Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 7: Ääninäyttely

Osa 0: Esittely
Osa 1: Sankarit
Osa 2: Neidot pulassa
Osa 3: Pahikset
Osa 4: Kolmiodraamat
Osa 5: Maskotit
Osa 6: Hahmot tarinassa

Star Driverin Keito pistää tunnetta peliin!

Ääninäyttely tuo luonnollisesti sarjan kuin sarjan hahmoihin elävyyttä, ja niin Revolutionary Girl Utena, Star Driver kuin Mawaru Penguindrumkin tarjoavat varsin mielenkiintoisia suorituksia seiyuu-rintamalla. Nämä sarjat käsittelevät hahmojaan syvältä ja tuovat rankalla kädellä esiin niin rumia kuin kauniitakin puolia heistä. Ääninäyttelyn kannalta tämä enteilee käsitykseni mukaan melko haasteellisia rooleja, sillä mitä syvemmälle hahmoon kaivaudutaan ja mitä useampia puolia tästä näytetään, sitä vähemmän seiyuut voivat uskottavasti turvautua vakiintuneisiin perustapoihin näytellä tiettyä stereotyyppiä edustavaa hahmoa. Erinomaisen ääninäyttelyn vahvimmaksi merkiksi voisin nimetä paitsi sen, että se ilmentää hahmoa moitteettomasti, myös sen, että se tuo hahmoon jotain lisää.

Himemiyan äänen surumielisen kylmä kaiku jää kummittelemaan mieleen.

Utenan ääninäyttely on jäänyt kokonaisuutena mieleen erittäin vahvana esityksenä, mikä johtuu toki osittain siitä, että se oli ensimmäisten näkemieni animesarjojen joukossa. Olen siis kuullut näitä seiyuita näissä rooleissa aivan erityisen paljon lukuisten uudelleenkatseluiden siivellä. Näistä lähtökohdista voisin melkein pitää Utenaa jonkinlaisena henkilökohtaisena standardinani sille, mitä pidän onnistuneena ääninäyttelynä.

Suurin osa sarjan äänirooleista osuu niin nappiin, ettei paremmasta väliä. Tomoko Kawakami saa Utenan kuulostamaan tarpeeksi reteän poikamaiselta puhuessaan kovaa ja määrätietoisesti, mutta muovaa tarvittaessa poikatytöstä hiljaisempina hetkinään herkempää ja haavoittuvaisempaa kuvaa. Takehito Koyasu on minulle aina ja ikuisesti ensisijaisesti voimakaspiirteinen, rauhallisen syvästä ja itseään täynnä olevasta äänestään auktoriteettia ammentava Touga. Hikaru Midorikawan pehmeän enigmaattinen ja hallittu Mikage saa emotionaalisempina hetkinään ääneensä hätkähdyttävän paljon raakaa tunnetta.

Tougan hemmotellun pikkusisko Nanamin kuvittelisin olleen erityisen vaikea hahmo, sillä hän pallottelee täysin koomisesti ylilyötyjen ensisijaisesti humorististen hetkien ja poikkeuksellisen häiritsevien ja vakavien perhe- ja identiteettikysymysten välillä paljon hektisemmin kuin muut hahmot. Seiyuu Yuri Shiratori onnistuu kuitenkin lellitynkimeällä äänityöskentelyllään yhdistämään nämä puolet yhdeksi hyvin kokonaisen tuntuiseksi hahmoksi varsin nätisti. Erityisen suuresti yllättänyt seiyuu on kuitenkin Yuka Imai Utenan ystävän, koulutyttömäisen pirteän Wakaban roolissa. Normaalioloissa hahmon genkipiipitys ei ehkä ansaitse juurikaan huomiota, mutta Wakaballe omistetussa jaksossa 20 Imai onnistuu tuomaan hahmoon niin aidon kuuloista vihaa ja katkeruutta ja viemään pirtsakan fanitytön niin pimeään paikkaan, että suoritus oikeasti kouraisee ja syvältä.

Sarjan ehdottomat tähdet ovat kuitenkin Juurouta Kosugi Akiona ja Yuriko Fuchizaki Himemiyana. Kosugin täyteläisen suklainen ääni ja laskelmoidun dramaattinen tapa käyttää sitä rakentavat Akiosta ehdottomasti yhden viihdemaailman mahtavimmista, mutta samalla hienovaraisimmista pahiksista. Sanojen ja lauseiden lopun hiivuttaminen käheäksi puolikuiskaukseksi ja kovimpinakin hetkinä puheeseen hiipivä kaihoisan pohtiva sävy kertovat hahmosta paljon enemmän kuin yksin animaation keinoin on mahdollista ilmaista. Fuchizaki taas onnistuu tuomaan Himemiyaan huikean voimakasta pahaenteisyyttä ja karmivuutta ja sekoittamaan ne sielua riipivään surumielisyyteen. Hänen äänestään myös ihan aidosti kuulee jokaisen tekohymyn ja pinnallisen ystävällisyyden hetken jopa selkeämmin kuin näkee. Tunteettoman tytön puhe on tuskin koskaan kuulostanut yhtä hienovaraisen tunteikkaalta. Ja jokainen jaksohan on pakko katsoa loppuun asti ihan vain Himemiyan selkäpiitä hyytävän ”Absolute destiny: apocalypse.” -repliikin takia loppuprevikoissa.

Heikompien suoritusten lista onkin varsin lyhyt. Nuristavaa löytyy oikeastaan ainoastaan Aya Hisakawan liian hempeän tyttömäisestä Mikistä, ja siitä olenkin jo avautunut aiemmin.

Kanako ei viitsi rasittaa karheaa seksiääntään vastatakseen aviomiehen puheluun.

Star Driverin ääninäyttelykuvioissa pidän yleisellä tasolla erityisesti siitä, että Glittering Crux-salaseuran jäsenet muuntavat ääntään selkeästi mahtipontisempaan suuntaan esiintyessään fetissinaamioissaan, kun taas normilukioilaisina he puhuvat usein pehmeämmin ja arkisemmin. Muutos on aivan erityisen huomattava ja viihdyttävä normaalisti söpöäänellä nenäänsä honottavan Benion (Chiemi Chiba) ja tämän matalalta jyrisevän alter ego Scarlet Kissin välillä. Myös normaalisti määrätietoisen, mutta pehmeäpuheisen Keiton (Ami Koshimizu) äänenmuutos jykevän ylenkatsovaksi Ivrogneksi on jäänyt mieleen erityisen herkullisena palasena. Ayano Niina taas ansaitsee vain kehuja itsetietoista sex appealia uhkuvana ja aina tilannetta rahisevan itsevarmalla äänellään hallitsevana Kanakona.

Muutenkin Star Driverin seiyuutyöskentely on vakaan korkeatasoista ja kivaa kuunneltavaa, vaikkakin pääkolmikko jää ääninäyttelyn puolesta yhtä epäkiinnostavaksi kuin muutenkin. Mamoru Miyanon suorituksessa päähenkilö Takutona ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta hahmo on vain niin perustylsä pirtsakka prinssi, ettei se anna hirveästi liikkumavaraa mielenkiintoisee äänityöskentelyyn. Saori Hayami tekee myös pirteänpositiivisena Wakona ihan kelpo suorituksen, mutta ei yhtään enempää. Jun Fukuyama on perushyvä tunteensa sosiaalisen hymyn taakse verhoavana Sugatana, vaikkei mitenkään erityisesti jäänytkään mieleen. Toisaalta näiden hahmojen melko staattiset roolit eivät juuri anna mahdollisuuksia muuhun, eli seiyuita on melko turha lähteä syyttämään valovoiman puutteesta.

Masakon pallokalamyrkytyskuolonkorinakin toimitetaan vakaan matalajännitteisellä deadpanilla.

Penguindrum on epätsaisempi kuin vertailukohteensa siinä mielessä, että se tarjoilee runsaasti aivan uskomattoman upeita, mutta myös joitakin melko rasittavia seiyuusuorituksia. Ääninäyttelyn puolesta sarjan ehdottomaksi tähdeksi minun silmissäni nousi hyvin nopeasti Miho Arakawan Himari. Sairas tyttö ja neito pulassa puhuu tietysti hentoisella äänellä, mutta ensimmäisen ääniroolinsa tekevän Arakawan selkeästä tyttömäisyydestään huolimatta jännittävästi hieman käheä ääni antaa Himarin hahmolle merkillisen eteerisen säväyksen. Arakawan erikoinen ääni on aivan hämmentävän herkullista kuultavaa, ja hänen tulkintansa on muutenkin ihastuttavan tuore ja perinteisistä ääniroolimuoteista piittaamaton. Lisäksi hän saa vielä loistaa määrätietoisena ja ylenkatseisena Kristalliprinsessana pingviinihatun vallatessa hänet. Arakawa pystyy täysin uskottavasti muuntautumaan lapsekkaan kypsästä tyttösestä elämää suuremmaksi maan matosia käskyttäväksi persoonaksi ja takaisin.

Toinen sarjan suuri tähti on Yutaka Koizumin Sanetoshi. Koizumi tekee salaperäisestä lääkäribishistä niin voimakkaan, mutta silti lempeän ja ilkikurisen kuuloisen hahmon, että saa tämän varastamaan kohtauksen kuin kohtauksen. Epäyllätyksellisesti Arakawan Himari on ainoa toinen hahmo, joka ei tunnu uppoavan taustaan Sanetoshin kirkkaanrauhaisan ja aivan yhtä eteerisen äänen vallatessa kohtauksen. Koizumin ja Arakawan äänet sointuvatkin kauniisti yhteen, mikä saa Himarin ja Sanetoshin yhteiset keskustelut kuulostamaan melkein duetolta. Näitä hetkiä kuumempaa korvapornoa saa todellakin hakea.

Muita ääninäyttelyn huippusuorituksia ovat Yui Horien Masako Natsume ja Mamiko Noton Yuri Tokikago. Noto saa Yurin kuulostamaan hulvattoman stereotyyppiseltä itseään hienostuneen leidin elkein korostavalta diivalta, mutta tämä pysyy silti dramaattisesti uskottavana, melko surumielisenä ja ennen kaikkea kypsän kuuloisena hahmona. Horien Masako taas vakuuttaa kovalla, voimakkaan matalalla suorituksellaan. Olen yleensä liittänyt Horien enemmän genkityttöihin, enkä ole koskaan ennen huomioinut häntä yhtä vakavahenkisessä ja kovapintaisessa roolissa, joten olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuullessani häneltä näin vahvasti erilaisen suorituksen.

Himarin veljet Kanba ja Shouma ovat tärkeissä rooleissa sarjan keskeisimpinä toimijoina ja näkökulmahahmoina, minkä takia onkin aika sääli, etteivät heidän seiyuunsa mielestäni aivan onnistu hommassaan. Kummatkin kuulostavat vähän rasittavilta, tosin eri syistä. Jos Noto välttää taitavasti teennäisyyden puolelle hairahtumisen äänityöskentelyssään ylidramaattisuudestaan huolimatta, niin Kanbaa näyttelevä Subaru Kimura lipsahtelee sinne teennäisyyteen vähän liiankin kanssa. Suuri osa vuorosanoista tulee ylimahtipontisesti kuin teatteriesityksessä, mikä ei aivan toimi televisiosarjassa, vaikka ääninäyttely toki vaatiikin vähän eritasoista liioittelua kuin live action -näyttely. Shoumalle äänensä antava Ryouhei Kimura taas sopottaa niin räkäisen mankuvalla äänellä ison osan ajasta, että välillä tekee melkein pahaa kuunnella.

Äänityylit kyllä ehdottomasti sopivat poikien luonteisiin – tossu-Shoumalle käy hyvin valittava nenäpöhinä ja itsensä perheen ainoaksi kykeneväksi suojelijaksi julistavalle Kanballe mahtaileva teatteriääni. Ongelmana on, että Kimurat vievät nämä äänet niin pitkälle, etteivät ne kuulosta enää miellyttäviltä, eivätkä aivan uskottavilta. Shouma ja Kanba kuulostavat omiin korviini korostuneen ääninäytellyiltä hahmoilta, kun taas yllä kehumiani suorituksia on suorastaan vaikea erottaa itse hahmoista. Erityisen hirveiltä seiyuut kuulostavat pikkupoikina takaumissa yrittäessään kuulostaa nuoremmilta. Pikku!Shouma on normaaliakin rasittavampi ja pikku!Kanba epäonnistuu nuoruuden vaikutelman luomisessa aivan totaalisesti.

Mielenkiintoisesti Ryouhei Kimura tekee paljon soljuvamman ja miellyttävämmän kuuloisen esityksen Sakamichi no Apollonin Kaoruna, joten veljesten rasittavuusongelma saattaa olla jossain määrin ohjauksenkin syytä.

(Tietääkö muuten joku tietäjä, ovatko Kimurat myös irl-veljeksiä, kun sukunimet kirjoitetaan samoilla kanjeilla?)

Myös Ringon (Marie Miyake) riipivä kimitys rassaa vähän, mutta ärsyttävästä high-pitch-äänestään huolimatta hän tekee mielestäni erittäin taidokkaan suorituksen, jossa yhdistelee täysin ylilyötyä stalkkerigenkityttöä ja aidosti vakavahenkisia kohtauksia haastavuudestaan huolimatta hyvin monipuoliseksi ja lopulta yllättävän toimivaksi rooliksi hyvin samalla tavalla kuin Yuri Shiratori onnistuu Utenan Nanamin kanssa.

Akira Ishidasta Tabuki-opena en välittänyt suuresti, vaikka yleensä tykkään miehen rooleista. Tabukin ääni kuulostaa samalla tavalla vähän rasittavalta kuin Shouman, ja takaumissa myös pikku!Tabuki raastaa korvia mitä hirveimmällä tavalla. Myönnettävä tosin on, että Ishidan psykoottinen sammakkokohtaus on mitä hienoin valopilkku muuten aika laiskan oloisessa suorituksessa. ”Kero keroooo Ringo-chan >8D!” Star Driverissa Ishida tekee mielestäni miellyttävämmän kuuloisen ja muutenkin karismaattisemman ja muistettavamman roolisuorituksen laiskanpulskeana divaanilla loikovana Head-pahiksena.

Star Driver jää valitettavasti taas toisista selkeästi jälkeen omassa arvostuksessani. Se ei tarjoa yleisellä tasolla yhtä paljon tilaisuuksia loistokkaalle ääninäyttelylle kuin toiset kaksi, varmaan juuri sen takia, ettei se syvenny yhtä laajalti ja syvästi hahmoihinsa. Star Driverissa on paljon hyviä roolisuorituksia, mutta ei oikeastaan sellaisia tajunnanräjäyttäjiä, jotka olisivat jääneet mieleen todella vahvoina ja vakuuttavina. Toisista kahdesta tällaisia löytyy useita. Penguindrumin ja Utenan väliltä en voi kuitenkaan valita mieluisampaa yhtä helposti.

Utena on tosiaan tasaisempi ja aivan omassa luokassaan, kun kaikkia seiyuita Hisakawaa (Miki) lukuunottamatta voi ainoastaan ylistää. Olin alun perin ajatellut, että Penguindrum jäisi selkeästi kakkoseksi, sillä noita vastakarvaan hanganneita rooleja on siinä muutamakin, ja kaikki tärkeämpiä kuin Mikin rooli, eli se ainoa heikko kohta Utenan seiyuukuvioissa. Tämän kirjoituksen vääntämisen aikana oli kuitenkin pakko muuttaa kurssia, sillä vaikka Penguindrumissa on enemmän niitä äänirooleja, jotka eivät itseäni miellyttäneet, sarja antaa tarjolle ehdottomasti yhtä vahvoja suorituksia kuin Utena. Tämän lisäksi uskaltaisin jopa pitää Penguindrumin ääninäyttelyä kokonaisuudessaan erikoisempana ja kokeilevampana kuin Utenan. Monet Penguindrumin avainseiyuista ovat melko uusia nimiä alalla, minkä huomaa ääninäyttelyn raikkaudesta ja konventioihin sortumattomuudesta. Tässä kohtaa tähän mennessä vertailupostauksissa dominoinut Utena saakin luovuttaa erävoiton yllättäen tuvanmitalla Penguindrumille, jonka elinvoima ja innovatiivisuus vakuuttavat lopulta hitusen enemmän kuin Utenan rautaisen ammattitaitoinen ja kyvykäs ote.

2 vastausta aiheeseen “Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 7: Ääninäyttely”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *