Meta – Missing Link

Manga
Meta

Mangaa japaniksi, osa 2: In So Deep, It’s Love Already ja Slam Dunk

Ensimmäiset japaniksi lukemani mangapokkarit olivat Reida Soragakin In So Deep, It’s Love Alreadyn (Numa sugite mohaya koi) sekä Takehiko Inouen Slam Dunkin ykköspokkarit, jotka ostin kevään 2024 Japanin-reissulla.

In So Deep, It’s Love Already

Pokkarien 1 ja 7 kansien värit komplementoivat toisiaan hauskasti. — *Nörttityttö rupeaa fanittamaan luokalleen tulevaa äksyä poikaa ja auttamaan tätä tämän äksyilynä ilmenevän ujosteluongelman kanssa, mutta fanitus alkaa nopeasti muuttumaan ihastukseksi.*

Alkuperäinen nimi: Numa sugite mohaya koi
Tekijä: Reida Soragaki
Julkaisu: Dessert (Kodansha); englanniksi Tokyopop (printti) ja K Manga (digi)
Julkaisuaika: 2022–2026
Pokkareita luettuna: 8/10

Olin oikeastaan meinannut napata mukaan vain Slam Dunkin aloituspokkarin, koska en ollut ihan varma, oliko koko japaniksilukemisajatuksessa mitään järkeä ja saisinko edes yhtä pokkaria loppuun. Mutta sitten Akihabaran Animate oli nostanut In So Deepin vähän esille, ja kansien söpö punasteleva poika pisti silmääni sen verran kovaa, että puolisoni päätti, että sarja näytti kutsuvan minua niin kovasti, että vei sen määrätietoisesti kassalle (onneksi hän tuntee makuni hyvin, sillä ostos oli erinomaisen onnistunut).

In So Deep päätyikin olemaan ihka ensimmäinen kunnollinen japaninkielinen lukukokemukseni, joka päätyikin suosikkinostokseni vuonna 2022 alkaneista lukemistani mangasarjoista. Sarja ei vielä tuolloin 2024 kesällä ollut englanniksi saatavilla, mutta se on sittemmin sekä lisätty Kodanshan K Manga -digialustalle että lisensoitu printtipokkarijulkaisuun.

Sarja oli rohkaiseva ensimmäinen kokeilu sen takia, että se on erittäin helppoa luettavaa. Söötti lukioromanssi, jonka hahmoilla ei ole mitään erityissanastoa vaativia kiinnostuksenkohteita. Olin valmistautunut lukemista aloittaessa siihen, että varmasti menee asioita ohi, mutta sarja olikin tosi helppolukuinen. Sanakirjaa piti toki käyttää, ja hidastahan homma oli, mutta ymmärsin lukiessa lähestulkoon kaiken dialogin ja pysyin hyvin kärryillä tapahtumista ja keskustelusta. Tämä onkin edelleen ylivoimaisesti helpoin manga, jota olen alkukielellä lukenut.

Iso vaikuttaja helppouteen oli tietysti myös, että olen tässä vuosien varrella katsonut paljon animea, sillä animessa hahmot ovat niin usein lukiolaisia, että lukion käymiseen liittyvää sanastoa on kertynyt vaivihkaa reilusti. Samoin romanssisanastoa on kertynyt silkalla osmoosilla ihan hyvin. Monesti en osaa lukea kanjeja sellaisenaan, vaikka sana olisikin tuttu ääntämismuodossaan, mutta furiganojen tuomat ääntämisohjeet ratkaisivat tämän ongelman ja vähensivät sanakirjan pläräystarvetta. Sekin auttoi, että sarja oli tosi innostavaa luettavaa söötissä ja sopivasti hassuttelevassa romcom-hengessään.

Erityisen hauskaa oli tajuta, miten mangassa ilmaistaan esimerkiksi änkyttämistä ja erilaisia puhetapoja. Vuosien animenkatsominen oli valmistanut minut sanaston lisäksi myös tunnistamaan erilaisia puhetyylejä, ja näitä olikin tosi kiinnostavaa seurata. Luettuna erilaiset puhetyylit tulivat jotenkin konkreettisemmin esille kuin animessa kuultuna. Sarjan naispääosa puhuu standardimpaa ja kokonaisempaa kieltä, miespääosa taas kasuaalimmin ja puhekielisemmin (koska tytöiltä odotetaan Japanissa yleisesti ottaen kohteliaampaa puhetapaa kuin pojilta). Tämä konkretisoi tosi vahvasti sitä, miksi mangassa ei aina kovin paljoa visuaalisesti korosteta sitä, mikä puhekupla kuuluu millekin hahmolle – mangassa puhetyyli erottaa usein japaniksi puhujat toisistaan vahvemmin kuin englanniksi.

Ruutu sarjasta. Ei mitenkään erityinen visuaalisesti. — Pääpoika Kametanin kerrottua ujosteluongelmansa syntytarinan päätyttö Kirino harhautuu hetkeksi ajattelemaan, miten söpö Kametani on. Kametani muistuttaa, että Kirino lupasi olla nauramatta tarinalle. Kirino pyytää anteeksi ja palaa aiheeseen kertomaan, että on tutkinut, mitä ujosteluongelman parantamiseksi voisi tehdä.

Hauska yksityiskohta, jota en tullut ajatelleeksi ennen sarjan lukemista: Kesken jäävät sanat (yllä olevassa kuvassa oikealla ylhäällä) kirjoitetaan aina äänteisiin perustuvilla kana-merkistöillä. Vain kokonaiset sanat, joihin liittyy oikea merkitys, kirjoitetaan kanjeilla (oikealla alhaalla), sillä kesken jäävään sanaan ei vielä liity merkitystä eikä se ole oikea ehjä sana. Toisena hauskana yksityiskohtana japanin kielessä käytetään tutun huutomerkin lisäksi myös pientä versiota tsu-hiraganasta (つ ilmaisemaan puheen äkillistä katkeamista tai huudahdusta (kuvassa oikealla ylhäällä). Sanan keskellä pieni versio samasta merkistä taas tarkoittaa konsonantin kahdentumista eli käytännössä lyhyttä taukoa (kuvassa keskellä). Katakana-sanoissa käytetään vastaavasti katakana-merkistön tsu-merkin (ツ) pientä versiota.

Alkeellinen lukija oppii tietysti parhaiten helpon tekstin kanssa, joten tämä sarja on hyvä suositus lukemiskokeilujen aloittamiseen. Oli minulle myös aika iso henkilökohtaisen kehityksen virstanpylväs, että ymmärsin sarjaa japaniksi luettuna niin hyvin, että pystyin puhumaan siitä japaninkielisen julkaisun perusteella Mangankartan jakson 121 pääaiheena. Tätä sarjaa onkin tullut tähän mennessä luettua kahdeksan pokkarin verran (sääli tosin, että fokus menee vähän tympeään suuntaan myöhemmissä pokkareissa).

Slam Dunk

Sarjan kahden ensimmäisen pokkarin kannet. Hyi en kyllä ikinä pyöräilisi tuollasella muurilla. — *Hanamichi Sakuragi on tyhjää toimittava lukiokovis, kunnes ihastus koripallosta intoilevaan tyttöön saattaa hänet jäseneksi koulun koriskerhoon, josta hän löytää uuden intohimon.*

Tekijä: Takehiko Inoue
Julkaisu: Weekly Shonen Jump (Shueisha); englanniksi Viz
Julkaisuaika: 1990–1996
Pokkareita luettuna: 2,5/31 (koska luin uudempaa painosta, jossa joka toinen pokkari on normaalia paksumpi)

Sen sijaan toinen 2024 kokeilemani sarja, lukiokorisklassikko Slam Dunk, tuntui paljon vaikeammalta luettavalta kahdesta syystä. Ensinnäkin sarjan kieli on paljon haastavampaa kuin In So Deepissä, ja siinä käytetään paljon enemmän sanoja, joita en tunne valmiiksi. Kyseessä on urheilusarja, jossa on urheiluun liittyvää erityistermistöä, mutta lisäksi mielestäni käytetty kieli on muutenkin vähemmän suoraviivaista kuin In So Deepissä. Tarvitsin lukiessa sanakirjaa enemmän, ja lisäksi lauserakenteita piti säännöllisesti tähtäillä Google Translatella, repliikkien merkitysten hahmottamisen tueksi. Loppupeleissä ymmärrys sisällöstä tuli melkein samalle tasolle kuin In So Deepissä, mutta paljon isommalla vaivannäöllä.

Toisekseen Slam Dunkin alku ei vain saavuttanut minua lukijana. Olin innostunut kokeilemaan sarjaa siksi, että olin aivan valtavan vaikuttunut mangaka Takehiko Inouen itse ohjaamasta tuoreesta The First Slam Dunk -animeleffasta, joka oli todella mahtava kokemus ja jota suosittelen kaikille.

Leffa kertoo sarjan viimeisestä isosta korismatsista, mutta on silti täysin katsottavissa ilman muuta tuntemusta sarjasta kuin pieni wikipediakatsaus päähenkilö Sakuragin koristiimistä. Varmaankin leffa toimii itsenäisenä teoksena niin hyvin sen takia, että se nostaa koristiimistä eri hahmon keskeisimmäksi päähenkilöksi kuin manga. Huomasin heti, että leffan päähenkilö Ryota Miyagi on enemmän minun hahmoni kuin kuumapäinen Sakuragi, mutta halusin silti kokeilla mangaakin, vaikka urheilushounen ei ihan omin genreni olekaan.

Ja iso haasteeni Slam Dunkin kanssa onkin, että Sakuragi osoittautui minulle tosi epämiellyttäväksi hahmoksi, enkä pääse ollenkaan mukaan hänen näkökulmastaan kerrottuun tarinaan. Varmaan kerronta tuo häneen uusia puolia sarjan edetessä, mutta parin ekan pokkarin jälkeen on vähän hankala löytää motivaatiota jatkaa sarjan parissa. Tässä vaiheessa sarjassa ei vielä myöskään ole oikein muita keskeisiä hahmoja, joilla olisi jotain omaa meneillään, joten sarja (ja siitä tykkääminen) on täysin päähenkilönsä varassa.

Hyvänä puolena sarjan ysäripahispoikakonteksti teki siitä kuitenkin tavallaan hauskaa luettavaa. Tötterötukkainen Sakuragi ja monet hahmot hänen ympärillään puhuvat korostetun koviskarskisti, ja kuulen kaiken dialogin päässäni animetyyliteltynä koviskärinänä, ja se huvittaa minua kivasti.

***

Näiden kahden sarjan ykköspokkareiden myötä totesin, että kyllähän tämän kielimatkan täytyy jatkua, ja molempia sarjoja on tullut luettua eteenpäin – Slam Dunkia tosin vasta vain kakkospokkarin verran, kun harhauduin sen jälkeen hauskempien kokeilujen pariin.

Manga
Meta

Mangaa japaniksi, osa 1: Alku

Kääk miten olikin niin kiireinen kevät, etten ehtinyt vilkaista blogiin päinkään. Mutta tarkoitukseni ei ole ottaa stressiä blogista, joten kirjoittelen silloin kun ehdin. Kuten nyt!

Hitsi, pokkarikavalkadin alavasemman reunan punahupparinen Watarase sarjasta Tokoton kuzuna Watarase nanoni on aika kääkhot. — *Japaninkielistä luettavaa on kertynyt jonoksi asti.*

Olen muutaman viime vuoden aikana testaillut mangan lukemista japaniksi. Toistaiseksi lukemistoon on päätynyt vain kanjien eli kiinalaisten kirjoitusmerkkien lukemista avustavilla furiganoilla varustettuja sarjoja. Tämä helpottaa lukemista aivan olennaisesti, koska ääntämisasuinen sanavarastoni on pitkän animeharrastuksen ansiosta paljon laajempi kuin kanjiosaamiseni – eli tunnistan paljon enemmän sanoja ääntämismuodosta kuin niihin liittyvistä kirjoitusmerkeistä. Ja furiganat nimenomaan kertovat, miten kanjit kuuluu lausua.

Olen japanin kielen suhteen valitettavan itseoppinut. Lukiossa oli aikoinaan mahdollista suorittaa kolme japanin kurssia, joista viimeinen koostui melkein kokonaisuudessaan siitä, että opettaja näytti luokalle Densha Otoko -draamasarjan. Kursseista ei sitten ehkä jäänyt lopulta käteen ihan kauheasti, kun en lukion jälkeen pitkään aikaan jatkanut kielen parissa.

Monta vuotta myöhemmin näpyttelin usean vuoden ajan kielenopiskelusovellus Duolingoa, joka ei kuitenkaan ole kanjien opiskeluun millään tavalla käyttökelpoinen työväline, koska se vain syytää oppijalle erilaisia kanjeja, jotka sitten pitäisi vain opetella ilman mitään oikeaa ymmärrystä siitä, mitä missäkin kanjissa tapahtuu. Kanjien opiskeluun löysin paremmaksi apuvälineeksi Wanikani-palvelun, joka perustuu siihen, että ensin opetellaan erilaisten tarinallisten muistisääntöjen avulla kanjien osat eli radikaalit ja sitten niistä koostuvat kanjit ja lopulta kanjeista koostuvaa sanastoa. (En kauheasti tykkää palvelun tosi kirjaimellisesta tavalla rakentaa muistisääntötarinoita, mutta käyttämässäni sovelluksessa keksin monesti omat tarinat, jos valmiina tarjotut eivät tunnu riittävän toimivilta.)

Ennen loppuvuotta 2023 ei japaniksi lukemisen mahdollisuus ollut juolahtanut mieleenikään. Koska enhän minä ole koskaan oikeasti opiskellut japania, ja enhän minä nyt voi osata lukea sitä. Tuolloin kuitenkin valmistelimme Mangakarttaan jaksoa ysäriklassikkosarjasta Fake, ja sitä silmällä pitäen innostuin spontaanisti tavaamaan tekijä Sanami Matoh’n 2010-luvun alulla tekemää jatkosarjaa alkukielellä (koska mitään järkeviä käännöksiä siitä ei taida olla olemassakaan). Furiganoja ei kyseisessä jatkosarjassa ollut, joten Google Translaten kamerakäännöstoiminto oli ahkerassa käytössä. Mutta sen avulla sain kuin sainkin luettua ihan useita lyhyitä lukuja sarjaa. Totesin kuitenkin vielä tässä vaiheessa, että ei minusta taida japanin lukijaksi olla, koska olihan se hitsin hidasta ja turhauttavaa.

Toukokuussa 2024 kävimme sitten Japanissa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2017. Matkamme alkoi Okinawalta, ja siellä yövyimme muutaman yön lähellä Churaumin akvaariota kahden miehen pitämän havaijilaisen ravintolan yläkerrassa, jonka kahta värikästä huonetta herrat vuokrasivat matkaajille. Ravintolan puolella tökötti mangahylly, jossa oli selvästi omistajien suosikkisarjoja – etenkin kasarin ja ysärin jengipahis- ja baseball-sarjoja.

Ravintola ja vierashuoneet olivat hauskan värikkäitä. — *Minä tutkimassa ravintolan mangahyllyä Okinawan böndellä.*

Ruokaa odottaessa poimin hyllystä hetken mielijohteesta baseball-sarja Majorin ykköspokkarin ja rupesin tavaamaan sitä. Ja yllätyin hurjasti siitä, miten helppoa lukeminen oli ja miten kivasti sain tapahtumista ja dialogista selvää. Sitten totesin, että kenties voisinkin kokeilla ihan oikeasti ostaa pokkarin mangaa luettavaksi, jos se vaikka onnistuisikin!

Tuolta 2024 reissulta mukaan lähti kaksi pokkaria, ja kun niiden lukeminen epävarmuuksista huolimatta sitten toimi yllättävänkin hyvin, niin tässä muutaman vuoden aikana on kertynyt enemmänkin japaninkielistä mangaa ja siihen liittyviä lukukokemuksia. Osassa lukuvalinnoista lukeminen on erinäisistä syistä toiminut paremmin tai vaikeammin kuin toisissa, mutta kokonaisuutena on ollut tosi siistiä, kun tuntuu, että kehitän itseäni ihan uudella alueella.

Japaniksi lukemisen kautta olen myös löytänyt jännittävän uuden tason mangaharrastukseeni. Ajattelin siksi tässä postaussarjassa kerätä ylös pohdintoja siitä, miten erilaisia sarjoja on hyvin erilaista lukea allekirjoittaneen auttavalla kielitaidolla.

Kaipaan vaihtelua ja haluan (lukea) kaiken

Suhtaudun fiktioon intohimoisesti, mutta minulle ei yleensä nouse yhtä tai muutamaa supersuosikkisarjaa, jotka valtaisivat elämäni pitkäksi tai keskipitkäksi ajaksi. En yleensä jää makustelemaan sarjoja fanifiktion kautta, enkä seuraa tekijöitä kovin aktiivisesti. En koe kuuluvani mihinkään tiettyyn fandomiin, enkä myöskään katso tai lue samaa sarjaa montaa kertaa peräjälkeen tai lyhyen ajan sisällä.

Vaikka en ole koskaan ollut minkään tietyn sarjan harrastaja, enkä osaa uppoutua muutamaan supersuosikkiin eksklusiivisesti, minulla on kyllä useita suosikkisarjoja, joiden pariin tekee mieli välillä palata. Näitä suosikkeja saatankin lukea tai katsoa uudestaan, mutta aivan muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta (kuten Stray Dog’s Night, josta kirjoitin aiemmin) kulutuskertojen välillä on tyypillisesti useita vuosia. Näin tuntuu siltä, että teoksesta löytyy paremmin uutta, kun muistikuvat ovat ehtineet sopivasti heiketä.

Tapaani harrastaa mangaa ja animea kuuluu olennaisesti se, että haluan tutustua laajaan kirjoon teoksia. Eniten tietysti sellaisista genreistä ja tyyleistä, jotka vetoavat minuun nimenomaisesti, mutta myös vähän reunamilta monipuolisuuden ja yleistietoisuuden nimissä sekä suosituksien siivillä.

Tykkään myös katsoa useita erilaisia animesarjoja yhtä aikaa, ja yleensä on hauska katsoa peräkkäin eri sarjojen jaksoja. Samoin tykkään, että luvussa on yhtä aikaa useita mangasarjoja.

Hassuinta harrastamisessani ehkä on, että suurinta herkkuani ovat rauhaisat vapaapäivän aamupäivät, jolloin voin lukea vuorotellen luvun kerrallaan 3-5 eri sarjaa – mieluiten eri pituisia, eri genreistä, eri kohdeyleisöille ja erilaisilla tyyleillä toteutettuna. Viime aikoina olen valikoinut tarkoituksella kerralla luettavaksi myös erikielisiä sarjoja, jolloin neljän pokkarin lukupinosta voi löytyä kivasti yksi englanninkielinen, yksi suomenkielinen, yksi ranskankielinen ja yksi japaninkielinen pokkari. Japanin kieli on tosin vielä niin harjoitteluasteella, että pokkarit ovat liian raskaita luettavaksi luku kerrallaan, vaan menevät alas muutaman aukeaman pätkissä – elleivät luvut sitten ole vain muutaman sivun pituisia. Toisinaan mukaan lukujonooni eksyy tietysti myös romaaneja tai ei-japanilaista sarjakuvaa, mutta manga on fiktioharrastukseni ehdoton ydin ja minulle rakkain fiktiomuoto ja -kulttuuri.

*Tänä aamuna lukupinoni näytti tältä: Golden Kamuy 25 (englanniksi), Pinky Nightmare (japaniksi), Pour le pire eli Natsume Arata no kekkon 2 (ranskaksi) ja Nana 17 (suomeksi)*.

Mangakartta-podcastia varten tulee toki joskus kiire pääaihesarjojen kanssa, jolloin täytyy keskittyä niihin. Siitä tulee kuitenkin aina vähän yksinäinen olo. Entä kaikki ne muut kiinnostavat sarjat, jotka odottavat minua?! Tuntuu kuin jäisin paitsi jostain, vaikka eiväthän ne muut sarjat ole mihinkään karkaamassa, vaikken lukisikaan niitä juuri tässä kuussa.

En ole itsekään oikein koskaan saanut kunnollista selvyyttä siitä, miksi nautin suuresti siitä, että saan vaihdella luettavaa. Luulisi, että keskittyminen toimisi paremmin, jos syventyisi yhteen sarjaan kerrallaan. Tiedän, että monilla innokkailla lukijoilla on usein monia romaaneja kesken samalla kertaa, ja luettavaa vaihdellaan fiiliksen mukaan. Ehkä oma mieltymykseni mangan kanssa on vähän samaa lajia. En ole kuitenkaan koskaan tainnut keskustella kunnolla kenenkään muun kokemuksista tällaisen lukutavan osalta.

Ehkä olen lyhytjänteinen ja elän elämääni pyrähdyksinä, eikä kultakalan keskittymiskykyni malta edistää yhtä pokkaria liian pitkään. Ehkä lukutyylini on traaginen heijastuma työelämästäni, jossa on usein viisi asiaa työn alla yhtä aikaa, ja kaikkien olisi hyvä olla valmiina viimeistään kolme varttia sitten, ja tietokonekin haluaisi päivittää itsensä just nyt.

Toisaalta olen tosi hyvä uppoutumaan fiktiomaailmoihin. Kun avaan pokkarin tai jakso lähtee pyörimään, olen sisällä maailmassa ja tarinassa, eikä sarjojen välillä vaihtamisesta tule siksi häiriötä uppoutumiseen. Olen syväuppoutuja ja myötäelän vahvasti etenkin lukiessani, ja sen takia saan yleensä myös helposti palautettua mieleen, mitä viimeksi tapahtui, ja pääsen hyppäämään mukaan siihen, missä nyt mennään, ainakin jos viime lukemisesta ei ole vuosia. Poikkeuksena ovat hyvin juonivetoiset tai tekniset sarjat, joissa en ole päässyt kunnolla mukaan hahmojen kuulumisiin.

Yksinkertaisin selitys on myös varmaan se,että ihan vaan tykkään vaihtelusta. Tykkään myös tutkia erilaisia kerrontatyylejä, ja siksi jää se yksinäinen fiilis vain yhden sarjan lukemisesta kerrallaan. Erilaiset sarjat peilaavat rinnakkain luettuna niiden erilaisia vahvuuksia, heikkouksia, painotuksia, tyylejä sekä kerronnallisia rakenteita ja ratkaisuja toisiinsa kiehtovalla tavalla. Maailma on huikean täynnä erilaisia tapoja kertoa tarinoita, ja jotenkin pystyn syleilemään sitä rikkautta paremmin, kun sarjat heijastavat toistensa erilaisuutta.

Lukupinoni eräänä tammikuisena viikonloppuaamuna: Numa sugite mohaya koi eli In So Deep, It’s Love Already 8 (japaniksi), Under Grand Hotel 1 (englanniksi), Lovesick Ellie 3 (englanniksi) ja Kaiju Girl Caramelise 5 (englanniksi).

Joskus lukujonossa on syystä tai toisesta sellaistakin sisältöä, joka ei ole ihan oma juttuni ja jonka lukeminen ei siksi innosta ihan hirveästi. Lukeminen sujuu tällöin mukavammin, kun jokaisen luvun jälkeen on luvassa jotain muuta, toivottavasti enemmän mukaansatempaavaa.

Jotkut sarjat saattavat olla myös tosi raskaita lukea, joko kerronnan tai sisällön takia – jolloin on myös hauska ahmaista väliin jotain soljuvampaa. Intensiivisesti tunteisiin iskeviä lukukokemuksia on ihan mukava tasoittaa vähän leppoisemmilla tapauksilla, jotka eivät vaadi sitä, että olen hyperimussa mukana niin kovaa, ettei happi meinaa kulkea. Isovaihteisen toimintasarjan tappelun jälkeen maistuu sopivan turbulentti romanssi, romanssin jälkeen mehukkaan jännä mysteeri, mysteerin jälkeen elämää makusteleva ihmissuhdedraama. Arkikuvaukset käyvät tylsiksi, jos ei välillä saa pulahdettua fantasian puolelle. Tyylitellyn rosoisen ja omaperäisen erottuvan piirrostyylin parina on miellyttävää lukea jotain virheettömän kauniin näköistä, ja genretyypilliset hahmodesignit kaipaavat ystäväksi jotain revittelevämpää.

Näiden pohdintojen jälkeen sain ehkä tavoitettua joitain ajatuksia siitä, miksi tykkään lukea niin kuin luen. En varmaan kuitenkaan koskaan tule löytämään mitään yhtä ja selkeää syytä hassulle viikonloppuiselle aamurutiinilleni, jossa vaihdan pokkaria nopeammin kuin vaatteita. Mutta ei se haittaa – tärkeintä on, että saan viettää aikaa vaihtuvan kirjapinoni kanssa ja nauttia tyylien ja tarinoiden kirjosta sellaisella tavalla, joka antaa minulle parhaan kokemuksen.

Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen

Viime kuukausina ajatukseni ovat pörränneet säännöllisesti saman teeman ympärillä. Kyseessä on fiktion jako viihteelliseen ja korkeakirjalliseen. Olen puhissut tästä aiheestä lähipiirilleni ja itsekseni lukemattomia kertoja, joten yritän nyt järjestellä ajatuksiani enemmän tai vähemmän koherenttiin kirjalliseen muotoon, niin ehkä saisin rauhan tästä ajatusmyllystä.

Aiheen pyörittelyyn ovat kannustaneet etenkin kaksi hyvin erilaista kirjoitusta, jotka ovat toimineet ponnistuslautana aiheen laajempaankin miettimiseen. En siis ehkä pyri kritisoimaan tässä nimenomaisesti näitä kahta tekstiä, vaan enemmän sitä yleisempää ajatusmaailmaa, jonka heijastuksen niissä näen.

***

Näistä kirjoituksista ensimmäinen on 11.12.2020 Hesarin kulttuurisivuilla julkaistu teksti ”Irlantilainen viihdekirjailija on noussut suomalaisten suursuosikiksi etenkin äänikirjoissa – ”Sarja tarjoaa matkan pois tästä todellisuudesta””. Artikkelissa kerrotaan, miten viihdekirjallisuus on saavuttanut suurta suosiota, ja avataan sen vetovoimaa – eskapismi ja turvallisuus toki, mutta myös vahvat hahmotarinat, moniäänistyminen, oman elämän kohtaaminen, vakavien asioiden käsittely kevyessä muodossa sekä samaan teossarjaan sukeltaminen uudestaan ja uudestaan. Lisäksi artikkelissa nostetaan esille hyvänä pointtina, etteivät nämä viihdekirjat saa palkintoja tai esimerkiksi arvosteluja Hesarin kulttuurisivuilla, koska niiden taiteellista arvoa ylenkatsotaan.

Kuulostaa ihan hyvältä ja lukemispositiiviselta tähän asti. Mutta sitten artikkeli päättyykin siihen, että tutkimusten mukaan korkeakirjallisuus kehittää aivoja ja tunnetaitoja viihdekirjallisuutta paremmin, joskin kyllä silti voi välillä antaa itselleen luvan viihdekirjojen lukemiseen, koska ”ei se ole kauhean vaarallista, jos etsii jotain, mistä tulee hyvä olo. Se voi kasvattaa omia voimavaroja kohdata arkea, joka ei ole aina niin romanttista.” Viihdekirjojen lisäksi kannattaa kuulemma kuitenkin lukea myös hitaammin aukeavaa korkeakirjallisuutta, ja viihdekirjallisuus voikin toimia hyvänä porttina, joka houkuttaa korkeakirjallisuudenkin pariin.

”Onko siitä mitään haittaa että lukee näitä vähemmän hyviä naisten kirjoja?”

Muuten varsin järkevältä vaikuttaneen artikkelin loppu hämmentää minua. Myös sen käyttämä termistö kummastuttaa. Artikkelissa täsmennetään, että ”viihdekirjallisuudella” tarkoitetaan etenkin kevyempää, naisille suunnattua romantiikkaa, mutta korkeakirjallisuus määritellään vain sillä, että se on ”hitaammin aukeavaa”. Ehkä kyse on vain minun omasta sivistymättömyydestäni, mutta kuulostaa mielestäni siltä, että artikkelissa pistetään vastakkain yhtäältä selkeä kirjallisuusgenre – naisille suunnattu romanssi – ja toisaalta joku mystinen korkeamman tason kirjallisuus, joka on jollain tavalla sivistävämpää ja parempaa kuin se naisille suunnattu romanssi.

Kielitoimiston sanakirja kertoo, että korkeakirjallinen tarkoittaa taiteelliseen, esteettiseen korkeatasoisuuteen pyrkivää teosta. Mutta eihän se ole mikään genre, vaan arvottavaa luokittelua! Genre taas tarkoittaa nähdäkseni sitä, että samaan lajityyppiin kuuluvilla teoksilla on tiettyjä yhdistäviä ominaisuuksia. Tässä siis tuntuu ehkä siltä, että jyvät ja akanat ovat menneet vähän sekaisin? Mutta isompi ongelma artikkelissa on, että se arvottaa kokonaisen genren iloisesti tasolle, joka ei tavoittele taiteellista tai esteettistä korkeatasoisuutta. Palataan tähän kohta.

***

Tätä ennen se toinen teksti, johon yllä viittasin, oli Hyllyy-sarjakuvablogissa 10.2.2021 julkaistu teksti nimelta ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.” Hyllyy on yksi suosikkiblogeistani: se käsittelee sarjakuvia hyvin monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja se on toiminut minulle ikkunana muuhun sarjakuvamaailmaan, johon näkyvyyteni on mangan ulkopuolella aika vajavainen. Mielestäni on aina tosi mielenkiintoista kuulla vähemmän mangaa kuluttavien ihmisten fiiliksiä mangasta, joten tämä Aron morsiamet -sarjan arvostelu oli mielenkiintoinen pulahdus erilaiseen näkökulmaan. Siinä olikin paljon mielenkiintoisia huomioita sarjasta.

Kuitenkin postauksesta ja sen kommenteissa käydystä keskustelusta tihkuu silmissäni vastaavanhenkinen jaottelu viihteelliseen ja korkeakirjalliseen sarjakuvaan kuin mitä Hesarin artikkeli esitteli. Termejä ei tosin käytetä samassa merkityksessä: viihteellisyyttä ei tässä postauksessa käsitellä genrenä, vaan enemmän teoksen syvällisyyttä kuvaavana terminä. Lisäksi tässä Hyllyy-postauksessa ei käytetä viihteellisyyden vastinparina korkeakirjallisuutta tai muutakaan termiä, mutta itse ainakin luen tekstistä implikaation jonkun tällaisen korkeamman vastinparin olemassaolosta.

Tekstissä töksähti erityisesti se, miten se yksioikoisesti arvottaa siihen viihteelliseen kategoriaan kaiken ”stereotyyppisen mangan”, ilmeisesti ilman juurikaan kokemusta tällaisen ”stereotyyppisen mangan” lukemisesta. Jälleen olen kummissani: en edelleenkään ymmärrä tätä kahtiajakoa ja mitä ihmiset tarkoittavat näillä sanoilla. (Ja lisäksi olen vähän ärsyyntynyt, koska rakastan mangaa ja otsasuoni tykyttää kiihtyneesti aina, kun minulle tärkeää valtavaa sarjakuvateollisuutta vähätellään ja niputetaan.)

EDIT 22.2.2021: Kommenteista kannattaa käydä lukemassa Hyllyyn pitäjän ajatuksia siitä, miten hän käyttää taide-viihde-sanaparia vähän eri tavalla kuin yllä tulkitsin. Nyt ymmärrän hänen tapaansa käyttää näitä sanoja paremmin! Jatka artikkelin ”Rakkaudesta tarinoihin ja viihteellisyyteen” lukemista →

Kolme fiktioneitoa jotka muuttivat minua

Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti marraskuussa kolmesta animaatioelokuvasta, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet häneen, ja postauksen lopussa Vilhelmiina heitti haasteen muillekin animaatiohenkisille bloggaajille kirjoittaa elämäänsä vaikuttaneista animaatioista, joten tartunpa minäkin tähän aiheeseen – hitusen myöhässä ja muokattuna tosin.

Yläasteen ja lukion aikana tutustuin kolmeen televisiosarjaan, jotka ovat muokanneet ajatteluani erityisen paljon, ja innostukseni fiktion analysoimiseen on pitkälti lähtenyt ja muotoutunut näitä kolmea sarjaa katsoessa ja pureskellessa. Näistä yksi tosin on live action -sarja, mutta menköön tässä joukossa.

Revolutionary Girl Utena

utenakuva1

Utena haluaa olla pelastava prinssi. Ystäväänsä puolustaessaan hän sotkeutuu koulun oppilaskunnan hallituksen salaisiin kaksintaisteluihin, joissa voittaja saa omakseen salaperäisen ruusumorsiamen, joka sattuu olemaan tyttö Utenan luokalta.

Utenassa hahmoja prinssin ja prinsessan rooleihin jakava ja sitten tekemäänsä roolijakoa kyseenalaistava kerronta sekä sen valtoimenaan temmeltävä symboliikkavyöry tarjosivat minulle yläasteella ajateltavaa pään täydeltä, ja tarjoaa edelleen. Se oli alusta asti sarja, joka kutsui ja suorastaan pakotti minut miettimään ja tulkitsemaan sisältöään ja sen erilaisia merkityksiä. Sen myötä opin myös arvostamaan ja tunnistamaan monia kerronnallisia rakenteita.

Jatka artikkelin ”Kolme fiktioneitoa jotka muuttivat minua” lukemista →

Liebster Award

Viime aikoina suomi-blogeissa on kierrellyt ilmiö nimeltä Liebster Award, ja kuun alussa Court of Eleanorin Eleanor antoi tunnustuksen Missing Linkille, kiitoksia tästä ja hauskoista kysymyksistä!

Tunnustuksen tarkoituksena on jakaa huomiota vähemmän tunnetuille blogeille, ja tunnustukset kiertävät blogin pitäjältä toiselle seuraavien sääntöjen mukaisesti:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Koska hauskat kiertokirjeet ovat hauskoja, jaan tunnustusta seuraaville blogeille:

Afureko
Animepyon
Hyvät, pahat ja otakut
Wasurenagusa
Pyörivä nuoli
Kalevala Snark

Lukijamäärien kelvollisuudesta en tiedä, Afureko ainakin on aika tunnettu ja vakiintunut, mutta olennaisin kriteeri on, että ajattelin, että näillä tyypeillä voisi olla hauskaa vastata kysymyksiin ja heidän vastauksensa voisi olla hauskaa lukea. Joukossa on vähän erityyppisiä blogeja, mutta ainakin niitä yhdistää pitäjien ihastus fiktioon, joten sitä käsittelevät kysymyksenikin. Jos kysymykset tuntuvat hauskoilta niin niihin saa toki vastata kuka tahansa blogini lukija omassa blogissaan, kommenteissa tai vaikka Twitterissä.

Tunnustuksen saajat voivat siis halutessaan jakaa sitä eteenpäin ja/tai vastata alla esittämiini kysymyksiin tai osaan niistä fiiliksen mukaan:

1. Lapsuuden suosikkiteos, joka ihastuttaa, viihdyttää ja/tai tekee vaikutuksen edelleen?
2. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita negatiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
3. Erityisesti mieleen jäänyt, voimakkaita positiivisia tunteita herättänyt fiktiohetki ja/tai hahmo?
4. Viimeisin kuluttamasi teos, joka kosketti sieluasi syvästi?
5. Teos, josta olisit halunnut kaikella sydämelläsi pitää mutta et vain pysty?
6. Teos, josta et olisi ikinä uskonut pitäväsi, mutta päädyit yllättäen tykkäämään kuitenkin?
7. Onko fiktiohahmo saanut sinut joskus syvästi liikuttumaan? Jos niin kuka?
8. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen jännittävän visuaalisen toteutuksensa takia?
9. Teos, joka on jäänyt erityisesti mieleen musiikkiensa takia?
10. Teos, jossa on viehättänyt erityisesti maailmanrakennuksensa/lorensa takia?
11. Kolme kivointa Disney-neitoa? (Sori spesifisyys mutta tämä on tärkeää!)

Alla sitten Eleonorilta saamani kysymykset ja vastaukset:

Jatka artikkelin ”Liebster Award” lukemista →

Omenat ja appelsiinit

Aina välillä kuulee sanottavan, ettei kahta erilaista asiaa voi verrata toisiinsa, fraasiksi vakiintuneena esimerkkinä omenat ja appelsiinit. Minussa tällainen asenne herättää usein vähän hassun fiiliksen. Monesti jää epämääräiseksi, kuinka paljon samaa kahdessa yksikössä pitää olla, jotta niitä saisi hyvällä omallatunnolla verrata toisiinsa.

Viimeksi kuulin tällaisen vertaamiskiellon katsoessani Doug ja Rob Walkerin vlogia The Last Airbender: Legend of Korra -animaation ensimmäisen puolikauden viimeisestä jaksosta ja sarjasta ylipäänsä. Rod Walker ilmoitti, ettei Korraa ja alkuperäistä Avatar the Last Airbender -animaatiota voi verrata toisiinsa, sillä niiden tyylit ja maailmankuvat eroavat toisistaan niin paljon. Hänen mielestään Avatarin ja Korran vertaaminen oli yhtä vähän mielekästä kuin Tim Burtonin Batman-elokuvien vertaaminen Christopher Nolanin tuoreempaan trilogiaan.

Minusta tämä näkemys on omituinen. Mitä saan verrata toisiinsa, jos kerran samaan tuoteperheeseen kuuluvat teokset ovat vertailukelvottomia, oli kyse sitten itsenäisestä jatko-osasta Korran tapaan tai sovitus-rebootista Batmanien tapaan? Vertaamiskiellon takana tuntuu piilevän usein pelko siitä, että itselle tärkeä teos lytätään, koska se ei ole samanlainen kuin toinen siihen enemmän tai vähemmän liittyvä teos.

Avatarissa on kyseessä koko maailman kohtalo, joten pääpoppoo seikkailee ympäri karttaa. Korra taas keskittyy toistaiseksi yhteiskunnallisiin ongelmiin pienemmällä kaupunkisektorilla. Silti sarjoista näyttää löytyvän jotain samaakin…

Miksi verrata: vertailu analyysin välineenä

Perimmäinen ongelma taitaakin olla, etteivät ihmiset aina ymmärrä vertaamis-käsitteen kaikkia ulottuvuuksia. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että annetaan definitiivinen ja mielivaltainen tuomio siitä, kumpi vertailuyksiköistä on parempi.

Jatka artikkelin ”Omenat ja appelsiinit” lukemista →

Hajahuomioita conien puheohjelmasta

Tällä viikolla suomalaista animeyhteisöä on kuohahduttanut vuonna 2014 järjestettävää Desucon Frostbiteä koskeva kokeiluluontoinen ikärajajulkistus, jonka mukaan alle 18-vuotiailla ei ole pääsyä tapahtumaan.

Kokeilun syy löytyy Desucon-tapahtumien alati kasvavasta kysynnästä. Liput tämän kesän Desuconiin myytiin loppuun muutamassa päivässä ennen ohjelma- ja kunniavierasjulkistuksia, eikä itse tapahtumassa näyttänyt riittävän yleisöä puheohjelmaa kuuntelemaan yhtä sankoin joukoin kuin edellisissä coneissa. Ikärajallisuuden avulla on tarkoitus rajata yleisöä paremmin ihmisiin, jotka olisivat nimenomaan kiinnostuneet ohjelmasta, jonka laatuun Desuconissa on aina pyritty panostamaan.

Alaikäiset ovat luonnollisesti pettyneet skenen ainoan ison talviconin jättäessä heidät ulkopuolelle, ja kokeilua on vastustettu äänekkäästi. En välitä itse ruveta kuohimaan tässä ikärajan syitä, seurauksia ja oikeutusta, koska aihetta on puitu blogeissa ja kaikkialla muualla somessa koko alkuviikon ajan.

Sen sijaan ajattelin tarttua erääseen keskustelussa useaan otteeseen esille nousseeseen argumenttiin. Monet ovat nimittäin huomauttaneet, että puheohjelmaa kyllä käytäisiin katsomassa enemmän, jos se olisi kiinnostavampaa.

Tämä on mielestäni toisaalta ymmärrettävä, mutta toisaalta myös hieman ongelmallinen väite. Jokaisessa conissa on vahvempia ja heikompia luentoja ja muita muuta puheohjelmaa. Jos harvoin ohjelmasaleihin eksyvä conittaja päätyy tarkastamaan conissa yhden tai kaksi ohjelmaa, saattaa hyvinkin käydä niin, ettei kumpikaan niistä ole kovin onnistunut tai viihdyttävä.

Välillä hyväkin luennonpitäjä saattaa epähuomiossa vieraannuttaa yleisöään möläyttämällä heti alkuunsa, että tämä setti tuli väsättyä viime yönä kauheassa paniikissa. Tämä saattaa ymmärrettävästi saada luennon vaikuttamaan hutiloidulta. Yleisön ei kuitenkaan kannata tätä letkautusta uskoa sellaisenaan, sillä se ei useinkaan kerro koko totuutta. (Puhujankaan ei toisaalta välttämättä kannata mennä näin julistamaan, sillä ”tästä nyt tuli tämmönen koska kiire ja laiskuus” ei ole koskaan hyvää esiintymistä.)

Yleensä ”väsäsin viime yönä” -disclaimeri nimittäin tarkoittaa lähinnä, että luentoslaidit valmistuivat ja lopullinen rakenne hioitui samalla viime yönä kiireessä. Itse sisältöä on hyvin todennäköisesti mietitty jo pitkään etukäteen ja siitä keskusteltu lähipiirin kanssa – vaikkei se olisikaan saanut konkreettista muotoaan hyvissä ajoin ennen ohjelmaslottiaan.

Hyvien puhujien ei välttämättä tarvitsekaan käyttää valtavasti aikaa settiensä muodon valmisteluun, jos muoto tulee melko helposti, kunhan vain asia on selvillä. Suurin osa luennon tekemisestä on aiheen pohtimista ja rajaamista ja mahdollista taustatyötä. Tämän ajatustyön konkreettiseen muotoon kokoaminen on toki yleisön kannalta näkyvin ja siksi hyvin tärkeä elementti, mutta sen jääminen viime tinkaan ei välttämättä kerro definitiivistä totuutta koko ohjelmantekoprosessista.

Olen itse kokenut puheohjelman hyvin tärkeäksi osaksi conikokemustani ensimmäisestä conistani eli vuonna 2004 Jyväskylässä järjestetystä Animecon III:sta lähtien. Intensiivinen ringissäseisominen – jonka joku saattaa tuntea myös sinä pahamaineisena conihengaamisena – on toki myös tärkeä osa conittamistani. Puheohjelmasta on aina mukava seilata tuttujen luokse kertomaan, mitä luennosta pidin ja millaisia ajatuksia se herätti. Pelkkä conihengaaminen ei ole kuitenkaan koskaan maistunut minulle, sillä mielestäni conipaikka on monesti vähän turhan epämääräinen ja levoton ympäristö pelkkään kaverien kanssa jutteluun – sille aktiviteetille kun löytyy mukavampiakin puitteita.

Jatka artikkelin ”Hajahuomioita conien puheohjelmasta” lukemista →

Zero-Sum ja erinäisiä muita projekteja

Projekti Zero-Sum

Tässä jokunen viikko sitten etsiessäni kivoja mangasarjoja ranskalaisesta mangaensyklopedia manga-news.comista sain päähäni yhden vuoden hienoimmista ajatuksista. Päätin ryhtyä keräämään hyllyyn kaikkia Ichijinsha-kustantamon fantasiatoimintajosei-lehti Comic Zero-Sumissa ilmestyneitä sarjoja, joita julkaistaan ihmisten kielillä eli minun tapauksessani siis englanniksi ja ranskaksi – suomeksi ja ruotsiksi kun näistä ei vielä mitään saa.

En tunne lehden tuotantoa erityisen hyvin, enkä ole lukenut kovin monia siinä ilmestyneitä sarjoja, mutta vähän vilkuillessani ranskankielistä tarjontaa huomasin entistä konkreettisemmin seikan, johon olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota. Kaikki lehdessä ilmestyvä tavara tapaa olla aivan järkyttävän nättiä – ainakin pintapuolin kansien perusteella vilkaistuna ja varsinkin näin nuoren naislukijan näkökulmasta. Androgyyniset kaunispojat juoksevat kannesta kanteen ja väritystyylit vaihtelevat hirveän kivan ja suoranaisen visuaalisen euforian väliltä. Ja koska sulan kaikelle kauniille, huomasin, että kaikki ranskamarkkinoilla julkaistavat Zero-Sum-sarjat vähän kuumottelivat. Siispä päätin että hankitaan nyt sitten omaan hyllyyn kaikki, mitäs tässä kursailemaan.

Postista pitäisi siis parin viikon päästä hakea muun muassa Shinobu Takayaman Amatsukia, Naked Apen Dollsia ja Touya Mikanagin Karnevalia, joista viimeisintä saadaan pian tirkistellä animenakin. Tällä hetkellä luvussa on Yun Kougan Loveless, jonka Tokyopop-julkaisut tuli hankittua lukiokaverilta halvalla viime vuonna, mutta jota en ole aikaisemmin saanut luettua.

Lovelessin lisäksi hyllystä löytyy jo valmiiksi Akin visuaalisesti häikäisevä, mutta tarinallisesti tylsämys kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Olympos, joka piti hommata ihan glitterkansien takia. Lisäksi kunniapaikalla pönöttävät suursuosikkini Kazuya Minekuran Saiyuki Reload sekä keväällä Zero-Sumin komeaan bishikaartiin liittyvä, aikaisemmin Tokuma Shotenin BL-painotteisessa Chara-lehdessä ilmestynyt Wild Adapter, joista kummastakin löytyykin jo tekstiä tämän blogin syövereistä.

Mutta monia mysteerejä on siis vielä edessä. Onko Minekura lopulta lehden ainoa loistomangaka ja jääkö valtaosa lehden sisällöstä sitten geneeriseksi nättihutuksi, vai voisiko sen uumenista löytyä muitakin helmiä? Entä löytyykö kivojen kansien takaa vain sotkuista ja epäpätevää visuaalista tarinankerrontaa, vai ulottuuko nätteily sisäsivuille asti? Sen luulisi ennen pitkää selviävän!

Tarkoituksena olisi siis matkata mangavuorille treenaamaan itseni Suomen kovimmaksi toimintajoseiasiantuntijaksi. Yritän tänne blogiin raportoida edistymistäni tämän pitkän ja mahdollisesti tuskaisen, mutta toivottavasti elämyksellisen matkan aikana.
Jatka artikkelin ”Zero-Sum ja erinäisiä muita projekteja” lukemista →

Ääniefektien kustomointia ja muuta mukavaa

Eri kustantajat tekevät varsin erilaisia valintoja mangajulkaisujensa kustomoimiseksi kotimaan markkinoille käypään kuosiin. Nämä ratkaisut vaikuttavat väistämättä jossain määrin lukukokemukseen, vaikka sitä ei välttämättä aivan helposti huomaa – yleensähän yhdestä sarjasta ei päädy yhdelle ihmiselle lukuun kuin yksi versio.

Olen siis päässyt harvemmin vertailemaan eri maiden julkaisuja, mutta nyt käsillä olikin äkkiä peräti neljä erimaalaista versiota Yana Toboson hiljattain Suomessakin alkaneesta Kuroshitsujista (yhtään en silti suhtaudu obsessiivisesti kyseiseen sarjaan). Omasta hyllystä löytyvät Punaisen jättiläisen suomenkielinen, Yen Pressin englanninkielinen ja Kanan ranskankielinen versio, ja kämppiksellä oli tarjota Carlsenin saksankielistä julkaisua tutkimuskohteeksi. Tässä postauksessa vertailen eri kustantajien lähestymistapoja pokkareiden muodon ja kansien suunnitteluun sekä erityisesti ääniefektien kääntämiseen.

Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.

Ylävasemmalta myötäpäivään kiertäen Punaisen jättiläisen suomijulkaisu, Yen Pressin jenkkijulkaisu, Carlsenin saksajulkaisu ja Kanan ranskajulkaisu.

Jatka artikkelin ”Ääniefektien kustomointia ja muuta mukavaa” lukemista →