiellyttäväksi hahmoksi, enkä pääse ollenkaan mukaan hänen näkökulmastaan kerrottuun tarinaan. Varmaan kerronta tuo häneen uusia puolia sarjan edetessä, mutta parin ekan pokkarin jälkeen on vähän hankala löytää motivaatiota jatkaa sarjan parissa. Tässä vaiheessa sarjassa ei vielä myöskään ole oikein muita keskeisiä hahmoja, joilla olisi jotain omaa meneillään, joten sarja (ja siitä tykkääminen) on täysin päähenkilönsä varassa.

Hyvänä puolena sarjan ysäripahispoikakonteksti teki siitä kuitenkin tavallaan hauskaa luettavaa. Tötterötukkainen Sakuragi ja monet hahmot hänen ympärillään puhuvat korostetun koviskarskisti, ja kuulen kaiken dialogin päässäni animetyyliteltynä koviskärinänä, ja se huvittaa minua kivasti.

***

Näiden kahden sarjan ykköspokkareiden myötä totesin, että kyllähän tämän kielimatkan täytyy jatkua, ja molempia sarjoja on tullut luettua eteenpäin – Slam Dunkia tosin vasta vain kakkospokkarin verran, kun harhauduin sen jälkeen hauskempien kokeilujen pariin.

Manga
Meta

Mangaa japaniksi, osa 1: Alku

Kääk miten olikin niin kiireinen kevät, etten ehtinyt vilkaista blogiin päinkään. Mutta tarkoitukseni ei ole ottaa stressiä blogista, joten kirjoittelen silloin kun ehdin. Kuten nyt!

Hitsi, pokkarikavalkadin alavasemman reunan punahupparinen Watarase sarjasta Tokoton kuzuna Watarase nanoni on aika kääkhot. — *Japaninkielistä luettavaa on kertynyt jonoksi asti.*

Olen muutaman viime vuoden aikana testaillut mangan lukemista japaniksi. Toistaiseksi lukemistoon on päätynyt vain kanjien eli kiinalaisten kirjoitusmerkkien lukemista avustavilla furiganoilla varustettuja sarjoja. Tämä helpottaa lukemista aivan olennaisesti, koska ääntämisasuinen sanavarastoni on pitkän animeharrastuksen ansiosta paljon laajempi kuin kanjiosaamiseni – eli tunnistan paljon enemmän sanoja ääntämismuodosta kuin niihin liittyvistä kirjoitusmerkeistä. Ja furiganat nimenomaan kertovat, miten kanjit kuuluu lausua.

Olen japanin kielen suhteen valitettavan itseoppinut. Lukiossa oli aikoinaan mahdollista suorittaa kolme japanin kurssia, joista viimeinen koostui melkein kokonaisuudessaan siitä, että opettaja näytti luokalle Densha Otoko -draamasarjan. Kursseista ei sitten ehkä jäänyt lopulta käteen ihan kauheasti, kun en lukion jälkeen pitkään aikaan jatkanut kielen parissa.

Monta vuotta myöhemmin näpyttelin usean vuoden ajan kielenopiskelusovellus Duolingoa, joka ei kuitenkaan ole kanjien opiskeluun millään tavalla käyttökelpoinen työväline, koska se vain syytää oppijalle erilaisia kanjeja, jotka sitten pitäisi vain opetella ilman mitään oikeaa ymmärrystä siitä, mitä missäkin kanjissa tapahtuu. Kanjien opiskeluun löysin paremmaksi apuvälineeksi Wanikani-palvelun, joka perustuu siihen, että ensin opetellaan erilaisten tarinallisten muistisääntöjen avulla kanjien osat eli radikaalit ja sitten niistä koostuvat kanjit ja lopulta kanjeista koostuvaa sanastoa. (En kauheasti tykkää palvelun tosi kirjaimellisesta tavalla rakentaa muistisääntötarinoita, mutta käyttämässäni sovelluksessa keksin monesti omat tarinat, jos valmiina tarjotut eivät tunnu riittävän toimivilta.)

Ennen loppuvuotta 2023 ei japaniksi lukemisen mahdollisuus ollut juolahtanut mieleenikään. Koska enhän minä ole koskaan oikeasti opiskellut japania, ja enhän minä nyt voi osata lukea sitä. Tuolloin kuitenkin valmistelimme Mangakarttaan jaksoa ysäriklassikkosarjasta Fake, ja sitä silmällä pitäen innostuin spontaanisti tavaamaan tekijä Sanami Matoh’n 2010-luvun alulla tekemää jatkosarjaa alkukielellä (koska mitään järkeviä käännöksiä siitä ei taida olla olemassakaan). Furiganoja ei kyseisessä jatkosarjassa ollut, joten Google Translaten kamerakäännöstoiminto oli ahkerassa käytössä. Mutta sen avulla sain kuin sainkin luettua ihan useita lyhyitä lukuja sarjaa. Totesin kuitenkin vielä tässä vaiheessa, että ei minusta taida japanin lukijaksi olla, koska olihan se hitsin hidasta ja turhauttavaa.

Toukokuussa 2024 kävimme sitten Japanissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2017. Matkamme alkoi Okinawalta, ja siellä yövyimme muutaman yön lähellä Churaumin akvaariota kahden miehen pitämän havaijilaisen ravintolan yläkerrassa, jonka kahta värikästä huonetta herrat vuokrasivat matkaajille. Ravintolan puolella tökötti mangahylly, jossa oli selvästi omistajien suosikkisarjoja – etenkin kasarin ja ysärin jengipahis- ja baseball-sarjoja.

Ravintola ja vierashuoneet olivat hauskan värikkäitä. — *Minä tutkimassa ravintolan mangahyllyä Okinawan böndellä.*

Ruokaa odottaessa poimin hyllystä hetken mielijohteesta baseball-sarja Majorin ykköspokkarin ja rupesin tavaamaan sitä. Ja yllätyin hurjasti siitä, miten helppoa lukeminen oli ja miten kivasti sain tapahtumista ja dialogista selvää. Sitten totesin, että kenties voisinkin kokeilla ihan oikeasti ostaa pokkarin mangaa luettavaksi, jos se vaikka onnistuisikin!

Tuolta 2024 reissulta mukaan lähti kaksi pokkaria, ja kun niiden lukeminen epävarmuuksista huolimatta sitten toimi yllättävänkin hyvin, niin tässä muutaman vuoden aikana on kertynyt enemmänkin japaninkielistä mangaa ja siihen liittyviä lukukokemuksia. Osassa lukuvalinnoista lukeminen on erinäisistä syistä toiminut paremmin tai vaikeammin kuin toisissa, mutta kokonaisuutena on ollut tosi siistiä, kun tuntuu, että kehitän itseäni ihan uudella alueella.

Japaniksi lukemisen kautta olen myös löytänyt jännittävän uuden tason mangaharrastukseeni. Ajattelin siksi tässä postaussarjassa kerätä ylös pohdintoja siitä, miten erilaisia sarjoja on hyvin erilaista lukea allekirjoittaneen auttavalla kielitaidolla.

Kaipaan vaihtelua ja haluan (lukea) kaiken

Suhtaudun fiktioon intohimoisesti, mutta minulle ei yleensä nouse yhtä tai muutamaa supersuosikkisarjaa, jotka valtaisivat elämäni pitkäksi tai keskipitkäksi ajaksi. En yleensä jää makustelemaan sarjoja fanifiktion kautta, enkä seuraa tekijöitä kovin aktiivisesti. En koe kuuluvani mihinkään tiettyyn fandomiin, enkä myöskään katso tai lue samaa sarjaa montaa kertaa peräjälkeen tai lyhyen ajan sisällä.

Vaikka en ole koskaan ollut minkään tietyn sarjan harrastaja, enkä osaa uppoutua muutamaan supersuosikkiin eksklusiivisesti, minulla on kyllä useita suosikkisarjoja, joiden pariin tekee mieli välillä palata. Näitä suosikkeja saatankin lukea tai katsoa uudestaan, mutta aivan muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta (kuten Stray Dog’s Night, josta kirjoitin aiemmin) kulutuskertojen välillä on tyypillisesti useita vuosia. Näin tuntuu siltä, että teoksesta löytyy paremmin uutta, kun muistikuvat ovat ehtineet sopivasti heiketä.

Tapaani harrastaa mangaa ja animea kuuluu olennaisesti se, että haluan tutustua laajaan kirjoon teoksia. Eniten tietysti sellaisista genreistä ja tyyleistä, jotka vetoavat minuun nimenomaisesti, mutta myös vähän reunamilta monipuolisuuden ja yleistietoisuuden nimissä sekä suosituksien siivillä.

Tykkään myös katsoa useita erilaisia animesarjoja yhtä aikaa, ja yleensä on hauska katsoa peräkkäin eri sarjojen jaksoja. Samoin tykkään, että luvussa on yhtä aikaa useita mangasarjoja.

Hassuinta harrastamisessani ehkä on, että suurinta herkkuani ovat rauhaisat vapaapäivän aamupäivät, jolloin voin lukea vuorotellen luvun kerrallaan 3-5 eri sarjaa – mieluiten eri pituisia, eri genreistä, eri kohdeyleisöille ja erilaisilla tyyleillä toteutettuna. Viime aikoina olen valikoinut tarkoituksella kerralla luettavaksi myös erikielisiä sarjoja, jolloin neljän pokkarin lukupinosta voi löytyä kivasti yksi englanninkielinen, yksi suomenkielinen, yksi ranskankielinen ja yksi japaninkielinen pokkari. Japanin kieli on tosin vielä niin harjoitteluasteella, että pokkarit ovat liian raskaita luettavaksi luku kerrallaan, vaan menevät alas muutaman aukeaman pätkissä – elleivät luvut sitten ole vain muutaman sivun pituisia. Toisinaan mukaan lukujonooni eksyy tietysti myös romaaneja tai ei-japanilaista sarjakuvaa, mutta manga on fiktioharrastukseni ehdoton ydin ja minulle rakkain fiktiomuoto ja -kulttuuri.

*Tänä aamuna lukupinoni näytti tältä: Golden Kamuy 25 (englanniksi), Pinky Nightmare (japaniksi), Pour le pire eli Natsume Arata no kekkon 2 (ranskaksi) ja Nana 17 (suomeksi)*.

Mangakartta-podcastia varten tulee toki joskus kiire pääaihesarjojen kanssa, jolloin täytyy keskittyä niihin. Siitä tulee kuitenkin aina vähän yksinäinen olo. Entä kaikki ne muut kiinnostavat sarjat, jotka odottavat minua?! Tuntuu kuin jäisin paitsi jostain, vaikka eiväthän ne muut sarjat ole mihinkään karkaamassa, vaikken lukisikaan niitä juuri tässä kuussa.

En ole itsekään oikein koskaan saanut kunnollista selvyyttä siitä, miksi nautin suuresti siitä, että saan vaihdella luettavaa. Luulisi, että keskittyminen toimisi paremmin, jos syventyisi yhteen sarjaan kerrallaan. Tiedän, että monilla innokkailla lukijoilla on usein monia romaaneja kesken samalla kertaa, ja luettavaa vaihdellaan fiiliksen mukaan. Ehkä oma mieltymykseni mangan kanssa on vähän samaa lajia. En ole kuitenkaan koskaan tainnut keskustella kunnolla kenenkään muun kokemuksista tällaisen lukutavan osalta.

Ehkä olen lyhytjänteinen ja elän elämääni pyrähdyksinä, eikä kultakalan keskittymiskykyni malta edistää yhtä pokkaria liian pitkään. Ehkä lukutyylini on traaginen heijastuma työelämästäni, jossa on usein viisi asiaa työn alla yhtä aikaa, ja kaikkien olisi hyvä olla valmiina viimeistään kolme varttia sitten, ja tietokonekin haluaisi päivittää itsensä just nyt.

Toisaalta olen tosi hyvä uppoutumaan fiktiomaailmoihin. Kun avaan pokkarin tai jakso lähtee pyörimään, olen sisällä maailmassa ja tarinassa, eikä sarjojen välillä vaihtamisesta tule siksi häiriötä uppoutumiseen. Olen syväuppoutuja ja myötäelän vahvasti etenkin lukiessani, ja sen takia saan yleensä myös helposti palautettua mieleen, mitä viimeksi tapahtui, ja pääsen hyppäämään mukaan siihen, missä nyt mennään, ainakin jos viime lukemisesta ei ole vuosia. Poikkeuksena ovat hyvin juonivetoiset tai tekniset sarjat, joissa en ole päässyt kunnolla mukaan hahmojen kuulumisiin.

Yksinkertaisin selitys on myös varmaan se,että ihan vaan tykkään vaihtelusta. Tykkään myös tutkia erilaisia kerrontatyylejä, ja siksi jää se yksinäinen fiilis vain yhden sarjan lukemisesta kerrallaan. Erilaiset sarjat peilaavat rinnakkain luettuna niiden erilaisia vahvuuksia, heikkouksia, painotuksia, tyylejä sekä kerronnallisia rakenteita ja ratkaisuja toisiinsa kiehtovalla tavalla. Maailma on huikean täynnä erilaisia tapoja kertoa tarinoita, ja jotenkin pystyn syleilemään sitä rikkautta paremmin, kun sarjat heijastavat toistensa erilaisuutta.

Lukupinoni eräänä tammikuisena viikonloppuaamuna: Numa sugite mohaya koi eli In So Deep, It’s Love Already 8 (japaniksi), Under Grand Hotel 1 (englanniksi), Lovesick Ellie 3 (englanniksi) ja Kaiju Girl Caramelise 5 (englanniksi).

Joskus lukujonossa on syystä tai toisesta sellaistakin sisältöä, joka ei ole ihan oma juttuni ja jonka lukeminen ei siksi innosta ihan hirveästi. Lukeminen sujuu tällöin mukavammin, kun jokaisen luvun jälkeen on luvassa jotain muuta, toivottavasti enemmän mukaansatempaavaa.

Jotkut sarjat saattavat olla myös tosi raskaita lukea, joko kerronnan tai sisällön takia – jolloin on myös hauska ahmaista väliin jotain soljuvampaa. Intensiivisesti tunteisiin iskeviä lukukokemuksia on ihan mukava tasoittaa vähän leppoisemmilla tapauksilla, jotka eivät vaadi sitä, että olen hyperimussa mukana niin kovaa, ettei happi meinaa kulkea. Isovaihteisen toimintasarjan tappelun jälkeen maistuu sopivan turbulentti romanssi, romanssin jälkeen mehukkaan jännä mysteeri, mysteerin jälkeen elämää makusteleva ihmissuhdedraama. Arkikuvaukset käyvät tylsiksi, jos ei välillä saa pulahdettua fantasian puolelle. Tyylitellyn rosoisen ja omaperäisen erottuvan piirrostyylin parina on miellyttävää lukea jotain virheettömän kauniin näköistä, ja genretyypilliset hahmodesignit kaipaavat ystäväksi jotain revittelevämpää.

Näiden pohdintojen jälkeen sain ehkä tavoitettua joitain ajatuksia siitä, miksi tykkään lukea niin kuin luen. En varmaan kuitenkaan koskaan tule löytämään mitään yhtä ja selkeää syytä hassulle viikonloppuiselle aamurutiinilleni, jossa vaihdan pokkaria nopeammin kuin vaatteita. Mutta ei se haittaa – tärkeintä on, että saan viettää aikaa vaihtuvan kirjapinoni kanssa ja nauttia tyylien ja tarinoiden kirjosta sellaisella tavalla, joka antaa minulle parhaan kokemuksen.

BL-bingo: Here and There and Us

Noniin, tämän myötä vuoden 2025 BL-mangat on vihdoin bingotettu!

Alkuperäisen sarjan kannet - kummassakin toinen päähenkilöistä lähikuvassa. — *Reippaan rempseä Majima ja* *hiljaisen vakava Sonoki* ovat toistensa vastakohdat, mutta ystävystyvät silti.

Alkuperäisnimi: Achira kochira bokura, jatkosarja Achira kochira bokura (no, are kara to kore kara)
Tekijä: Thanat
Julkaisu: Hibana (Shogakukan), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun 2026 loppuun)
Julkaisuaika: 2015–2018
Luettuna: 2/2 pokkaria

Jatkosarja Here and There and Us (and Then and After)

Alkuperäisnimi: Achira kochira bokura (no, are kara to kore kara)
Tekijä: Thanat
Julkaisu: .Bloom (Home-sha), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun 2026 loppuun)
Julkaisuaika: 2019–
Luettuna: 1/3+ pokkaria

Tämä taisi olla ainoa sarja joka nappasi tasan yhden osuman bingosta. — *Uusi osuma kirkkaankeltaisella tähdellä Majiman blondattujen hiusten kunniaksi.*

Jännä piirrostyyli:

Thanatin piirrostyyli ei ole mielestäni kauhean kutsuvaa, mutta se toisaalta erottuu BL-sarjoista reippaasti. Tekijän hahmosuunnittelu ei käytä BL-tyylitropeita ainakaan kovin näkyvästi, eikä siksi päältä päin näytä BL-sarjalta. Tämä sinällään sopii tarinaan, joka on erittäin määrätietoisella tavalla hidas slowburn-tarina ystävystymisestä ja siitä, miten hankalaa kahden pojan on löytää toisensa, kun kumpikaan ei osaa olettaa, että toisella voisi olla romanttisia tunteita, joihin voisi vastata.

Muita huomioita:

Yllättäen viimeisenä BL-bingosarjana Here and There and Us onnistui saamaan ainoastaan yhden osuman. Vaikka sinällään tykkäsin tarinasta, ei se osunut ihan mihinkään bingoruutuun, eikä jäänyt ehkä kovin vahvasti mieleenkään. Toisaalta tarinan rakentaminen kahden hyvin erilaisen pojan ystävyydestä, johon romanttiset tunteet alkavat varkain sekoittua, on kerrottu tosi hyvin ja kiinnostavasti – se vain on hyvin pieni tarina, joka keskittyy ihan muihin asioihin kuin mihin BL yleensä keskittyy. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, ja etenkin alkuperäinen sarja erottuukin siksi genrestään ihan hauskasti paitsi piirrostyylin, myös fokuksensa ansiosta.

Luin myös jatkosarjaa Here and There and Us (and Then and After), mutta sen osalta lukeminen jäi innostuksen puutteen takia puoliväliin, ja tuskin tulee jatkettua ottaen huomioon, että olen lukenut Manga Planetista, joka suljetaan nyt maaliskuun päättyessä. Vaikka alkuperäisen tarinan kerronta hurmasi omalla arkisella tavallaan, ei sama hidastempoinen tyyli oikein enää napannut mukaansa jatkosarjassa – tai ainakin lukemistahtia olisi pitänyt hidastaa aika paljon, jotta makusteluun olisi päässyt mukaan kunnolla.

Tykkäsin lopulta lukukokemuksesta, mutta en jäänyt kaipaamaan lisää.

BL-bingo: Ten Count 1-4

Pokkareiden 1-4 kannet, joissa jäbien päällä jotain hyi limaa yäh.

Salaryman Shirotani on germafoobikko, joka pelkää saastumista, tartuntoja ja vieraiden asioiden koskemista. Hän tutustuu terapeutti Kuroseen, joka alkaa ihan muuten vaan ja työkontekstin ulkopuolella avustaa häntä pöpöfobian kanssa ja pyytää häntä laatimaan kymmenkohtaisen listan pelottavista toimista, jotka hänen täytyy siedätyshoidon nimissä suorittaa parantuakseen.

Tekijä: Rihito Takarai
Julkaisu: Dear+ (Shinshokan), englanniksi SuBLime
Julkaisuaika: 2013-2017
Luettuna: 4/6 pokkaria

Bingokortti. Yabai säästyi täpärästi uudelta osumalta! — *Ten Countin osumat merkitty vaaleansinisillä kolmioilla Kurose-kansien epämääräisen mönjän kunniaksi.*

Aika mid ja myrkyllinen romanssi:

Huomasin aika nopeasti, että tämä sarja ei iskenyt minuun yhtään. Syy on ehdottomasti pääparin dynamiikassa. Nyyhkien tärisevät ja riepoteltavan tuntuiset uket, jotka eivät koskaan ennen ole ajatelleen seksuaalisia ajatuksia ja ovat nyt ekaa kertaa ihastumassa, eivätkä oikein tiedä, miten ihmiskeho toimii, eivät vaan ole ollenkaan juttuni. Shirotani tuntuu makuuni ihan liian lapsenomaisen viattomalta hahmolta tällaiseen aikuisista kertovaan tarinaan.

Kurose taas on salaperäinen jätkä, jonka ammattietiikka joustaa epämiellyttävän paljon. Hän itse perustelee Shirotanin saattamista ahdistavan eritteentäytteisiin seksuaalisiin tilanteisiin ammatillisella osaamisellaan, mistä syntyy aika synkeä kuva terveyden ammattilaisesta, joka käyttää seksuaalisesti hyväkseen häneen luottavaa asiakasta. Olen nähnyt Kurosen toimintaa puolusteltavan siitä näkökulmasta, että parin suhde ei ole ammatillinen, mutta mielestäni tämä on aika heikkoa puolustelua, sillä Kurose myy suhteen Shirotanille kuitenkin ammatillisesta näkökulmasta ja saa tämän luottamaan itseensä mielenterveyden ammattilaisena. Sillä, ettei Kurose ota maksua Shirotanilta, ei ammattieettisyyden kannalta ole tässä mielestäni olennaista merkitystä.

En edes oikein tiedä, kuuluuko tälle sarjalle antaa non-con-osumaa bingoon, kun tavallaan kaikki tilanteet lähtevät suostumuksellisista (joskin manipulatiivisista) kuopista ja sitten eskaloituvat epävarmemmalle alueelle. Ehkä ei osumaa? Ehkä joo osuma? En tiedä…

Vaikka sinänsä tykkään myrkyllisistä suhteista konseptina tosi paljon, tästä parista syntyvä dynamiikka tuo kurkkuuni lähinnä tympeän tunteen. Tämä johtuu siitä, että mielestäni tekijä ei ole itse aivan tilanteen tasalla eikä kerro tarinaa riittävästi se tiedostaen, että Kurosen toiminta on ongelmallista. Tai siis tiedostaahan sarja ongelmallisuuden sinällään, mutta Kurosen yksipuolisehkossa rakkaudessa riutuminen ja sen ajamana jatkuva tilaisuuksien etsiminen Shirotanin saamiseksi seksuaalisiin tilanteisiin näyttää omiin silmiini enemmän romantisoidulta kuin karmivalta. Toisaalta sarja on sävyltään niin vakava, ettei se oikein osaa kärjistää tilannetta huvittavan kreisisti. Kun tähän ynnää sen, että Shirotani edustaa minulle aika luotaantyöntävää hahmotyyppiä, lopputuloksena oikein mikään hahmoissa ei toimi minulle yksittäin eikä yhdessä.

Sarjaa on enää kaksi pokkaria lukematta, joten ehkä se pitää jossain kohtaa kahlata loppuun, mutta tämä oli valitettavasti ainoa viime vuonna lukemani BL-sarja, josta ihan aktiivisesti en pitänyt. Minulla on melko vahva ajatus siitä, miksi Kurosella on päähänpinttymä Shirotanista, joten tähän liittyvä paljastus tuskin tulee yllätyksenä sitten kun on tullakseen, mutta jotenkin tuntuisi tylsältä jättää viimeinen kolmannes sarjasta lukematta, kun olen näin pitkälle päässyt (eikä BL-mangaa nyt käänteiden ja paljastusten takia muutenkaan lueta).

Suudelma työpaikalla:

Semmoinenkin oli Kurosen klinikalla.

Tuhma kansikuva:

Ten Count oli aikoinaan vuosikymmen sitten hyvinkin puhuttu sarja, jonka kaikki genreä seuraavat tiesivät vähintään nimeltä. Varmasti reunaisan mehukkaalla tavalla kielletty terapeutti-asiakas-suhde vaikutti tähän. Samaten osansa oli todennäköisesti sillä, että tekijä Rihito Takarai oli vähän tätä ennen lännessäkin noussut tunnetuksi Venio Tachibanan käsikirjoittaman Seven Days -tarinan piirtäjänä, ja siksi molempien uraa seurattiin harrastajapiireissä mielenkiinnolla. (Näin jälkikäteen mietittynä kumpikaan tekijöistä ei ole kuitenkaan tainnut saavuttaa mitään Seven Daysin vertaista sen jälkeen.)

Yksi tärkeä tekijä suosiolle saattoi olla myös ykköspokkarin kansi, joka on todella voimakas kokonaisuus. Ylivalottunut tausta kehystää ahdistavalla tavalla kirurgimaskin takaa luimuilevan Shirotanin, joka on ällöttävän epämääräisten lohenpunaisten roiskeiden peitossa paita auki ja hanskat käsissä. Sarjan nimi kelluu etualalla pahaenteisesti. Roiskeet ja maski yhdistelmänä luovat vahvan mielikuvayhteyden tarinan keskiössä olevaan likaisuuden pelkoon.

Kansisuunnittelu on erinomaisen onnistunut, ja olin vähän pettynyt siihen, että itse sarjan paljon maanläheisempi tunnelma sopii enemmän kahden viimeisen kannen perinteisempään kansiposeeraustunnelmaan kuin ykköspokkarin päräyttävään sommitteluun.

Muita huomioita:

Tämä sarja ei ole mielestäni ollut kovin seksikäs, ja koska hahmokemioiden yhteensopimattomuus omien preferenssieni kanssa vesittivät dynamiikan minulle vahvasti aika mid -akselille, en anna tälle yabai-osumaa. Huononkin sävyisen yabain pitäisi olla jollain tavalla kihelmöivän innostava, mitä tämä ei oikein minulle ollut.

BL-bingo: Dear, My God ja Koh-Boku

Tämän postauksen BL-tarinoista isommat turinat löytyvät Mangakartta-podcastin jaksosta 119, mutta BL-bingon täydellisyyden vuoksi otetaan blogiinkin pieni katsaus.

Dear, My Godin ja The Talking Flowerin osumat merkitty pienillä tummanvirheillä tähdillä ja Koh-Bokun osumat pinkeillä kolmioilla.

Dear, My God

Kannessa Ross tuo tyynesti silmänsä sulkien otsansa Rivin otsalle ja Riv tarraa hänen kyynärvarsiinsa ja katsoo häntä anelevasti.

Isä Ross yrittää saada epämääräisen Riv-pojan irti hämärästä kultista, joka hyväksikäyttää ihmisiä, mutta joutuukin itse pinteeseen.

Tekijä: Nemui Asada
Julkaisu: on Blue (Shodensha), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun loppuun asti)
Julkaisuaika: 2014–2015
Luettuna: 1/1 pokkaria

Varma uusintaluku, vanhempi uke, herkullinen voimasuhde, myrkyllinen romanssi, non-con ja yabai!

Tämä on tosi uniikki ja mieleenpainuva tarina ja tulikin luettua nyt jo toiseen kertaan. Harva tarina alkaa näin synkistä lähtökohdista, kun Riv vangitsee Rossin kultin päämajaan ”parikseen” ja raiskailee häntä. Ross ei kuitenkaan voi olla tuntematta sympatiaa sekavaa sieppaajaansa kohtaan nähdessään, miten kultin johtaja manipuloi tätä. Tosi kiinnostava puolen pokkarin tarina, joka sisältää sekä tosi hyytäviä että kivan lämpimiä hetkiä, ja kiinnostavan avoimen lopetuksen.

Ross olisi melkein voinut saada myös setämies-osuman, mutta on sitten kuitenkin vähän liian nuorekas sille.

The Talking Flower

Jäbä istuu sohvalla tosi oudon näköisen kukan kanssa.

Dear, My God -pokkariin sisältyvä toinen tarina, jossa mies ystävystyy puhuvan kukan kanssa.

Wholesome ja tuhannen kännissä:

En ollut edes muistanut tätä raflaavamman Dear, My Godin kyljestä löytyvää mukavampaa tarinaa, mutta tämäkin oli oikein ovela pieni tarina, ja ehdottomasti uusintalukemisen arvoinen. Miehen ja kukan juttelut ovat tosi sydämellisiä, ja ennen pitkää kukka muuttuu ihmiseksi, mikä sekoittaa pakkaa hauskasti.

Jopa tuhannen kännissä -kohtaus oli aika wholesome, kun nukahdetaan söpösti sohvalle yhteisen kalsarikännäyksen päätteeksi – mutta kerrankin alkoholin kulutus ei johda seksiin.

Koh-Boku

Kannessa tiukan oloinen nuorempi ukkeli auttaa rennon velmulta vanhemmalta ukkelilta takkia pois.

Valtion työntekijät tekevät paljon töitä ja samalla vähän rakastuvat.

Tekijä: Michiru Sonoo
Julkaisu: Cheri + (Shinshokan), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun loppuun asti)
Julkaisuaika: 2013–2014
Luettuna: 1/1 pokkaria

Aika mid, vanhempi uke ja setämies:

En saanut tarinasta valitettavasti oikein mitään irti – varmasti tosin osittain kertakaikkisen ala-arvoisen käännöksen takia. Kotikutoinen tekele visuaalisesti, eivätkä miehet sykäyttäneet, vaikka olisi ollut setämieskin paikalla. Pääparin dynamiikassa ei vaan ollut minulle mitään tarttumapintaa.

BL-bingo ja vuosimangasuosikki 2020: A Stray Dog’s Night

Vuosi vaihtui, mutta kuten viime postauksessa totesin, Desucon Frostbitessä pitämäni luento ”Ihanan kamalat ongelmalliset parisuhteet BL-mangassa” vei aika lailla kaiken tuottavan vapaa-aikani tammikuussa, joten harmillisesti en saanut kirittyä viimeisiä viime vuoden BL-bingo-postauksia blogiin.

Muista on tulossa varmaan kokoavaa postausta, mutta tämän postauksen teos on yksi viime vuosien suurimmista BL-suosikeistani, ja saa samalla myös kunnian olla yksi vuoden 2020 mangasuosikeistani. Joten siitä oli pakko saada aikaan vielä kunnollisempi läpikäynti – siitäkin huolimatta, että sain jo pulputettua tuntojani tarinasta Mangakartan jakson 119 lukujonossa, jossa oli mahtavaa päästä kerrankin puhumaan tarinasta ihan spoilereita myöten (joten jätetään tämä postaus spoilerittomaksi).

Pokkarin Manga Planetissa käytetty (ja paras) kansi, jossa päähenkilöt mulkoilevat kameraa tuimasti intiimissä lähikuvassa.

Limainen lääkäri Lean auttaa ärtyisää poliisi Ericiä tiukassa paikassa, ja he päätyvät lähenemään Ericin tutkiman huumevyyhtitapauksen myötä.

Alkuperäisnimi: Norainu no yoru
Tekijä: Yofune Shibue
Julkaisu: Magazine Be x Boy (Libre), englanniksi diginä Manga Planet (maaliskuun 2026 loppuun) ja Renta, ja ainakin Manga Planetin version japanilaiseksi oikeudenhaltijaksi on nimetty CLLEN Inc, jolla on kenties kansainväliset levitysoikeudet tai jotain.
Julkaisuaika: 2020
Luettuna: 1/1 pokkaria

Yabai räjähtää kohta liitoksistaan, mutta ei haittaa, siksihän se on free space -kohdassa.

Uudet osumat merkitty Leanin sinisenä varjoista hohkaavan silmän kunniaksi sinisillä pienillä tähdillä.

Omegaverse ja varma uusintaluku:

Viime metreillä tuli napattua tästä varmasta suosikista omegaverse-ruutuun viime vuoden ensimmäinen ja ainoa osuma. Omegaverse ei ole yhtään oma juttuni, joten ei ihme, ettei lukulistalleni muuten eksynyt mitään sieltä. Tämän tarinan tyyppiset asetelmat kuitenkin ihan kiehtovat, kun pääpariskunta onkin combomallia beta x alfa, eikä se tyypillinen ja omaan makuuni melko tylsä dynamiikka alfa x omega.

En ole ollenkaan innostunut alfa-omega-parien niskanpureskelujutuista ja niiden mukana tulevasta kohtalokkaasta biologisesta siteestä, joka sitoo omegan alfaansa ikuisesti, tai ainakin purema-arven haalenemiseen asti (loresta riippuen). Tästä selkärangasta tulevasta äklötysreaktiosta huolimatta olen kuitenkin lukenut yllättävän monta yllättävän hyvää omegaverse-tarinaa. Tämä tietysti vahvistaa ajatustani siitä, että tarinan rakentamiseen käytetyt konseptit ja tropeet eivät itsessään tee mistään tarinasta hyvää tai huonoa, vaan kaikenlaisia konsepteja ja tropeita voi toteuttaa erilaisilla tavoilla – niin hyvillä kuin huonoillakin.

A Stray Dog’s Night on niistä hyvistä omegaverse-tarinoista ehdoton suosikkini, ja luin sen nyt jo neljänteen otteeseen parin vuoden sisään. Tarina toimii yhden pokkarin kokonaisuutena erinomaisesti; se osaa yllättää käänteillään, mutta malttaa myös pohjustaa ne hyvin; ja myöhempien tapahtumien tietäminen antaa siksi myös tarinan alkuun kiitettävästi uutta löydettävää.

Myrkyllinen romanssi, mieleenpainuva hahmo ja herkullinen voimasuhde:

Sekä Eric että Lean ovat tosi kiinnostavia hahmoja, joista paljastuu tarinan edetessä tosi muikealla tavalla uusia puolia. Myös dynamiikka heidän välillään on hitsin täynnä jännitettä. Aivan mahtava pari ja täynnä juuri sellaista dramatiikkaa, josta tykkään!

Tarinaa seurataan Ericin näkökulmasta, joka suhtautuu epämääräisen limaisen tuntuiseen Leaniin koko ajan ansaitun epäluuloisesti. Suhde ei ole missään vaiheessa kovin söpö tai romanttinen, mutta taka-ajatuksia täynnä oleva molemminpuolinen viehätys tuntuu tosi täyteläiseltä lukukokemukselta, ja tarinan absoluuttisen täydelliset loppumeiningit tuovat siihen vielä aivan huikean lisäkierteen. Uudet lukukerrat ovat myös tuoneet lisäsyvyyttä siihen, miten hahmot reagoivat toisiinsa, mikä on tosi siistiä.

A Stray Dog’s Nightilla ei sinänsä ole juonellisesti juurikaan syytä olla juuri omegaverse-tarina, mutta hahmojen suhteeseen omegaverse-ulottuvuus tuo lisäpökköä, kun Lean tarinan semenä on beta ja Eric ukena alfa. Mielestäni hahmojen välinen valtajännite on saatu rakennettua tosi onnistuneesti, kun näillä on kummallakin vähän eri tavoilla ote ja päähänpinttymä toisesta, eikä kumpikaan jää toisen jalkoihin.

Lean yrittää assertoida dominanssia, mutta Eric ei ole erityisen vaikuttunut.

Tarinassa ei siis ole lainkaan mukana omega-hahmoa, johon omegaverse-tarinoissa alfa perinteisesti loisi fyysisen siteen niskaan puremalla. Hauskaksi yksityiskohdaksi nousee kuitenkin se, että tästä huolimatta Eric ja Lean harrastavat pureskeluhommia – ihan vain koska se kuuluu maailman seksuaalisen kanssakäymisen kulttuuriin niin vahvasti.

Lean fantasioi jatkuvasti täysin mahdottomasta alfa-omega-siteestä hänen ja Ericin välillä, ja tuijottelee lumoutuneena puremajälkeä käsivarressaan seksin jälkeen. Toisessa kohtauksessa Eric toteaa kesken touhujen hauskan kuivakasti, ettei se, että Lean pureskelee häntä niskaan, auta muodostamaan sidettä heidän välilleen.

Tuhma kansikuva

Tarinan useista kansikuvista tuli puhuttua Mangakartan jaksossa 93 enemmänkin, kun mangakannet olivat jaksossa pääosassa ja tälle tarinalle löytyy useita vaihtoehtoisia kansia. Mutta todetaan nyt täälläkin, että tuhmia ovat kaikki. Manga Planetin kansiversio, joka on suosikkini ja löytyy tämänkin postauksen alusta, on vähiten eksplisiittinen, mutta kylläkin tunnelmaltaan älyttömän latautunut (uuhhuuh, Leanin varjoista kimmeltävä kylmänsininen silmä). Muut vaihtoehdot löytyvät Rentasta löytyvästä versiosta ja alkuperäisestä Libren versiosta (johon pureskelujutut on nostettu hauskasti esille).

Yabai!

Ja tuhma kansikuva on ihan paikallaan, koska tuhmaa on monesti sisältökin. Shibuella on anatomia seksikohtauksissa monesti hieman hakusessa, ja aktiviteetteja harrastetaan esimerkiksi autossa tavoilla, jotka uhmaavat auton fyysisiä ulottuvuuksia vähän oudosti. Tällä ei kuitenkaan oikeastaan ole minulle juurikaan väliä, koska seksikohtaukset ovat aivan hitsin kuumia, kiitos Shibuen mahtavan eroottisen ja kiinnostavan tavan piirtää kurttukulmaisen pidätettyjä tunnelatauksia hahmojen kasvoille.

Muita huomioita:

En ole kelpuuttanut bingon kohtaan ”uusi tekijä, jolta haluan lukea lisää” sellaisia tarinoita, jotka olen lukenut aiemmin myös ennen bingovuotta 2025, joten tämäkään tarina ei sitä kunniaa saanut. Mutta todetaan nyt, että Shibuelta on muitakin tarinoita lisensoitu englanniksi, ja nämä kutkuttaisivat kovasti – eli pitää kyllä palata tekijän pariin sopivassa kohdassa!

BL-bingo: Beautiful Things

Vuoden päätteeksi vielä yksi BL-bingo! Pari pokkaria lisääkin on tullut tänä vuonna luettua, mutta niihin pitänee palata ensi vuonna. Blogin julkaisutahti on syksystä lähtien harmillisesti hidastunut työ- ja vapaa-ajan muiden kiireiden vuoksi, ja tammikuussa hiljaisempi elo jatkunee, koska pitää saada Desucon Frostbiteen BL-aiheinen ohjelmani kasaan. Olisi kuitenkin kiva saada tämän vuoden BL-bingoilut kasaan vähintäänkin kokoavasti ja kirjoitella jossain vaiheessa yleisempiäkin mietteitä tästä projektista. Katsotaan, mitä saan aikaan ja milloin!

Nätti kansi, jossa mies katsoo taivaalle mietteliäänä.

Matsuoka harrastaa viikonloppuisin vapauttavaa ristiinpukeutumista ja sen tiimoilta päätyy vahingossa hankalaan romanssiin etäisen kollegansa Hirosien kanssa. Totuus ei saa paljastua, joten Matsuoka esittää ristiinpukeutuessaan Hirosuelle mykkää. Valheellisessa rakkaudessa ei voi kuitenkaan elää ikuisesti.

Alkuperäisnimi: Utsukushii koto
Tekijä: Nao Inui, perustuen Narise Konohanan romaaniin
Julkaisu: Kiss (Kodansha), englanniksi Seven Seas omnibus-julkaisuna
Julkaisuaika: 2020
Luettuna: 2/2 pokkaria

Uudet osumat merkitty kannen sinervän värimaailman kunniaksi kelmeänsinisellä kolmiolla.

Myrkyllinen romanssi:

Totuuden salaamiseen perustuva romanssin alku ennakoi aina hankaluuksia, ja tässä ne pärskyvät naamalle aika karun epäromantisoidusti. Tarina perustuu romaaniin, ja siksi varmaan tuntuukin luottavan aika vähän BL-mangan tropeisiin. Myös mangaversio on Japanissa julkaistu josei-lehti Kississä, eikä BL-lehdessä. Julkaisukonteksti epäilemättä tekee tarinasta mukavan erottuvan, ja hahmokerronta ja dramaattinen tyyli muistuttavatkin enemmän Setona Mizushiron The Cornered Mouse Dreams of Cheese ja The Carp on the Chopping Block Jumps Twice -tarinakokonaisuutta kuin perinteisempää BL-mangaa (Cornered Mouse -sarjasta olen puhunut tarkemmin Mangakartta-podcastin jaksossa 71).

Myös Cornered Mouse ilmestyi josei-lehdessä eikä BL-lehdessä ja edustaa Mizushiron kyynisenromanttista tyyliä, jossa hahmot toimivat usein ikävillä tavoilla, mutta ovat silti turhauttavankin inhimillisiä ja ymmärrettäviä tavalla, joka pakottaa lukijan samaistumaan tuskaisesti hahmojen heikkouksiin. Beautiful Things toimii hyvin samalla tavalla. Sekä Matsuoka että Hirosue toimivat vuorollaan aika vaikeilla tavoilla toisiaan (ja toisinaan myös kolmansia) kohtaan, mutta kumpikin hahmo on samalla tosi todentuntuisella tavalla sympaattinen.

Olisin kaivannut lopulta kummaltakin hahmolta enemmän vastuunkantoa ankeiluistaan, mutta tarina käsitteli monia muita puolia hahmojen tunteiden käsittelyssä oikein kiinnostavasti. Ei täydellinen tarina, mutta ehdottomasti oli lukemisen arvoinen.

Romanttinen ensisuudelma:

Matsuoka päätyy aluksi tekemisiin Hirosuen kanssa enemmän siksi, että tämä on niin koiranpentumaisesti rakastunut hänen ristiinpukeutujahahmoonsa Yoko Etoon. Aluksi Matsuoka etsii tilaisuuksia päättää yhteydenpito Hirosuen kanssa, mutta ennen pitkää alkaa itsekin rakastua Hirosueen. Tämän aika kömpelö ja liian äkillinen ensisuudelma muuttuu kuitenkin aika taidokkaasti romanttiseksi, kun hetken mielijohteesta Matsuoka päättää ensin hätkähtäneenä vetäydyttyään vastata omalla suudelmallaan.

Samalla suudelma on kauhean haikeaa ja epämukavaakin luettavaa, kun Matsuoka soimaa itseään upotessaan syvemmälle valheelliseen identiteettiinsä. Hän ei kuitenkaan saa itseään paljastamaan totuutta, koska pelkää menettävänsä yhteyden heidän välillään. Hän yrittää työkontekstissa myös lähestyä Hirosuea omana itsenään, mutta tämä ei hänen surukseen ole lainkaan kiinnostunut.

Tuhannen kännissä ja non-con:

Pahimman laatuinen tuhannen kännissä, eli sellainen, joka johtaa epäsuostumukselliseen seksiin ja siihen, ettei kieltoja enää kuunnella. Olipas tarpeettoman ahdistava kohtaus, ja olisi kaivannut hieman vahvempia kiinnikkeitä muuhun tarinaan.

Muita huomioita:

Tämä on ehdottomasti vähän erilaista ja vähemmän romantisoitua BL-mangaa etsiville hyvä suositus. Etenkin lopetus jäi oikein kutkuttavasti vähän eri pisteeseen kuin BL-mangalta on yleensä lupa odottaa, ja itse jäin pohtimaan lopetusta aika pitkäksikin aikaa.

BL-bingo: Mask Danshi: This Shouldn’t Lead to Love

Kahden ensimmäisen pokkarin kannet. Ykköskannessa Saikawa on irrottanut Sayaman maskin toisen korvalenkin ja tunkee pussaamaan Sayamaa seinää vasten. Kakkoskannessa Sayama ja Saikawa istuvat pulpetilla sylikkäin ja Sayama on itse vetämässä maskia alas ja näyttää äksyä naamaa vaikkei selvästi ole tilanteessa vastentahtoisesti.

Introvertti mutta tulinen Sayama käyttää aina koulussa kasvomaskia. Eräänä päivänä ekstrovertti ja feikkiystävällinen luokkatoveri Saikawa raottaa lupaa kysymättä maskia ja kiinnostuu Sayamasta.

Alkuperäisnimi: Mask danshi wa koishitakunainoni
Tekijä: Mitsuru Sangou
Julkaisu: b-Boy P! (Libre), englanniksi diginä Renta, Book Walker ja Animate International, ranskaksi Boy’s Love IDP nimellä Caché sous son masque
Julkaisuaika: 2020–
Luettuna: 2/5+ pokkaria

Osumat merkitty bingokorttiin pienellä punaisella tähdellä Sayaman hiusten kunniaksi. Tähti on pieni, koska yabai-osumaan ei mahdu enää isoja tähtiä.

Nimessä on sana ”rakkaus”:

Tähän bingokohtaan onkin kertynyt yllättäen tätä ennen nolla osumaa, mutta ehkä se kertoo vain siitä, että oma näkemykseni BL-tarinoiden nimistä on vain ajastaan avuttomasti jäljessä – ja hyvä niin. Aikoinaan tuntui siltä, että se rakkaus löytyi joka toisen teoksen nimestä, mikä kävi vähän yksitoikkoiseksi.

Yabai ja romanttinen ensisuudelma:

Tämän sarjan suutelukohtaukset ovat huikean kuumia, mikä on asianmukaista, sillä suut ovat sarjan tematiikan keskiössä. Sayamalla on kompleksi suustaan ja sen vieressä olevasta kauneuspilkusta, isoksi osaksi yläasteella sattuneen traumaattisen välikohtauksen vuoksi. Siksi hän pitää koko ajan ihmisten ilmoilla ollessaan kasvomaskia peittääkseen suunsa.

Ehkä juuri sen vuoksi Sayama kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten sosiaalinen ja pidetty Saikawa hymyilee ihmisille jatkuvasti, mutta hymy ei oikein koskaan yllä tämän silmiin asti. Saikawa kiinnostuu Sayamasta juuri siksi, että tämä on ensimmäinen, joka on huomannut hänen sosiaalisen hymynsä olevan pakotettu enemmän kuin aito, ja hän kokee tulleensa ihan uudella tavalla nähdyksi.

Ja sitten on sitä älyttömän hottista suutelua ja sormea hiplaamassa huulia ja työntymässä suuhun maskin alta. Seksikohtauksiakin tulee ennen pitkää, mutta ne jäävät ehdottomasti suuhun liittyvien kuumotteluiden varjoon.

Vaikka parin ensisuudelma tulikin kohdassa, jossa he eivät vielä olleet aivan tajunneet tai ainakaan tunnustaneet romanttisia tunteitaan, se on silti saatu jotenkin huikean romanttiseksi. Saikawa on lupautunut tuutoroimaan Sayamaa, jonka tietokonepeliaika kotona riippuu koetuloksista. Vastineeksi Saikawa haluaa hipeltää Sayamaa maskin alta. Tuutorointisessio päättyy kohtaukseen, jossa Saikawa tajuaa maksutouhujen aikana Sayaman housujen pullottavan, ja Sayama pelkää toisen rupeavan ilkkumaan. Saikawa kuitenkin kurottuukin yllättävän vakavana ja vilpittömänä suutelemaan Sayamaa, ja oli hitsin hyvä kohtaus ja selkeää, että Saikawan tunteet ovat aika lailla tästä hetkestä puhjenneet kiinnostuksesta rakastumiseksi. Ihan vähän, tai ehkä juuri sopivasti, karsealla tavalla tosi romanttinen hetki!

Aukeama suutelukohtauksesta ykköspokkarin ranskalaitoksesta.

Kohtaus sai dokidokit minulta!

Tuhma kansikuva:

Sarjan ykköspokkarin kansikuva on tosi tehokkaalla tavalla hienovaraisen tuhma. On intiimi kabedon, eli Saikawa ahdistaa Sayamaa seinää vasten. Saikawan jalka puskee strategisesti Sayaman haaroväliin. Ja tärkeimpänä tietysti Saikawa on irrottanut Sayaman kasvomaskin toisen korvarenksun ja nostanut koko maskin piilottamaan suudelman katsojalta. Sayama vaikuttaa tilanteesta häkeltyneeltä, ja syystäkin, koska toisen maskiin koskeminen luvatta on aivan valtava henkilökohtaisen tilan loukkaus, ja tilanne näyttää siksi kannessa aivan törkeältä, mutta juuri siksi myös aika eroottiselta.

Otin sarjan lukuun ihan puhtaasti ykköskannen perusteella, koska se luo tosi kiinnostavan ja kutkuttavan asetelman, josta halusin tietää lisää.

Wholesome:

Vaikka poikien parisuhde lähtee aika epämääräisen kaupallisista olosuhteista, tarina menee varsin miellyttäväksi toisen tuntemiselle ja kunnioittamiselle perustuvaksi rakkaustarinaksi. Aika kiva meno, ei siinä.

Kakkospokkarissa kilpakosija Tsurugan astuttua kuvioon Saikawa rupeaa toisaalta aika epäterveen ja omistushaluisen mustasukkaiseksi, kun Sayama ja Tsuruga vähän ystävystyvät. Tällainen mustismeininki on minulle usein aika hälyttävä punainen lippu, koska tuntuu siltä, että myrkyllistäkin mustasukkaisuutta käsitellään BL-mangassa edelleen usein romanttisena asiana, ja siksi ne epäterveet puolet jäävät monesti tyystin käsittelemättä (katson sinua, Escape Journey!).

Vaikea kuitenkin sanoa, mihin tämän juonikuvion kanssa ollaan menossa, kun Sayama ei toistaiseksi oli kokenut tarpeelliseksi vältellä keskusteluja Tsurugan kanssa siitä huolimatta, että Saikawa vähän mustistelee, ja kuvio on vielä kesken. Toivottavasti tämä vähän varoittava puoli suhteesta käsitellään wholesome-osuman arvoisella tavalla myöhemmin tarinassa.

Aika mid:

Vaikka sarjassa oli paljon potentiaalia, siinä tuntuu olevan keskinkertaisia elementtejä lopulta hieman enemmän kuin niitä vahvoja. Pääparin dynamiikka on aika perinteinen, ilman erityisiä kiinnostuspointteja, ja romanssi on aika söpö, mutta ei ehkä erityisen erityinen muilla tavoilla kuin sen erinomaisen hyvän suu-fokuksen osalta. Olisin myös kaivannut vähän enemmän lihotusta kiinnostuksen syvenemisen kuvaukseen.

Edellä mainitusta huolimatta kahden ensimmäisen pokkarin lukeminen sujui kuin siivillä, ja kaikki muu luettava joutui väistymään siksi hetkeksi, kun näitä luin. Eli kyllä tämä taitaa jatkoon mennä. Joskus sydän vaan halajaa jotain kivaa ja helppoa, vaikka se sitten olisikin aivojen mielestä vähän liiankin kivaa ja helppoa luettavaa.