Manga

Mangasuosikit 2023: Firefly Wedding

Joitakin vuosia sitten törmäsin somessa oikein erityisen kutkuttavaan kiertopostaustyyppiin: Ihmiset postailivat kuvaa, johon he olivat valinneet suosikkianimensa jokaiselta vuodelta. Heti alkoi syyhyttää, että haluaisin tehdä samanlaisen mutta mangasta! Mutta en ole koskaan tykännyt postata pelkkiä kuvia, vaan omaan internet-käyttäytymiseeni on aina kuulunut se, että haluan kirjoittaa asioista perusteluita.

Siitä lähtien mieleni perukoilla on hautunut somepostausketju, jossa kirjoittaisin aina suosikkimangoistani kultakin vuodelta. Mutta sitä ei koskaan tullut tehtyä, koska sometilini antavat ihan liian lyhyen formaatin siihen nähden, miten paljon haluaisin sanoa näistä sarjoista – ovathan ne suosikkejani!

No nyt kun olen palannut bloggaamisen pariin, niin voinkin vihdoin ottaa työn alle tämän projektin! Eli kirjoittelen ajatuksiani suosikkimangasarjoistani kultakin vuodelta – etenkin siitä näkökulmasta, miksi ne ovat jääneet suosikeikseni. Sijoitan kunkin sarjan sen alkamisvuodelle, koska mielestäni pääsääntöisesti alkamisaika määrittää sarjaa tosi vahvasti. Kultakin vuodelta saattaa tulla useitakin valintoja, kun en varmasti henno jättää mitään supersuosikkia pois. Katsotaan, miten pitkälle historiaan pääsen!

Aloitan vuodesta 2023, koska 2024 on vielä niin tuore, etten ole toistaiseksi oikein kokeillut mitään mainitsemisen arvoista kyseiseltä vuosikerralta. Myös 2023 alkaneita sarjoja on tähän mennessä ehtinyt kertyä lukulistalle melko niukasti, mutta yksi tulokas onnistui sykähdyttämään tosi kivalla tavalla, ja odotan siltä parin alkupokkarin perusteella aika paljon!

Firefly Wedding

Varakkaan perheen sairaalloinen vanhin tytär Satoko siepataan ja uhataan tappaa, ja pelastuakseen hän päätyy lupautumaan vaimoksi yhdelle sieppausjengistä, epämääräiselle murhapoika Shinpeille.

Alkuperäinen nimi: Hotaru no yomeiri
Tekijä: Oreco Tachibana
Julkaisu: Ura Sunday -nettialusta ja MangaONE-appi (Shogakukan), englanniksi Viz (printti) ja Comikey (digi)
Pokkareita luettuna: 2/7+

Firefly Weddingin alkuasetelma on kutkuttava, ja olin siksi noteerannut sen jo heti Vizin jenkkilisenssin myötä. Näitä sarjoja, joissa nainen joutuu pärjäämään epämääräisen psykopojan kanssa feikkiromanssissa, on viime aikoina poksahdellut jenkkimarkkinallekin joitakin – Yakuza Fiancé ja Assassin & Cinderella tulevat mieleen tämän lisäksi. Ja onhan se aika hauska lähtökohta tarinalle. Yakuza Fiancé on kiinnostanut pitkään ja mangana vielä kokeilematta, mutta tykkäsin tuoreesta animesovituksesta oikeinkin paljon. Assassin & Cinderellassa pääparin voimadynamiikka ei ehkä ykköspokkarin perusteella ole ihan makuuni, mutta kyllä siitäkin sama jännitteisen alkuasetelman viehätysvoima kupruilee.

Firefly Weddingin ykköspokkari nappasi kuitenkin välittömästi mukaansa terävällä aloituskohtauksellaan, jossa sisarpuolet piikittelevät toisiaan ensin kohteliaisuuksiin ja välittämiseen verhottuna ja lopulta suoraan vihamielisesti. Päähenkilö Satoko on neuvokas, älykäs ja huikean kaunis, mutta huono terveys painaa häntä, samoin kuin äiti- ja sisarpuolen painostava läsnäolo. On oikein raikasta, miten Satoko ei tilanteestaan huolimatta putoa Tuhkimo-tropeeseen ja jää kiltiksi altavastaavaksi pelastajaa odottamaan, vaan laittaa kovan kovaa vastaan ilkeilyille.

Jatka artikkelin lukemista →

BL-bingo: Barbarities 4

Jäbät vihdoin samalla aaltopituudella hymyilemässä toisilleen, mutta silti tämä on vähiten suosikkini sarjan kansista.

Huikentelevainen hurmuri Adam Canning saa tehtäväkseen toimia oikeusministerin henkivartijana ja saa selville, että oikeusministerin ärtyisä sukulaispoika Joel onkin ministeri itse, joka vain naamioituu virkaa toimittaessaan. Joel ja Adam kietoutuvat erinäisiin poliittisiin vallankaappauskonflikteihin, ja Adam rakastuu palavasti Joeliin.

Tekijä: Tsuta Suzuki
Julkaisu: Magazine Be x Boy (Libre Shuppan), englanniksi Seven Seas
Luettuna: 4/4

Barbaritiesin keräämät osumat merkitty vaaleansinisillä tähdillä Adamin vaaleansinisen teemavärin kunniaksi.

Fantasiamaailma:

Tällaista matalan fantasian maailmaa, jonka maantieteelliset ja poliittiset voimasuhteet on mietitty tarkkaan ja tarina rakennettu niiden ympärille, on aika ilo lukea. Miljöön rakennus onkin tosi kunnianhimoista. Maailma tuntuu kiinnostavalta ja mielekkäältä, ja sen kantimiin on rakennettu myös varsin siisti poliittisen juonittelun ja vallankaappausyritysten ympärillä pyörivä juoni, jota oli tosi mielenkiintoista seurata.

Vähän sääli, ettei sarjan yleinen tunnelma onnistunut hurmaamaan yhtä kovasti. Suzuki kastaa välillä varpaita dramaattisemman puolelle, mutta aina palataan tosi nopeasti jotenkin vähän löysän tuntuiseen kevyeen sävyyn, ja sarjassa pyörivien kahden pikkuprinssin välisen lapsekkaan ihastuksen kuvaaminen oli suorastaan etovan söpöilevää. Tunnelman sävy on selkeä tyylivalinta, mutta itse olisin nauttinut vähemmän höyhenenkepeästä menosta.

Mieleenpainuva hahmo:

Joel on ykköspokkarista lähtien hurmannut minut täysin hahmona. Hän on ärtyisä, tunnollinen ja huikean älykäs järjestelmäuudistaja, joka tekee uupumuksen partaalle asti töitä saavuttaakseen idealistiset tavoitteensa realistisiin suunnitelmiin nojautuen. Hän on kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista yleisesti, mutta ei ole oikein hyvä toimimaan ihmisten kanssa.

Hahmo nousee tosi erottuvaiseksi ja mieleenpainuvaksi yhdistelmäksi naiivia tunnehaavoittuvuutta ja piinkovaa strategikkoa. Lisäksi en voi vastustaa miestä, jolla on näin ihanan väsyneet silmät! Liian nuori seksikkääksi setämieheksi valitettavasti, mutta energia on paikallaan!

Bi-hahmo:

Semehahmo Adam taas ei ollenkaan maistunut. Harvemmin käy niin, että toinen puolisko BL-pariskunnasta ihastuttaa valtavasti ja toinen enemmän vihastuttaa, mutta tässä näin valitettavasti kävi. Adam tuntuu lähes koko ajan huumorihahmolta, jota on vaikea ottaa vakavasti ja jonka tefloninen asenne lähinnä ärsytti lukiessa. En oikein välitä hahmoista, joihin mikään ei tunnu tekevän lommoa.

Adamkin sai kuitenkin viimeisessä pokkarissa aika hyviä dramaattisia kohtauksia, jotka vähän pelastivat hahmoa minulle. Ja hän ei kummemmin tunnu erottelevan rakastajia sukupuolen perusteella, joten saakoon bi-osuman.

Herkullinen voimasuhde:

Kummankin päähenkilön hahmonkehitys keskittyi vahvasti heidän välilleen muodostuvan riiailusuhteen ympärille. Joelin vähäinen kiinnostus ihmisiin henkilöinä ja romanssiin konseptina alkaa sarjan myötä lisääntyä Adamin vaikutuksesta, ja hänen henkilökohtainen elämänsä alkaa saada muutakin sisältöä työn lisäksi. Adamin huikentelevainen naistennaurattaja-asenne taas alkaa siirtyä kohti aitoa välittämistä ja sitoutumista.

Nalkuttavana tosikkona Joel vaikuttaa aina olevan aivan kohtsillään häviämässä Adamin tilaavaltaavalle vaikutukselle ja loputtomalle itsevarmuudelle, mutta tykkäsin hahmojen suhteessa siitä, että Joel ei ole intiimeissäkään kohtauksissa vain vietävänä, vaan laittaa välillä Adamille jauhot suuhun ja pitää itsensä väkisin tämän kanssa samalla viivalla puutteellisesta ihmissuhdekokemuksestaan huolimatta. Hän pääsee etenkin viimeisessä pokkarissa yllättämään kypsällä aktiivisuudellaan.

Jos olisin oppinut tykkäämään Adamista niin tämä olisi voinut olla tosi innostava suhde.

Hempeä kansikuva:

Tänä vuonna lukemani viimeisen pokkarin kannessa Joel hymyilee ensimmäistä kertaa lempeästi Adamin suuntaan. Aiemmissa kansissa Joel on pälyillyt epäileväisenä itsevarmasti hymyilevää Adamia kurtistettujen kulmiensa alta, joten sinällään viimeiseen pokkariin sopii lempeämpi meininki.

En vain kauheasti tykkää siitä, miten Joel on viimeisessä kannessa piirretty. Jotenkin hän ei näin valoisasti hymyillen näytä oikein itseltään (missä mun väsyneet silmät ;__;).

Kukin kansi noudattelee samaa kaavaa, jossa hahmot seisovat rinnakkain ja reagoivat toisiinsa.

Sarjassa on ylipäänsä tosi hauska kansidesign-tyyli, ja sinällään menee ihan oikein, että viimeisessä on vähän erilainen tunnelma – mutta se ei ole mielestäni kuvana yhtä onnistunut kuin nämä aiemmat.

Muita huomioita:

Melkein annoin tälle jännän piirrostyylin osuman, mutta ehkä hain ”jännällä” enemmän epätyypillisen näköistä. Barbarities on kuitenkin huikean kaunis sarja. Taustat ovat aika olemattomia, mutta hahmopiirrosten viivatyöskentely ihan salpaa hengityksen, ja etenkin hahmojen ilmeet ovat vaikuttavan näköisiä. Tyyli ei sinällään ole ehkä varsinaisesti ”jännä”, joten jätin osuman antamatta, mutta hitsi kun elegantti viivankäyttö pääsee tässä oikeuksiinsa.

En muista kiinnittäneeni aiemmin Suzukin töissä huomiota viivan ja hahmopiirrosten kauneuteen, joten vaikea sanoa, onko hän vain panostanut tässä sarjassa visuaaliseen puoleen erityisesti, vai korostaako fantasiamiljöö vain hänen normaalistikin huikeaa taidettaan uudelle tasolle.

Tämä sarja oli siitä jännä lukukokemus, että siinä oli monia piirteitä, joista pidin erittäin paljon, mutta toisaalta monia, jotka eivät osuneet yhtään maaliin. Ei tuntunut oikealta antaa sarjalle aika mid -osumaa bingosta, vaikka se ehkä keskiarvoisesti siihen suuntaan jäikin, koska reagoin aika vahvasti sekä negatiivisiin että positiivisiin puoliin.

Sivuhuomiona on myös mainittava, että Seven Seas -kustantajan Barbarities-printtipokkarit ovat tosi miellyttäviä ja kauniita esineitä. Oikein poikkeuksellisen ihana mattapintainen kansimateriaali ja miellyttävän jämäkkä kokonaisuus!

Kuvat © Tsuta Suzuki, Libre Shuppan

BL-bingo: The Crumbling Balance

Tuhma kansikuva, jonka keskiössä on tarinan päähenkilö valkoisessa pakkopaidassa (joka on vain puoliksi päällä), ja jolta kannen ulkopuolelle rajautuva mies on ottamassa kuonokoppaa pois.

Eulis herää keskeltä jonkun kahjon labratakkisieppaajan sidontaseksileikkejä ja päättää paeta.

Alkuperäinen nimi: Kuzureru tenbin
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: Daisy Comics (Sankousha), englanniksi Manga Planet / Futekiya
Luettuna: 1/1 (oneshot)

Mustat osumat kannen vahvan mustan ja valkoisen kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty pienillä mustilla tähdillä (koska kyseessä on ihan pikkuinen teos).

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Olin suorastaan säästellyt Kaya Azuman Dear Geneä pitkään, mutta kun sitten vihdoin luin hyllystä löytyvän ykkösosan ranskaksi, niin tajusin kauhukseni, että tarina jäi ihan hirveän kutkuttavasti kesken. Ryntäsin heti tilaamaan ranskalaisesta nettikirjakaupasta kakkososan (ja parikymmentä muuta BL-pokkaria), mutta toimitusta odottaessani kävin penkomassa Manga Planetin syövereistä palvelun tällä hetkellä ainoan Azuman teoksen, eli yksilukuisen lyhärin The Crumbling Balance.

Tuhma kansikuva:

Lyhärin kansikuva ei ihan valloittanut, mutta tuhma se on. Suorastaan törkyisen pornoisa. Törröttävät nännit ja pakarat ja kaikkialla liplattavat eritepisarat ja pakkopaita-kuonokoppa-estetiikka tekevät tästä yhden tuhmimmista näkemistäni.

Kansikuva ei suoraan sanottuna saa lyhäriä näyttämään yhtään sellaiselta tarinalta, johon yleensä tarttuisin. Nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska oli pakko saada lisää Azumaa lukuun nopeasti.

Myrkyllinen romanssi:

Sieppausdynamiikka ei ehkä ole se omin juttuni, niin en odottanut tarinalta kauheasti. Ja ihan pikkuinen tarinahan tämä oli, mutta tykkäsin siitä, ettei tilanne ollut ihan sellainen kuin miltä se alkuun näytti. Azumaan voi tekijänä luottaa sikäli kivasti, että jopa tällaiseen pornoisaan pikkutarinaan oli saatu mahdutettua aika hauskan jännä juonenkäänne.

Non-con:

Juuh elikkäs.

Yabai!

Joo oli aika yabai, mutta toki eniten shokkiarvoisan lähtöpisteen takia. Mutta loppui senkin osalta vähän yllättävään paikkaan!

Kuva © Kaya Azuma, Sankousha

BL-bingo: Dear Gene

Viimeksi kirjoitin BL-bingoprojektini taustoista, ja nyt on aika siirtyä itse luettujen BL-teosten pariin! Vuoden ensimmäinen BL-sarja Dear Gene iskikin ihan superkovaa ja keräsi myös monta bingo-osumaa!

***

Pokkarien kansikuvat. Gene ja Trevor istumassa kasvien ympäröiminä, hymyillen.

Juristisetänsä Trevorin luokse New Yorkiin kesäksi tuleva teini löytää sedän päiväkirjan, jonne tämä on kirjannut lähes kaksi vuosikymmentä sitten kokemansa romanssin yhteisönsä jättäneen nuoren amissipoika Genen kanssa.

Alkuperäinen nimi: Shinai naru Gene e
Tekijä: Kaya Azuma
Julkaisu: fRag (Shinkousha), ranskaksi Boys Love IDP
Pokkareita luettuna: 2/2

Pinkit osumat Genen ykköspokkarin paidan kunniaksi!

Bingo-osumat merkitty vaaleanpunaisilla tähdillä.

Uusi tarina suosikkitekijältä:

Kaya Azuma on yksi tuoreimmista BL-tekijäihastuksistani. Mikään tarina häneltä ei ole mennyt kohdallani pieleen. Rakastin ihanan romanttista The Scene of My Rumspringaa ja ilahduin suuresti Training Mister Sakuradan dynamiikkaleikittelyistä. Myös Dear Gene iski odotetusti tosi kovaa.

Tarinan nostalgisen suruisansuloinen tunnelma kumpuaa erityisesti sen tosi onnistuneesta rakenteesta. Tarina kerrotaan kehyskertomuksen kautta. Kehyskertomus tapahtuu 90-luvulla, jolloin rakas Gene, josta Trevorin 70-luvulla kirjoittama päiväkirja kertoo, ei näytä enää olevan mukana kuvioissa. Ensimmäinen pokkari päättyy siihen, että Trevor ja Gene päätyvät ensimmäistä kertaa romanttiseen tilanteeseen. Alkupuolisko jättää siksi ilmaan tosi koukuttavan kysymyksen siitä, mitä Genelle tapahtui ja miksi hän ei ole enää Trevorin elämässä. Tämä oli tosi tehokas koukku, koska olihan sitä pakko ampaista nettikirjakauppaan saman tien pokkarin päätyttyä, jotta saisin tietää, miten tarina jatkuu (ja samalla ostoskoriin tipahti vahingossa vähän muutakin)!

Innostuin kirjoittamaan sarjasta aika paljon, joten postaus sisältää muutamia yksityiskohtia juonesta.

Jatka artikkelin lukemista →

BL-bingo 2025

Halusin ottaa tälle vuodelle jonkun lukuhaasteen, koska haasteet ovat hauskoja. Harvemmin sitten kuitenkaan jaksan lähteä toimeen, mutta tällä kertaa päätinkin tehdä itselleni oman haasteen! Tykkään poikarakkaus- eli BL-mangasta, mutta sitä tulee luettua vähän epätasaisesti, joten otin aiheekseni BL-bingon. Kirjailinkin jo viime vuoden puolella 25 tropeeta tai reaktiota, jotka liitän tyypillisesti nimenomaan BL-lukemistooni, ja joita ajattelin tulevan kenties matkan varrella vastaan. Sitten puolisoni ystävällisesti kasasi tropeet bingo-kortiksi.

Bingossa on nyt mukana sekä enemmän että vähemmän mieluisia tropeita ja reaktioita, eli fokuksessa ei ole välttämättä se, että olisin listannut kaikki suosikkijuttuni. Enemmänkin halusin koota bingomuotoon ajatuksiani siitä, millaisia tropeita ja tuntemuksia yhdistän yleisesti ottaen BL-mangaan. Paljon muitakin toki olisi, mutta kenties korttiin päässeet ovat pitkälti niitä ensimmäisenä mieleen tulleita ja konkreettisimpia, ja siksi edustavat pitkälti omaa mielikuvaani siitä, mitä poikarakkausmanga on ja minkä tyyppiset ainesosat genreä määrittävät.

Ei välttämättä niin, että pitäisin näitä bingoon päätyneitä juuri niinä genren kaikista yleisimpinä tropeina, koska se ei olisi kovin hauska tapa rakentaa bingoa. Sen sijaan kaikki bingokorttiin valikoituneet tropeet ja reaktiot ovat sellaisia, jotka ovat tulleet usein BL-mangaa lukiessa vastaan ja joihin todennäköisesti reagoin lukijana niin, että no nyt on meno aika BL – hyvässä tai pahassa.

Bingokortti. Sisältää seuraavat osumat: Vanhempi uke, uusi tarina suosikkitekijältä, tuhma kansikuva, yakuza, fantasiamaailma, koulupahis, suudelma työpaikalla, lapsuudenystävät, setämies, nimessä on sana "rakkaus", bi-hahmo, tuhannen kännissä, yabai! (free space -kohdassa kortin keskellä), myrkyllinen romanssi, varma uusintaluku, hempeä kansikuva, jännä piirrostyyli, wholesome, omegaverse, mieleenpainuva hahmo, noncon, romanttinen ensisuudelma, uusi tekijä jolta haluan lukea lisää, aika mid, herkullinen voimasuhde

Bingoa saa käyttää vapaasti!

Bingokortin keskilootaan kuuluu perinteisesti automaattisesti täyttyvä free space -kenttä, mutta tykkäsin enemmän ajatuksesta, että free spacen tilalla olisi joku tropee. Jätin tosiaan sulhon vastuulle sijoittelupäätökset, ja hän ansioituneen genretietoisesti valitsi bingon keskelle huudahduksen ”Yabai!” Yabaihan on japaninkielinen sana, joka voi tarkoittaa vähän mitä tahansa tunnetta, joka intensivoituu yli kriittisen yabai-tason – tosi hurjaa, tosi päheetä, tosi kuumottavaa, tosi tukalaa, tosi huhhuh, tosi kääk! Paljon erotiikkaa sisältävään genreen yabai sopii siis erinomaisen hyvin keskiruutuun.

Sitten innostuin vielä lopputalvesta tilaamaan itselleni synttärilahjaksi aika ison kasan ranskankielistä BL-mangaa, joten näitä on nyt sitten hyvä käydä läpi bingon muodossa. Olen tässä alkuvuodesta alkanut täyttää bingoa niin, että lisään kustakin teoksesta jonkun värisiä tähtiä bingo-osumiin, ja katson vuoden mittaan, mihin kertyy eniten osumia. Katsotaan, tulevatko jotkut ruudut liiankin ahtaiksi! Tavoitteena saada ainakin yksi osuma jokaiseen ruutuun.

Olen seurannut projektia alkuvuoden aikana some-kanavissani, mutta ajattelin, että nyt blogin henkiinherätyksen myötä voisin ottaa ajatukset kiinni täällä blogin puolella ja jatkaa projektia täällä, niin on enemmän tilaa mietiskellä teoksia. BL-bingo oli itse asiassa yksi merkittävimpiä syitäni siihen, että halusin aktivoida blogin, koska huomasin, että somepostausten merkkimäärät kuristavat mahdollisuuksiani kommentoida kunkin teoksen saamia osumia suorastaan tuskastuttavalla tavalla.

Sanottavaa siis olisi ollut, mutta tila loppui aivan kesken. Raakatekstejä onkin blogin avaamista silmällä pitäen tullut kirjoitettua varastoon useampi keväällä luetuista BL-teoksista. Kirjoitan BL-bingoseurantaa etenkin siitä näkökulmasta, millaisia ajatuksia ja tuntoja kukin bingo-osuma herätti, ja olen ollut aika innoissani siitä, miten hauskaa on ollut kirjoittaa vähän pitemminkin ajatuksia tällä formaatilla.

Eli kunnollista BL-sisältöä tulossa pian, piti vain saada alustus pois alta ensin!

Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan.

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta. Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla. (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin! Jatka artikkelin ”Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen” lukemista →

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Mangakartta ja Anime-Alias

En ole kauheasti harrastanut tällaisia kuulumispostauksia, mutta nyt teki mieli vähän mainostaa omia aktiviteetteja.

Jännittävä uusi projekti

Olen nyt keväällä nimittäin intoillut kovasti podcastaamishommista, kun päätimme jokin aika sitten Petteri Uusitalon kanssa perustaa manga-aiheisen podcastin, jonka nimeksi tuli Mangakartta. Saimme juuri eilen julkaistua podcastin toisen jakson, ja olen edelleen ihan täpinässä, koska tähän mennessä homma on ollut tosi kivaa, ja haluan taas pian päästä höpöttämään seuraavasta sarjasta.

Jaksojen alussa keskustelemme aina muutamasta valikoidusta ajankohtaisesta aiheesta, minkä jälkeen siirrymme juttelemaan jakson pääaiheena olevasta sarjasta arvostelutyyliin. Tähän mennessä fokukseen ovat päätyneet Sherlock Holmes -tarina Patriootti Moriarty ja lohikäärmeseikkailu Lindbergh. Jaksojen loppupuolella käymme vielä läpi muutaman noston viime viikkojen mangalukemisistamme. Ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen formaattiin – on kiva ettei rakenne ole liian sirpaleinen, mutta päästää silti puhumaan useammasta sarjasta ja aiheesta.

Tällä hetkellä Suomessa pyörii Mangakartan rinnalla käsittääkseni kaksi vanhempaa ja enemmän animeen keskittyvää podcastia, Siniristiotakut ja Teheanicast. Meillä Petterin kanssa oli kuitenkin tarve höpistä nimenomaan mangasta, koska parhaista sarjakuvista ei voi koskaan olla liikaa pöhinää ja keskustelua. Rakastamme molemmat mangaa, mutta painotamme lukiessamme vähän erilaisia asioita, joten aiheesta on kovin hauska keskustella.

En ole koskaan ollut kovin itsevarma itsestäni puhujana, vaan olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti hyvänä kirjallisena ilmaisijana. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä olen ajatellut, että podcastaaminen voisi olla arvokasta harjoitusta. Tekniikka ei ole ominta alaani, joten Petteri hoitaa kaiken teknisen säätämisen.

Toivottavasti tulevaisuudessa puhuminen alkaa sujua pikkuisen vähemmän jäisesti, ja ehkä se täytesanojen, ajatustaukojen ja takeltelujen määrä jää myös ennen pitkää vähemmäksi. Ja tulevaisuudessa pitää ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota siihen, että muistaisi kustakin sarjasta puhuttaessa tiivistää lyhyesti, mistä tarina kertoo. Mutta jospa saisimme tästä leivottua aika säännöllisen jutun, niin varmasti harjaantuminen alkaa jossain vaiheessa näkyä. Kaikki palaute on tervetullutta ja sarjatoivomuksiakin saa laittaa.

aliaskuva

Anime-Alias-korteista löytyy jo yli tuhat selitettävää nimeä ja termiä.

Lahdessa taas pidetään tuttuun tapaan Desucon 14.-16. kesäkuuta. Minulla on taas pitkästä aikaa useampiakin ohjelmaideoita, mutta kesä-Desu seuraa sen verran nopeasti alkuvuoden Desucon Frostbiteä, että en uskaltanut lähteä tarjoamaan puheohjelmaa. Mutta toivottavasti löydyn ensi talven Frostbiten ohjelmakartasta taas ihan puheohjelman merkeissä.

Sen sijaan menemme Petterin kanssa vetämään kesä-Desuun tämän vuoden Frostbitestä tuttua Anime-Alias-pelipajaa. Pelihän toimii Alias-pelin lailla sanaselityspelinä, mutta kortit olemme tehneet itse ja keränneet niihin anime- ja mangasarjoja ja niiden hahmoja, tekijöitä mangakoista ohjaajiin sekä viihteestä tuttuja tropeita, esineitä ja paikkoja. Peli löytyy sunnuntain viimeiseltä ohjelmaslotilta klo 15-16:30, ja ajatuksena on tarjota loppuconiin vähän aktiivisempaa puuhaa, jos puheohjelmassa istuminen alkaa väsyttää mutta päättäjäisiin pitäisi vielä jaksaa. Paikalle saa tulla pelaamaan niin kauan kuin pelaajia mahtuu, tai sitten ihan vain seuraamaan sivusta.

Kannesta kanteen: Pandora Hearts

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Mangahaaste: Dystopia

Hanna-chanin kirjallisuushaasteen (jonka muokkasin mangahaasteeksi) osalta olen saanut käsiteltyä jo jännityksen, kauhun ja viimeksi utopian. Itse haasteaika on jo kulunut loppuun pari kuukautta sitten, mutta utopia-teksti kaipaa ainakin dystopia-tekstin vielä tuekseen. Näitä tekstejä on ollut tosi mielenkiintoista kirjoittaa näin genrenäkökulmasta, sillä tietty näkökulma auttaa aina näkemään teoksesta vähän erilaisia asioita kuin pelkkä yleistason arvio teoksen onnistuneisuudesta. Kenties jaksan siis ensi vuoden puolellakin kirjoittaa vielä muutamasta teoksesta samalla linjalla.

Tarkastaja Akane Tsunemori

kannet

Vaikka sarjan fokus on toiminnassa ja yhteiskunnallisessa sanomassa, se esittää sanottavansa vahvasti hahmojen kautta, ja hahmot nousevat tärkeimpään rooliin myös vaikuttavissa kansikuvissa.

Kuten utopia-postauksessa alustavasti mietin, utopian ja dystopian raja on usein hiuksenhieno. Jonkun utopia voi olla jonkun toisen dystopia, kuten Psycho-Pass-animen mangasovituksessa, Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemorissa (Kanshikan Tsunemori Akane).

Tarinan maailmassa Sibylla-niminen tekoälyjärjestelmä pystyy mittaamaan ihmisten rikostaipuvaisuuden. Kun tämä rikoskerroin nousee henkilöllä liian korkeaksi, hänet julistetaan latentiksi rikolliseksi ja eristetään yhteiskunnasta. Sibylla-järjestelmä päättää myös kansalaisten soveltuvuuden ammatteihinsa. Akane Tsunemori (yllä kuutoskannessa) on luokkansa priimus, joka aloittaa sarjan alussa työn julkisen turvallisuuden viraston tarkastajana. Tarkastajan tehtävänä on valvoa toimeenpanijoita, jotka ovat latentteja rikollisia ja joiden on tarkoitus hoitaa poliisityön likaiset hommat, jotta tarkastajien rikoskertoimet eivät kasvaisi ja psyykepassit samenisi.

Sibylla-järjestelmän käyttöönotto on vähentänyt rikollisuutta ja tehnyt muusta maailmasta eristäytyneestä Japanista entistä turvallisemman paikan elää. Minority Report -henkisen maailman on kuitenkin tarkoitus näyttää lukijan silmään selkäpiitä karmivalta ihmisoikeuksien polkemiselta, kun ihminen tuomitaan eristysseuraamukseen ennaltaehkäisevästi rikospotentiaalin eikä varsinaisten tekojen seurauksena.

Sarja rakentaa alkumetreiltään lähtien kuvaa dystooppisesta yhteiskunnasta, jonka alkuun virheettömäksi kehutusta oikeusjärjestelmästä alkaakin paljastua monia aukkoja. Sibylla-järjestelmään sokeasti luottava yhteiskunta on myös avuton, kun tarinan pahis Makishima astuu kuvioihin. Makishima kuuluu harvinaiseen vähemmistöön, jonka rikoskerroin ei nouse, vaikka hän suorittaisi kuinka kamalia rikoksia.

akane5

Sibylla-järjestelmää ja sitä kyseenalaistamatta tottelevia kansalaisia kritisoiva Makishima pyrkii järkyttämään yhteiskunnan perusteita.

Jatka artikkelin ”Mangahaaste: Dystopia” lukemista →