Kategoria: Vertailu

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.

Elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kylän seikkailuja kaipaava outolintukaunotar jää vangiksi hirviöksi muutetun prinssin linnaan ja opettaa vangitsijansa olemaan taas ihminen.

Kaunotar ja Hirviö on minulle tutuimpia klassikoita, ja sitä on tullut tapitettua pienestä pitäen monia monia kertoja. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus siinä mielessä, ettei siinä juonenkuljetuksellisesti ole toisinaan mitään järkeä, ja tekijät itsekin kohauttelevat kommenttiraidallaan olkiaan tarinan reikäiselle aikajanalle. Leffa onkin mielestäni monin tavoin mainettaan vikaisempi, mutta emotionaalisella tasolla se on silti suorastaan mestariteos. Kaikki tärkeät hahmot ja kohtaukset herättävät voimakkaita reaktioita, ja kaikista eniten näin tekevät tietenkin kaunottaremme ja hänen hirviönsä.

Tekstiä siunaantui taas sen verran paljon, että pilkoin analyysin kahdeksi osaksi, joista jälkimmäinen luvassa viikon sisään.

Elokuvista Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1973) ja Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Hiirineito raahaa tarmokkaasti sulhoehdokastaan ympäri maailmaa pelastamassa ensin lapsityövoimaksi siepattua orpotyttöä ja sitten salametsästäjän tietolähteeksi vangitsemaa aussipoikaa.

Pelastuspartio-leffojen naispääosa Bianca on minulle tuntemattomimpia Disney-sankarittaria. Ensimmäisen Pelastuspartion katsoin viime viikonloppuna ihka ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt näkemästäni. Yhtäältä leffa oli suorastaan rohkealla tavalla synkkä ja rankka ja herätti siepatun orpolapsen karua kohtelua kuvaamalla vatsanpohjassa samanlaista karmivaa nihkeyttä kuin Pinokkion aasikohtaus. Toisaalta käsikirjoituksen tasapainotus tuntui oudolta ja juonenkuljetus suurimmaksi osaksi pitkäveteiseltä.

Jatko-osan Australiassa olen nähnyt joskus aikaa sitten kerran tai pari, joten siitäkin oli valmiiksi vain heikot muistikuvat. Se kuitenkin tuntui kirkkaalta ja positiiviselta kaikin puolin ankeaan alkuperäiseen leffaan verrattuna. Ainoana klassikoiden joukkoon päässeenä jatko-osana se näyttää komealta, ja sekä animaation että visuaalisen ohjauksen laatu lakaisee edeltäjällä lattioita, vaikka lopputulos olikin teatterifloppi.

Eli Wendy Darling elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leena pääsee arpomaan lapsuuden satuihmeiden ja aikuisuuden vastuunoton välillä.

Peter Pan ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini edes Disneyn vanhemmista klassikoista, joista en ylipäänsä välitä yhtä paljon kuin renessanssituotoksista. Suureksi osaksi tämä johtuu leffan kevyen hupsuttelevasta otteesta sekä tarinaansa että hahmoihinsa. Unelmointiseikkailu on makuuni liian kepeä olematta kuitenkaan erityisen hauska tai edes taiteelliselta anniltaan muistettava. Se on kuitenkin mielenkiintoisesti yksi niistä harvalukuisista Disneyn klassikoista, jotka nostavat estradille peräti kaksi naispääosaa, joista Leena pääsee käsittelyyn tänään ja Disneyn ikoniksi paikkansa vakiinnuttanut Helinä-keiju seuraavaksi.

Elokuva itsessään ei sytyttänyt edelleenkään nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen katsottuna. Kumpikin sen tärkeistä naishahmoista tuo kuitenkin estradille jotain selkeästi uutta aikaisempiin sankarittariin verrattuna.