Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Tuhkimo

Elokuvasta Tuhkimo (Cinderella, 1950)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

tuhkimonkenka

Disneyn monessakin mielessä vaatimattomimpiin neitokaisiin kuuluvan Tuhkimon toive toteutuu palkintona vuosien tsemppaamiselle.

Lumikin jälkeen Disney keskittyi poikapäähenkilöiden johtamiin ja muutenkin miesvetoisiin tarinoihin Pinokkion, Dumbon ja Bambin muodossa. Sota-ajan kokoomaelokuvat olen pääasiassa jättänyt suosiolla katsomatta, eikä niistä muutenkaan taida juurikaan merkittäviä naisrooleja löytyä. Seuraava naispääosalla varustettu klassikko Tuhkimo taas on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita. Jossain siellä kissahiirimelskeen lomassa piilottelee aineksia komeaan ja hyvään leffaan, mutta elokuvassa keskitytään mielestäni aivan liian vähän itse nimihahmoon ja tähän liittyvään draamaan.

1. Persoonallisuus

Tuhkimon vallitseva piirre on tietysti, että hän on ahdingostaan huolimatta säilynyt hyvänä ja kilttinä ihmisenä. Hän on aina huomattavan kärsivällinen ja pyyteettömän ahkera ja auttaa eläinystäviään, jotka siksi vuorostaan auttavat häntä. Hän on niin esimerkillinen ihminen, ettei anna Bruno-koiransa edes haukkua äitipuolensa Lucifer-kissalle, vaikkei itsekään pidä katista. Keittiössä olisi periaatteessa helppo antaa koiran vähän retuuttaa ikävää otusta tai olla käskevinään mutta vinkata silti vähän silmää että hyvin tehty. Tuhkimo kuitenkin kieltää kissan kiusaamisen ehdottoman jämptisti ja tosissaan.

Tuhkimounelmoi

Järkevän ja kypsän pinnan alta löytyy haaveilija.

Tuhkimon tiukka suhde Brunoon tuo häneen myös hieman omituisen tekopyhyyden vivahteen, joka johtunee juuri hänen alistetusta suhteestaan perheeseensä. Hän on itse unelmoija ja juuri laulanut siitä, miten kukaan ei voi viedä häneltä hänen unelmiaan. Silti hän toruu leffan alussa Brunoa siitä, että tämä on nähnyt hyvää unta Luciferin jahtaamisesta. Hän jopa suoraan komentaa Brunoa luopumaan koiran unelmasta päästä retuuttamaan hirvityskissaa.

Tuhkimo vaikuttaa itse varaavan aikaa haaveilulleen ainoastaan oman tornikamarinsa rauhassa. Siellä hän saattaa kieriskellä sängyssä, mutruttaa aikaisesta heräämisestä leikkimielisesti eläinystävilleen ja muistella unessa koettuja ihania asioita onnellisenhaikeasti. Kartanon muissa osissa hän on selvästi varautuneempi ja olemukseltaan hyvin täsmällinen ja vakava.

Käytösmuutokselle on selvästi syynsä, sillä ne kaksi kertaa, kun Tuhkimo unohtaa leffan aikana olla arvokkaan ilmeetön perheensä seurassa, kostautuvat julmasti. Tuhkimon juostessa eläinystävien kunnostama mekko päällään innoissaan alakertaan kuvitellessaan pääsevänsä mukaan Prinssin juhlaan, äitipuoli Lady Tremaine usuttaa tyttärensä kirjaimellisesti repimään leningin hänen päältään. Juhlaa seuraavana aamuna Tuhkimo taas unohtaa kaiken ympärillään kuullessaan tanssineensa edellisenä iltana vahingossa prinssin kanssa ja kyseisen prinssin etsivän häntä paraikaa morsiokseen. Ihaniin muistoihinsa uppoutuneena Tuhkimo tulee samalla paljastaneeksi äitipuolelle olleensa Prinssin tanssittama neito ja antaneeksi tälle epähuomiossa mahdollisuuden lähes tuhota hänen onnellinen loppunsa.

Äitipuolen perhe tuntuu haluavan aktiivisesti estää Tuhkimon onnen, mikä on tehnyt hänet varautuneeksi näiden läsnä ollessa. Tuhkimon ja muiden perheenjäsenten välillä ei selvästi ole minkäänlaisia positiivisia tuntemuksia, vaan pelkkää kylmää ilmaa (joskaan Tuhkimo ei tunnu myöskään vihaavan perhettä). Lady Tremaine ei tosin kenties ennen ole ollut yhtä avoimen vihamielinen tytärpuoltaan kohtaan, sillä Tuhkimo selvästi yllättyy ja järkyttyy juhliinlähtökohtauksessa tämän julmuudesta. Tästä päätellen tällainen julmuus ei siis todennäköisesti ole aikaisemmin manifestoitunut ainakaan kovin usein yhtä konkreettisesti.

Tuhkimo näyttää ajoittain myös pikkuisen hillityn ja verhoillun ilkeilyn merkkejä. Kuninkaan kiireellisen viestin saapuessa hänen äänenpainonsa muuttuu pilkalliseksi, kun hän miettii, rohkenisiko mennä keskeyttämään sisarpuolten ”laulun”. Luciferistä periaatteessa vilpittömän oloisesti hyviä puolia etsiessään hän päätyy jättämään kaikki aloittamansa lauseet kesken, mutta toteaa epäsuorasti, ettei keksi ainuttakaan: ”Esimerkiksi… No joskus hän… Jotain hyvää hänessä on oltava.” Tuhkimon ilme on paljonpuhuva, ja Lucifer ottaa kommentin verisenä loukkauksena.

Tämä pieni, välillä esiin pulpahtava ivallinen sävy tuo muuten melko staattisen oloiseen hahmoon hieman elävyyttä. Tuhkimon hahmonkuvaukseen ei kuitenkaan käytetä elokuvassa kauheasti aikaa, sillä tarinan toiminnallinen puoli on kokonaan eläinystävien käsissä.

2. Hahmonkehitys

tuhkimopelastaahulin

Hyvät teot palkitaan.

Tuhkimon hahmonkehitys jää elokuvassa hyvin varhaiselle asteelle, sillä hän ei oikeastaan tee itsenäisesti juuri mitään. Tuhkimon oman toiminnan ja kasvun kannalta olennaista on, että hän on vastoinkäymisistä huolimatta säilynyt hyvänä ihmisenä. Siksi hän on jo ennen leffan alkua ansainnut kovalla työllään sekä eläinten ystävyyden että Haltijakummin avun. Leffan aikana hänellä ei siis ole enää juuri tarvetta kehittyä mihinkään suuntaan, hän on ikään kuin jo tehnyt oman osuutensa.

On kuitenkin mahdollista tulkita, että Tuhkimo alkaa leffan edetessä kapinoida tyrannisoivaa äitipuoltaan vastaan hieman, vaikka on aiemmin alistunut kaikkeen. Hän yrittää järkeillä tälle, että hänet on otettava mukaan juhlaan, sillä muuten Lady Tremaine rikkoisi kuninkaan nimenomaista käskyä. Lopussa äitipuolen lukitessa Tuhkimon ullakkokammariinsa Tuhkimo myös huutaa ja parkuu rouvaa päästämään ulos sen sijaan että jäisi vain nyyhkyttämään oven taakse kohtaloonsa tyytyen.

On kuitenkin hankala tietää, onko tällaista heiveröistä kapinointia esiintynyt aikaisemminkin, sillä emme saa tietää yksityiskohtia Tuhkimon leffan kuvaamaa aikaa edeltävästä elämästä.

3. Hahmodesign

Tuhkimon perushahmodesign ei ole erityisen mieleenpainuva. Hänen kasvojensa muoto on geneerisen nätti mutta persoonaton, ja nykyisin se myös näyttää varsinkin Disneyn muuhun hahmorepertuaariin verrattuna auttamattoman vanhentuneelta juuri neutraaliutensa takia. Hän näyttää nätiltä ja kiltiltä neitokaiselta niin kasvoiltaan kuin siron liioittelemattomalta vartalonmuodoltaankin, mutta juurikaan muuta design ei ilmaise. Hän ei myöskään ole kovin ilmeikäs hahmo, ja hänen kasvonsa ovatkin hyvin pienessä roolissa hahmodesignin kokonaisuutta.

Tuhkimonmekot

Kolme tyyliltään äärimmäisen erilaista mekkoa.

Sen sijaan jokainen Tuhkimon yllä nähtävästä kolmesta mekosta on kehittynyt aikojen saatossa omalla tavallaan ikoniseksi (lopun häämekko sen sijaan ei; se on varmaan elokuvahistorian tylsin häämekko). Kyse onkin hyvin onnistuneesta vaatesuunnittelusta. Tuhkimon hahmodesign lepää varsin selvästi nimenomaan näissä kolmessa vaatekerrassa, minkä takia kasvojen persoonattomuus ei jää juuri häiritsemään.

Palvelijanasun murretut, huomiota herättämättömät värit luovat tasapainoisen kokonaisuuden, joka on samalla kertaa tyylikäs ja vaatimaton. Se pukee aina hiljaisen arvokkaasti ja ryhdikkäästi itseään kantavaa Tuhkimoa, joka ei koskaan pidä meteliä tai tee numeroa itsestään. Tuhkimo onkin käytökseltään ja liikkeidensä puolesta paljon hillitympi ja kypsempi kuin suurin osa muista Disneyn sankarittarista. Palvelijanasun värivalinnat tosin ovat vähän oudot, ja varsinkaan paidan likainen vaaleansinisyys ei näytä erityisen esteettiseltä.

Eläinystävien äidin vanhasta leningistä kunnostama vaaleanpunainen juhlamekko taas on tyttömäisen viehkeä ja keveä rusetteineen ja liehuvine helmoineen. Se myös korostaa juhliinlähtökohtauksessa ainoaa kertaa Tuhkimon hillityn käytöksen alta purskahtavaa tyttömäistä intoa ja unelmoijaluonnetta, jonka hän normaalisti pitää piilossa omassa kamarissaan. Mekon kanssa hiusten sopiikin olla tyttömäisesti auki, ja hassuine rinnusrusetteineen se näyttää asiaankuuluvasti hieman kotikutoisemmalta kuin lopullinen juhlamekko.

Haltijakummin loihtima hopeinen leninki taas on värinsä mutta myös tyylinsä puolesta täydellisessä kontrastissa vaaleanpunaisen leningin kanssa. Se on suuri, ryhdikäs ja elegantti, ja istuu rehellisen ja työteliään, itseään myös palvelijanvaatteissa kunnialla kantavan Tuhkimon päälle kuin valettu, mutta toimii silti pröystäilemättömässä komeudessaan unelmaprinsessamekkona. Sen kanssa hiukset ovat arvokkaammin ja juhlallisemmin ylhäällä. Tuhkimo myös liikkuu se päällään selvästi hillitymmin kuin vaaleanpunaisessa mekossa, jossa hän lähes hyppeli ja tanssahteli. Kaksi juhlamekkoa onnistuvat siis tuomaan ansiokkaasti eri puolia hahmosta esille.

Tuhkimoprinsessa

Prinsessa-konseptin Prom Queen -Tuhkimossa on jäljellä vain vähän tunnetta alkuperäisestä hahmosta. Enemmän tulee mieleen Buffyn Cordelia Chase.

Sivuhuomiona en pidä siitä, mitä prinsessa-franchise on tehnyt viimeisimmässä tulemisessaan Tuhkimolle. Hahmodesignien päivittämisestä vastaava ihminen ei tunnu aivan tienneen, mitä Tuhkimon neutraaleille ja tyylittelemättömille kasvoille pitäisi tehdä, jotta hän sopisi modernimpien ja persoonallisempien prinsessojen joukkoon.

Tuloksena Tuhkimon kasvot on modernisoitu itsevarmaksi jenkkilukiokuningatarnartuksi, joka kadottaa täysin hahmon arvokkuuden ja ylväyden. Yli-itsevarma silmämeikki ja alkuperäistä selvästi ohuemmat ja voimakkaammin kaartuvat kulmakarvat lienevät pääsyyllisiä olemuksen rankkaan muuttumiseen. Siniseksi muutettu hopeinen mekkokin on menettänyt majesteettisen ja koskemattoman olemuksensa. Tuhkimon alun perin pehmeän yksinkertaiset linjat unohtava designmuutos hukkaa olennaisen osan siitä, mitä Tuhkimo hahmona edustaa. Nuttura on ihan kiva.

4. Roolitus

Lumikin tapaan Tuhkimossakin nimihahmoon keskittyvät hetket etenevät nätimmin kuin monesti tuskaiseksi hösötykseksi äityvät koomisempien sivuhahmojen kohtaukset. Erona Lumikkiin on kuitenkin, että kuten sanottu, Tuhkimo ei juurikaan toimi aktiivisesti leffassaan sikäli, että hänen tekemisensä eivät edistä tarinan etenemistä. Hän on lähinnä äiti- ja sisarpuolten käskytettävänä.

Tuhkimo yrittää saavuttaa onnensa tekemällä kovasti töitä ja uskomalla parempaan, joten hän puuhaa koko ajan ahkerasti, mutta silti hänen toimintansa jää juonen osalta heikoksi. Sillä välin imelät eläinystävät ja rasittava Kuningas pyörittävät juonirattaita ja vievät pitkissä hösötyskohtauksissaan tarinaa eteenpäin – toisin kuin Lumikin kääpiöt, joiden kohtaukset aina pysäyttävät tarinan.

Tuhkimovaatteetriekaleina

Tuhkimon kohtalo on lähes täysin muiden hahmojen tekojen armoilla.

Hiiret ja linnut kunnostavat äidin vanhan mekon Tuhkimolle, siskopuolet repivät sen äitipuolen suosiollisella tuella ja Haltijakummi loihtii Tuhkimolle uuden mekon. Eläinystävät myös vapauttavat hänet ullakkokamarista leffan lopussa ja mahdollistavat näin hänen onnellisen loppunsa. Hän itse ei pysty tekemään tilanteessa muuta kuin itkemään hädissään, mutta onnistuu sentään huutamaan tärkeän neuvon kamarin avainta panttivankina pitävän Luciferin kukistamiseksi.

Tuhkimo toimisi passiivisenakin hahmona mielestäni sujuvammin, jos hänen kaikinpuolista ylivertaisuuttaan lellittyihin, itsekkäisiin, kömpelöihin, rumiin ja tyhmiin sisarpuoliin ei korostettaisi niin kärjistetysti. Karrikointi on toki osa Disneyn ikiaikaista perinnettä, mutta rautalangasta vääntö tuntuu yksinkertaistavan elokuvan muutenkin vaatimatonta hahmofokusta entisestään.

Tuhkimo ei myöskään tunnu suhtautuvan äitipuoleen ja tämän tyttäriin missään määrin vihamielisesti tai katkerasti, vaan ainoastaan hieman koleasti. Tämä kaikuu omassa mielessäni joko silkkana hölmöläisen ylikiltteytenä tai turhan pinnalliseksi jääneenä, liiaksi hahmojen kannalta satutraditioon luottavana hahmokirjoituksena, joka ei osaa tai halua ottaa hahmon koko historiaa huomioon.

Disneyn jatko-osaksi yllättävän mukiinmenevä, aikamatkustusjipolla leikkivä Tuhkimo III – Taikansa kutakin sen sijaan asettaa Tuhkimon mielenkiintoisempaan tilanteeseen, jossa hän joutuu jopa toteamaan ääneen, ettei pelkkä unelmointi enää riitä hänelle. Hän haluaa juhlissa kohtaamansa prinssin ja on valmis toimimaan tämän saadakseen, kun taikaisku kelaa tarinaa takaisinpäin niin, ettei Tuhkimo ehtinytkään lasikenkää sovittamaan.

Pidän tästä lähestymistavasta, joka pakottaa Tuhkimon aktiiviseksi toimijaksi omassa tarinassaan. Hän ei voi enää luottaa pelkästään siihen, että hyvät teot ja toiveet riittävät keräämään positiivista karmaa, kuten hän on tehnyt koko ensimmäisen leffan ajan. Tällä kertaa on lähdettävä ihan itse toimimaan.

5. Sympaattisuus

En ole ikinä tuntenut kovin vahvasti Tuhkimoa kohtaan sen enempää positiivisesti kuin negatiivisesti. Hänen aamuoikuttelunsa ja pienet, verhotut naljailunsa tasapainottavat hänen hyveellisyyttään juuri tarpeeksi, jottei hän ole aivan ärsyttävän täydellinen. Ne eivät silti riitä nostamaan häntä kiinnostavaksi hahmoksi. Tähän vaikuttaa myös ja aivan erityisesti hänen lopulta melko pieneksi ja passiiviseksi jäävä roolinsa elokuvassa. Jos hassuille hiirille ei olisi tarvinnut uhrata mammutinosaa leffan minuuteista, olisi Tuhkimoa ollut mahdollista kehittää ja syventää enemmän.

Hieman lisäsympatiapisteitä ropisee sentään siitä, että näemme leffan ensimmäisen laulukohtauksen kautta paremmasta unelmoivan Tuhkimon olevan tyytymätön elämäänsä: ”Ja vaikka kuinka joskus sattuu / Jos uskot niin tää muuttuu / Öinen haaveesi toteutuu.”

Vertailukohtana Lumikki esimerkiksi ei osoita elokuvassaan mitään merkkejä siitä, että ei tuntisi oloaan ihan mukavaksi siivoillessaan linnan kiveyksiä. Lumikki vaikuttaa suorastaan nauttivan kotitöiden tekemisestä. Tämän takia hetki, jolloin Tuhkimo saa prinssinsä, tykäyttää sydäntä vähän enemmän kuin Lumikin vastaava hetki. Tuhkimo on ollut selvästi onneton, joten hänellä on ollut pelissä enemmän ja siksi rakkauden saavutus tuntuu katsojasta paremmalta.

Miinusta taas lähtee siitä, että Tuhkimon suoruus ja rehellisyys tuntuvat paisuvan leffan loppua kohti melkeinpä tyhmyyden tasolle. Äitipuoli on juuri syyllistynyt suunnattoman julmaan muutenkin huonosti ansaitun luottamuksen pettämiseen usuttamalla tyttärensä repimään Tuhkimon mekon tehtyään ensin kaikkensa, jottei tämä kerkeäisi valmistautua Prinssin juhlaan. Silti Tuhkimo sallii ihanan iltansa jäljiltä itsensä keikkua niin pää pilvissä, ettei hänelle tule edes mieleen olla varuillaan Lady Tremainen lähettyvillä. Niinpä hän ajattelemattomuuttaan paljastaa olevansa Prinssin etsimä neito antaessaan tunteidensa sanella täysin käyttäytymisensä.

Aiemmin mainittu Tuhkimo III sai minut pitämään Tuhkimon hahmosta jonkin verran alkuperäistä leffaa enemmän. Se antaa Tuhkimolle sekä aktiivisemman roolin tarinassaan että sitä kautta myös runsaammin hahmonkuvausta. Se myös tuo Tuhkimoon enemmän iloa ja päättäväisyyttä, sekä naarmuttaa hänen tyhmänsuoraa rehellisyyttäänkin hieman. Hänen täytyy hieman taktikoida ja vähän jopa valehdella päästäkseen soluttautumaan Prinssin linnaan tätä etsimään.

tuhkimomiehistyy

Tuhkimo III antaa Tuhkimolle myös hyviä voimakkaita ilmeitä, jotka eivät silti tunnu olevan ristiriidassa alkuperäisen hahmokuvauksen kanssa.

Tämä ei ole ehkä aivan linjassa ensimmäisen elokuvan Tuhkimon täydellisen vilpittömyyden kanssa, mutta ei tunnu täysin epäuskottavaltakaan. Jatko-osan tapahtumat ovat muutenkin laukaisseet Tuhkimossa tarpeen aktiiviselle ja hieman keinoja kaihtamattomalle toiminnalle, joten jos kykenee uskomaan hänen ylipäänsä saattavan ryhtyä itse tositoimiin, on helppo uskoa tästä päätöksestä seuraavia muitakin pieniä muutoksia.

Joka tapauksessa jatko-osa tuo hahmoon enemmän väriä onnistuen kuitenkin säilyttämään jotain olennaista hänen suoraselkäisyydestään. Hienoisesta alkuperäisen hahmokuvauksen ohituksesta huolimatta vuoden 2007 Tuhkimo III modernistaa hahmon mielestäni onnistuneesti resonoimaan nyky-yleisön kanssa, toisin kuin paljon kovemman ja häikäilemättömämmän fiiliksen ainakin omaan mieleeni jättänyt uusi prinsessadesign. Jatko-osan modernistusurakan myötä Tuhkimo menettää osan eleganttiudestaan, mutta ei toisaalta alkuperäisen hahmon kahleiden jonkinasteisen kunnioittamisen vuoksi pysty muovaamaan valjusta Tuhkimosta aivan merkittävästi kiinnostavampaa hahmoa.

Tuhkimon romanssista kirjoitan erikseen, koska tästä hahmoanalyysistä tuli romaani.

3 vastausta aiheeseen “Prinsessapäiväkirjat: Tuhkimo”

Mielenkiintoista Tuhkimossa on että Walt Disney itse sanoi Tuhkimoa lempparikseen. Walt totesi että samaistui Tuhkimoon paljon koska joutui raatamaan niska limassa ja tekemään kovasti töitä ennen kuin kohtalo lopulta antoi hänelle mahdollisuuden menestymiseen. Ideana oli ilmeisesti että hyväntahtoisuus, ponnistelu ja maltillisuus palkittaisiin onnella.

Mielestäni on mukava että Tuhkimoa auttaa toinen, vähän vanhempi nainen.

Itse olen totta puhuen aina pitänyt Tuhkimosta, en edes tiedä miksi. Prinsessana oleminen ei ole juuri koskaan liiemmin innostanut (halusin aina olla mieluummin noita) mutta Tuhkimo 2:sta katsellessa ajattelin että ehkä se ei olisikaan niin paha, niin hyvä mieli siitä tuli. Olen aina pitänyt Tuhkimon rauhallisesta luonteesta, jonka alla kuitenkin piilee jonkinlainen nasevuus ja silmien pyörittely. :D

Eipä se minua haittaa jos hahmo ei joihinkin muihin iske, kyllä jotkut sanovat Pocahontasiakin tylsäksi ja itse tykkään molemmista.

En tiedä onko vähän off topic, mutta muistan lukeneeni yhden henkilön kertovan kuinka hän itse eli henkisesti pahoinpitelevässä ympäristössä lapsuutensa (muistaakseni tämän oma äiti), ja Tuhkimon katselu kuulemma lohdutti, ja Tuhkimo oli hänen idolinsa ”jaksan koska Tuhkimokin jaksaa”.

Eniten itseä on rasittanut leffassa juuri se, että haluaisin pitää Tuhkimosta enemmän kuin pidän. En vain ihan pysty, kun leffa keskittyy niin paljon rasittaviin kissahiirileikkeihin ja jättää nimihenkilön itsensä ihan liian taka-alalle.

Tuhkimossa on kyllä tiettyä karismaa, joka kumpuaa nimenomaan siitä, miten järkkymättömän ammattimaisesti hän suhtautuu elämäänsä ja kotitöihinsä, vaikka toisaalta vähän silmiä pyöritteleekin. Siksi hänen vähän tukahdutettu unelmoijapuolensa toisaalta onnistuu ihan hauskasti välillä rikkomaan jyrkän järkevyyden.

Itsekin tykkään Pocahontasista, paljon enemmän kuin Tuhkimosta vieläpä. Mutta minun 90-lukulainen modernimpi hahmokirjoitus uppoaa ylipäänsä helpommin kuin vanhemman kaavan dramatisointi.

Hoo, tuota Disneyn kommenttia Tuhkimosta en tiennytkään. Ihan söpö kyllä myös tuo Tuhkimosta voimaa ja lohtua saaneen selviytyjän tarina. Varmasti tytyssä on ihan toimivaa roolimallin vikaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *