Prinsessapäiväkirjat: Lumikki

Elokuvasta Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs, 1937).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Varhaisvaikutelmien vastaisesti Lumikki ei olekaan pelkkä kiltti ja avuton eläinten ystävä.

Lumikin edellisestä näkemisestä oli ennen uusintakatselua vuositolkulla aikaa ja muistikuva kovin vaivainen. Olin jäänyt siihen uskoon, että Disneyn ensimmäinen prinsessa ja sankaritar olisi maailman tylsin hahmo, joka ei oikeastaan tee leffassaan yhtään mitään, vaan kelluu vain muiden vietävänä. Nyt uusintakatselun jälkeenkään en missään nimessä voi juhlia Lumikkia tuotantotalon syvällisimpänä hahmona. Löysin hänestä kuitenkin ihan reippaasti piirteitä, jotka tekevät hänestä eheän hahmon, ja kaikkien odotuksieni vastaisesti jollain tasolla jopa vahvan naishahmon.

1. Persoonallisuus

Yksi Lumikin huomattavimmista erottavista piirteistä on hänen pelottomuutensa. Toki hän leffan alussa vähän säikähtää, kun selän taakse hiippailee joku tuntematon mies, mutta välittömästi alkusäpsähdyksensä jälkeen hän ryhtyy flirttailemaan ja laulamaan ilmestyneen prinssin kanssa parvekkeelta käsin. Heti kun hän huomaa, ettei Prinssi käyttäydy lainkaan uhkaavasti, hänen oma käytöksensä tätä kohtaan muuttuu täysin avoimeksi ja lämpimäksi.

Hän ei myöskään ole kovin kauaa hätääntyneessä tilassa äitipuolensa tappoaikeista kuultuaan, vaan ryhdistäytyy vähän metsässä juostuaan heti tavattuaan uusia eläinystäviä. Vieraassa mökkerössäkin huushollaamiseen ryhtymisen kynnys on äärimmäisen alhainen.

Lumikki ei naiivissa ja hyväntahtoisessa viattomuudessaan tunnu yksinkertaisesti osaavan varoa ja pelätä tuntematonta. Tämä vähän tyhmänkin peloton avoimuus on hahmon avainpiirre. Yhtäältä se tekee äärimmäisen uskottavaksi sen, että Lumikki ystävystyy kaikkien kohtaamiensa otusten ja tietenkin kääpiöiden kanssa välittömästi. Toisaalta se koituu myös hänen kohtalokkaaksi luonnevirheekseen. Hän erehtyy pitämään vanhaksi eukoksi itsensä muuttanutta, myrkytettyä omenaa tarjoamaan saapunutta pahaa kuningatarta tavallisena vaarattomana eukkona, sillä tämä ei käyttäydy uhkaavasti (vain hieman painostavasti).

Toinen Lumikin mainittava persoonallisuuspiirre on mielestäni hänen yllättävän suuri karismansa, joka kumpuaa hänen ystävällismielisyydestään ja ahkeruudestaan. Tavattuaan metsän eläimet ja näiltä apua pyydettyään hän rupeaakin heti käskyttämään näitä talon siivoamisessa. Koska hän on niin mukava ja tuntuu tietävän täsmälleen mitä tekee, yksikään eläimistä ei kehtaa olla tottelematta hänen ohjeitaan.

Sama toistuu kääpiöiden kanssa. Saatuaan luvan jäädä näiden luokse Lumikki ottaa heti pehmeällä tavalla ehdottoman jyrkän asenteen käytöstapoihin: ruokapöytään ei istuta ennen kuin on käyty pesulla. Kääpiöt hämmentyvät ensin, mutta tottelevat sitten Jöröä lukuun ottamatta yksin tuumin. Ahdingostaan huolimatta jämptin Lumikin siisteystarkastus saa heidät häpeämään omaa likaisuuttaan.

Lumikki pistää kääpiöt järjestykseen, eikä kenellekään tule mieleen mörähtää, että kenen talossa tyttö kuvittelee yöpyvänsä.

Sekä eläimet että kääpiöt olisivat näissä tilanteissa periaatteessa niskan päällä, sillä Lumikki on prinsessastatuksestaan huolimatta vain metsään eksynyt, tapettavaksi määrätty ja voimaton tyttönen. Silti kaikki tottelevat tämän komentoa, jonka tämä ottaa itselleen välittömästi ja luonnollisesti ilman pienintäkään epäilystä tai pakotusta.

Ja vaikea olisi olla tottelematta, sillä on selvää, ettei Lumikki vaadi muilta yhtään vähempää kuin itseltään. Hän osallistuu itsekin mökin siivoamiseen sen sijaan että vain käskyttäisi muita, ja hän on varmasti pessyt kätensä ennen ruokailua. Hän myös voittaa ihastuttavalla huomiokykyisyydellään kääpiöt puolelleen välittömästi yhdistämällä näiden sänkyjen päädyistä lukemansa nimet oikeisiin kääpiöihin, mistä pikkuherrat ovat tietysti suunnattoman otettuja.

Lumikin suhde Jöröön tuo lisäksi hahmoon hieman leikkimielisyyttä. Hän tekee jurottavasta kääpiöstä hieman pilkkaa muutamaankin otteeseen leffan aikana, mutta niin sydämellisellä tavalla, että pinnallisesta loukkaantumisestaan huolimatta Jörö ei voi olla ihastumatta muiden lailla.

2. Hahmonkehitys

Tällä alueella Lumikilla ei valitettavasti ole mielestäni minkäänlaisia ansioita. Hän ei yksinkertaisesti kehity tai muutu lainkaan elokuvan aikana. Emme saa myöskään mitään viitteitä siitä, että hän olisi joskus elämässään kokenut hahmonkehitystä tai tulisi joskus elämässään sellaista kokemaan. Muutoksen puute tekee Lumikista vähän staattisen hahmon.

3. Hahmodesign

Vähän vanhentunut kauneusihanne – pullaposket ja naamasta ulos hyppäävät silmät näyttävät oudoilta nykykatsojalle.

Lumikin hahmodesign on aina ollut vähiten suosikkejani Disney-sankarittarista. Hänen kasvonsa ovat niin vanhanaikaisen pyöreät ja piirteettömät, että ne jäävät tylsän näköisiksi, joskin onnistuvat tuomaan esille hahmon viatonta tyttömäisyyttä hyvin. 30-luvun rajoittunut ja osin rotoskooppaukseen luottava, tyylittelemättömiin ihmishahmoihin tottumatton animaatiotekniikka ja -kokemus selittävät myös suureksi osaksi kasvojen hieman omituisen ilmaisutyylin ja oudosti muusta naamasta erottuvat silmät. Myös 30-luvulla muodikas laulutyyli kuulostaa auttamattoman vanhentuneelta.

Lumikki näyttää usein paremmalta hieman kauempaa katsottuna kuin lähikuvissa, sillä tällöin hänen ikoniseksi kasvanut kelta-sini-punainen mekkonsa kiinnittää huomiota. Se on hahmolle sopivan klassinen ja tyttömäinen, sillä se ei korosta kehon muotoja, joita Lumikilla ei vaikuta suuremmin olevan. Suoraan laskeutuva helma myös tuo vaatimattomamman sävyn vaatteeseen kuin monen muun prinsessan mahtipontisemmat juhlalaitokset.

Tämä onkin paikallaan, sillä äitipuoli on pakottanut Lumikin palvelijan asemaan linnassaan (vaikka siellä ilmeisesti siivoileekin vielä vaatimattomammissa rääsyissä). Lisäksi mekko on kätevä metsäretkellä ja kotitaloushommissa, joita tyttönen tuntuu tekevän ihan mielellään.

Toisaalta muhvihihat ja vahvat värit pitävät huolen siitä, että Lumikki näyttää kuitenkin kuninkaalliselta ja lisäävät hänen auktoriteettiaan, jota hän käyttää säästelemättä. Lumikin designissa käytetäänkin mielenkiintoisesti poikkeuksellisen vahvoja värikontrasteja. Mekon murtamattomien perusvärien lisäksi Lumikin hahmodesign täyttää Grimmin sadusta tutut erityisen voimakkaat väreihin liittyvät kauneuspiirteet: lumivalkea iho (tai siis terveen näköinen mutta vaaleapigmenttinen, koska sairas kalvakkuus tuskin pukisi viehkeää prinsessaa), verenpunaiset huulet ja eebenpuun mustat hiukset. Erityisesti kirkkaat punaiset hyppäävät silmille vähän häiritsevästikin.

Designin vanhanaikaisuudesta ja värikontrasteista johtuvasta hienoisesta epätasapainosta huolimatta Lumikkia oli yllättävän kiva katsella koko leffan ajan. Iso osa kunniasta kuuluu hahmolle kaikin puolin sopivalle mekolle.

4. Roolitus

Lumikilla on vähän turhan vahva passiivisimman pään Disney-prinsessan maine. Hän on kieltämättä leffan alussa ja lopussa pitkälti muiden hahmojen tekojen ja päätösten vietävänä. Silti keskivaiheilla kääpiöiden mökin löytäessään ja kääpiöihin tutustuessaan hän toimii hyvin itsenäisesti. Hän itse päättää, että nyt täytyisi löytää katto pään päälle ja tekee kaiken voitavansa tämän tehtävän suorittamiseksi siinä myös onnistuen.

Hän kysyy neuvoa eläimiltä, päättää siivota, jotta saisi jäädä mökkiin asumaan ja vetoaa kääpiöiden tunteisiin ja järkeen kertomalla surullisesta tarinastaan ja kokkaustaidoistaan. Hänen keinonsa ovat siis stereotyyppisen naisellisia, kuten 30-luvulla tehdyn, epämääräiseen menneisyyteen sijoittuvan tarinan naispäähenkilöltä voi odottaa. Ne ovat myös erittäin tehokkaita, ja Lumikki onnistuu esimerkillisesti käyttämään kaikki vahvuutensa selvitäkseen vaikeasta ja vaarallisesta tilanteesta.

Tämä ei ehkä kuulosta kauhean isolta panokselta, mutta on enemmän kuin Lumikin maineen perusteella voisi kuvitella. Lisäksi leffan keskivaiheilla ei kääpiöhöpöilyjen lisäksi oikeastaan tapahdu oikeastaan mitään muuta kuin Lumikin toiminta, joka nousee siten suhteellisen suureksi osaksi elokuvaa.

Kääpiöt saavat vähintään yhtä paljon ruutuaikaa kuin Lumikki, mutta näiden kohtaukset eivät varsinaisesti edistä tarinaa.

Tarinan varsinainen moottori on paha kuningatar, jonka toimintaan Lumikki ja muut hahmot vain reagoivat. Lumikki on kuitenkin ehdottomasti aktiivinen ja itsenäinen toimija omassa elokuvassaan, mikä on enemmän kuin voin sanoa eräistä muista Disneyn prinsessoista, joita tulen käsittelemään myöhemmin.

Lumikkiin tai tämän äitipuoleen keskittyvät kohtaukset ovat myös selvästi paremmin ja elokuvallisemmin rytmitettyjä kuin kääpiöihin keskittyvät kohtaukset. Jälkimmäiset tuntuvat jäävän usein jumittamaan Disneyn lyhäriperinteen sanelemiin toilailuihin. Ensimmäinen kotiinpaluukohtaus ja käsienpesukohtaus esimerkiksi kestävät suhteettoman pitkään ja pysäyttävät tarinan täysin. Sen sijaan Lumikkiin keskittyvät kohtaukset soljuvat aina mukavalla otteella ja vievät tarinaa eteenpäin.

Koska en itse välitä lyhärityyppisestä höpsöilystä, eivät kääpiökeskiset kohtaukset vetoa minuun juurikaan. Lumikkiin ja hänen kauttaan narratiiviin keskittyvät kohtaukset sen sijaan toimivat rytmityksellisesti moitteettomasti ja ovat siksi miellyttäviä katsoa.

5. Sympaattisuus

Lumikin salaiseksi aseeksi minun hurmaamisessani paljastui hänen pelottomuutensa, sillä tunnistan saman piirteen itsestäni. En ikinä oppinut pelkäämään tai varomaan tilanteita, jotka eivät vaikuta välittömän uhkaavilta. Tästä on ollut elämän varrella sekä hyötyä että haittaa samoin kuin Lumikin kohdalla, ja siksi pystyn samaistumaan neitokaiseen yllättävän paljon.

Toisaalta Lumikin suhde Jöröön päätyi muodostamaan elokuvan emotionaalisen sydämen silmissäni. Hän vitsailee Jörön kustannuksella hyvin itsevarman oloisesti, mutta illalla lisää kuitenkin rukoukseensa epävarmuutta osoittavan pyynnön, että Jörö oppisi pitämään hänestä.

Yllättävän huumorintajuinen Lumikki ja yllättävän lutuinen Jörö.

Seuraavana päivänä kääpiöiden lähtiessä kaivokselle kukin saa Lumikilta suukon kaljulleen. Onkin hellyttävää seurata, kuinka Jörö jättäytyy selvästi tahallaan viimeiseksi ja oikein varmistaa, että kalju on siistissä kunnossa. Tullessaan ulos mökistä Jörö jää vielä paikalleen marssimaan mielenosoituksellisesti, kun Lumikki ei heti huomaa häntä. Jörö on tietysti lopussa myös kaikkein hanakimmin rientämässä Lumikin avuksi kuningattaren uhatessa.

Tämä suhde tekee Jöröstä parhaan kääpiön, mutta tuo myös Lumikin hahmoon niin paljon iloa, etten voi olla pitämättä hänestä. Lisäksi mielestäni Lumikin sydämellinen karisma on aidosti toteutettu erittäin hyvin ja uskottavasti. Pidän ihailtavana tapaa, jolla hän ottaa komennon niin reilusti ja arvostavasti, ettei kukaan tohdi kieltäytyä tottelemasta. Epäilen vahvasti, että tulevassa avioliitossa rouva määrää kaapin ja mahdollisesti koko valtakunnan paikan.

Lumikki ei edelleenkään pääse lähellekään suosikkiprinsessalistani kärkisijoja, mutta kaikkiaan hän jää naiivin pohjattomasta hyvyydestään huolimatta varsin hauskaksi hahmoksi, joka ei kompastu ällöhyveilyn puolelle. Hän ei ole kaikkein muistettavin hahmo, mutta ei myöskään herätä minussa mitään negatiivisia tunteita.

Bonus: Romanssi

”Ei vitsi ei mitään hajua miksi makaan tässä kun muistan vaan että leivoin piirakkaa ennen kuin taju meni mutta kauniiseen mieheen on aina kiva herätä joten kaikki ok.”

Lumikin ja Prinssi Rohkean romanssi jää niin simppelille toiveentoteutustasolle, ettei heidän tarinansa jaksa kauheasti sykäyttää. Jo se, ettei parisuhteen toisella osapuolella ole kunnollista nimeä, kertoo karua tarinaa pääromanssin tasosta ja näkyvyydestä. Prinssin oli toki varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa ollut tarkoitus olla suuremmassa osassa, mutta lopulliseen teokseen sankarirooli on typistetty minimiin. Prinssillä ei ole Lumikissa mitään itsenäistä merkitystä, vaan hän jää täysin välineelliseksi hahmoksi, Lumikin unelmoimaksi satujen prinssiksi.

Periaatteessa suhde toimii tarinan sivuhuomiona, vaikkei jätäkään oikein minkäänlaista makua suuhun. Lumikin ja Prinssin viattomasti flirttaileva ensikohtaaminen on kohtuullisen suloinen hetki, mutta jää vaikuttamaan pinnalliselta ja keskeneräiseltä sen takia, että Prinsessa Ruusunen toistaa tismalleen samansisältöisen kohtauksen paljon sisällökkäämmin ja onnistuu luomaan pääparin välille kipsakamman ja dynaamisemman suhteen. Lumikin ja Prinssin välillä ei heidän kohtuullisesta söpöydestään huolimatta oikein lentele kipinöitä, koska molempien ilmaisu kohtauksessa jää hyvin matalalentoiselle tasolle.

Loppukohtaus, jossa Prinssi saapuu herättämään Lumikin tosirakkauden suudelmalla, tuntuisi aivan hatusta vedetyltä, ellei Prinssiin olisi viitattu leffan keskivaiheilla. Lumikki tekee lopun uskottavaksi kertomalla kääpiöille tunteistaan Prinssiä kohtaan railakkaan illanvietto-kohtauksen aikana. Koska yleisöä on näin muistutettu leffan aikana rakkaustarinan eli Prinssin olemassaolosta, loppusuudelma ja sitä seuraava horisonttiin ratsastaminen saavat tarvitsemansa minimikontekstin, joskaan eivät yhtään enempää. Tarinan voimakas tukeutuminen emotionaalisesti pelkistettyyn satuperinteeseen auttaa myös minimioikeutuksena rakkaudelle ensisilmäyksellä.

Romanssi siis toimii satukontekstissaan juuri ja juuri pikkuruisella liekillä, eikä missään nimessä ole leffan mielenkiintoisimpia suhteita. Se on riisuttu pelkiksi peruselementeiksi niin jyrkästi, ettei siinä ole muuta kiinnostavaa kuin tieto Lumikin onnellisesta lopusta.