Elokuvista Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1973) ja Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.
Hiirineito raahaa tarmokkaasti sulhoehdokastaan ympäri maailmaa pelastamassa ensin lapsityövoimaksi siepattua orpotyttöä ja sitten salametsästäjän tietolähteeksi vangitsemaa aussipoikaa.
Pelastuspartio-leffojen naispääosa Bianca on minulle tuntemattomimpia Disney-sankarittaria. Ensimmäisen Pelastuspartion katsoin viime viikonloppuna ihka ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt näkemästäni. Yhtäältä leffa oli suorastaan rohkealla tavalla synkkä ja rankka ja herätti siepatun orpolapsen karua kohtelua kuvaamalla vatsanpohjassa samanlaista karmivaa nihkeyttä kuin Pinokkion aasikohtaus. Toisaalta käsikirjoituksen tasapainotus tuntui oudolta ja juonenkuljetus suurimmaksi osaksi pitkäveteiseltä.
Jatko-osan Australiassa olen nähnyt joskus aikaa sitten kerran tai pari, joten siitäkin oli valmiiksi vain heikot muistikuvat. Se kuitenkin tuntui kirkkaalta ja positiiviselta kaikin puolin ankeaan alkuperäiseen leffaan verrattuna. Ainoana klassikoiden joukkoon päässeenä jatko-osana se näyttää komealta, ja sekä animaation että visuaalisen ohjauksen laatu lakaisee edeltäjällä lattioita, vaikka lopputulos olikin teatterifloppi.
1. Persoonallisuus
Disneyllä on männävuosina ollut tapana aina välillä rakentaa saman ääninäyttelijän ympärille useampia hyvin paljon toisiaan muistuttavia hahmoja. Liisan ja Leenan yhteneväisyyksistä olenkin jo puhunut, ja kaikkein kuuluisin tällainen hahmosarja lienee Phil Harrisin repertuaari (Viidakkokirjan Baloo, Aristokattien O’Malley ja Robin Hoodin Pikku John). Myös Biancan alkuperäinen ääninäyttelijä Eva Gabor on ihastuttanut pehmeän diivamaisella mutta elegantin lempeällä äänellään klassikoissa kahteen otteeseen, hän nimittäin näytteli myös Aristokattien Herttuattaren. Myös leffojen suomi-dubeissa kummatkin hahmot ovat saman naisen eli soveltuvan viehätysvoimaisen Carita Mäkelän käsialaa.
Herttuattaren tapaan Biancakin on hieno neiti, kaikkien ihailema ja olemukseltaan kypsä mutta huumorintajuinen, lempeä mutta määrätietoinen. Kummatkin hahmot myös tietävät aina, mitä haluavat tehdä ja toimivat sen mukaisesti. Heillä on vahvat moraaliset kompassit, eikä hahmoissa ole minkäänlaista pelokkuutta, arkuutta tai epäröintiä. He ovat myös varsin avoimia tunteistaan ihastuksiaan kohtaan.
”Päätin muuten just ottaa sut poikaydekseni toivottavasti ei haittaa pus.”
Täysin samasta hahmosta ei toki ole kyse, vaan Bianca tuntuu selvästi vähemmän herkältä aistimaan tunnelmaa ympärillään. Raahatessaan pelastusretkelleen partioparikseen hiirien pelastusjärjestön aran ja kotihiirimäisen talonmies Bernardin Bianca ei juuri kysy tai huomaa tämän mielipiteitä, vaikka katsojalle on selvää, että Biancan vauhti ahdistaa toista.
Biancan flirttailu on myös suorempaa ja energisempää lajia kuin hieman hienovaraisemman Herttuattaren. Hiirineiti tuntuu yksinkertaisesti iskeneen silmänsä Bernardiin järjestökokouksessa ja päättäneen saman tien kaapata tämän miesystäväkseen, ainakin kasuaalien kosketusten ja suukkojen määrästä päätellen.
Jatko-osassa Bianca ja Bernard seurustelevat jo oikeasti. Bianca ei kuitenkaan kaksikon Australiaan lennettyä taas kerran näytä joko huomaavan tai välittävän siitä, miten kurjaksi ja hyödyttömäksi Bernard tuntee olonsa, kun komea ja osaava paikallinen hyppyrotta Jake alkaa liehitellä Biancaa. Biancan luottamuksen Bernardiin näytetään kyllä olevan ehdoton ja vahvempi kuin Bernardin oma luottamus itseensä. Bianca ei myöskään selvästi ole missään vaiheessa edes ajatellut Jakea Bernardin kilpakosijana, vaan pelkkänä pariskuntaa hädänalaisen lapsen pelastamisessa avustavana ystävänä.
Bianca ei lojaaliudestaan huolimatta ole kovin sensitiivinen. Hän ei osaa ottaa huomioon seurustelukumppaninsa tunteita ja epävarmuutta, eikä lainkaan huomioi tämän huonoa fiilistä tilanteessa, kenties koska he ovat niin erilaisia luonteita.
2. Hahmonkehitys
Spoileri! Bernard kosii!
Biancan hahmonkehitys kahden leffan aikana tuntuu rajoittuvan hänen ja Bernardin parisuhteen kehitykseen. Ensimmäisessä leffassa hän flirttailee kasuaalisti ujon Bernardin kanssa ja toisessa he ovat ilmeisesti seurustelleet jo hyvän aikaa. Jatko-osan lopuksi Bernard pääsee koko leffan ajan epäröiden sormusta pyöriteltyään vihdoin kosimaan todistettuaan itselleen olevansa Biancan arvoinen. Biancalla ei kuitenkaan koskaan tuntunut olevan mitään epäilyksiä asian suhteen, eikä kosinta vaikuta edes tulevan tälle yllätyksenä.
Kaksi leffaa olisi tarjonnut oivan mahdollisuuden kehittää Biancaa hahmona enemmänkin kuin vain marginaalisesti suhteen kehityksen kautta. Onkin sääli, ettei näin tehty, sillä usein sankarittarissa on viimeistään jatko-osissa näkynyt jonkinlaista muutosta.
3. Hahmodesign
Biancan hahmosuunnittelu yrittää selvästi toisintaa Herttuattaren mallin mahdollisimman tarkasti siihen nähden, että edellinen on ihmismäisemmin liikkuva hiiri ja jälkimmäinen eläinmäisemmin liikkuva kissa. Kummatkin ovat valkoisia ja vähän pörröisiä eläimiä. He jakavat saman viehkeän ja korkealuokkaisen olemuksen. Jopa poskikarvat ovat saman muotoiset.
Oikeastaan Bianca ei tuo perusdesigniin mitään muuta uutta kuin vaatteet ja niiden mukana hahmon perusväripaletiksi hyvin miellyttävän ja harmonisen valkoisen ja violetin yhdistelmän. On myös kiva, että Bianca vaihtaa vaatteita useampaan otteeseen kummassakin leffassa.
Vasemmalla vuoden -77 Bianca, oikealla vuosimalli -90.
Ensimmäisen Pelastuspartion pliisuhkot hahmodesignit eivät toimi erityisen hyvin, ja varsinkin Bernard näyttää alussa aivan sivuhahmolta. Australiassa kuitenkin lisää hiirihahmojen ilmeikkyyttä antamalla näille valkoiset silmämunat aikaisempien pilkkusilmien tilalle sekä tarkentamalla näiden kasvojenpiirteitä. Biancalle on myös jatko-osalla lisätty meikkiä kasvoihin, mikä toki sopii hänen hienon neidin olemukseensa erittäin hyvin. Muutenkin jatko-osan kovempitasoinen animaatio ja parempi värisuunnittelu tuovat hahmoja esille enemmän edukseen, vaikka perushahmodesignit ovatkin vähän tylsiä.
(Pelastuspartio-leffojen suurin hahmodesign-onnistuminen ei edes ole Bianca vaan Jake.)
4. Roolitus
Bianca vaikuttaa ensimmäisessä Pelastuspartiossa olevan viemässä Disney-sankaritarta hyvin positiivisesti aktiivisempaan suuntaan. Bianca päättää lähteä pelastamaan Penny-tyttöstä ja valitsee mukaansa halukkaiden joukosta kaikkien yllätykseksi vaatimattoman talonmies Bernardin välittämättä lainkaan siitä, mitä muut saattaisivat ajatella. Hän on aina halukas lähtemään kohti uusia seikkailuita ja auttamaan hädänalaisia.
Hän luottaa paljon Bernardiin asioiden eteenpäin viemisessä, muttei itsekään jää yleensä vain tuijottelemaan taustalle, vaan on mukana toimekkaammissakin kohtauksissa melko aktiivisesti. Bernard ei ole koko ajan pelastamassa Biancaa, vaan Biancakin pääsee pelastamaan pariaan. Bianca tuo Bernardista esiin vahvemman puolen, sillä muuten vähän hissukka Bernard haluaa olla urhea tämän silmissä. Leffa onkin ensimmäinen klassikko, jossa miespääosa ja naispääosa tuntuvat aidosti tasavertaisilta rooliensa toiminnallisuuden puolesta.
Tällaista touhua ei ole taidettu nähdä sitten Peter Panin pommipaketilta pelastaneen Helinän.
Ensimmäisessä leffassa asiat näyttävät siis menevän melko hyvin naispääosan roolituksen kannalta. Onkin sääli, että muuten kaikin puolin hienompi Australiassa jättää Biancan täysin sivuosaan. Jatko-osa on ennen kaikkea Bernardin leffa, kun hän tosipaikan tullen kokoaa itsensä ja pelastaa päivän, kun Bianca ja Jake ovat jääneet salametsästäjäpahiksen himoitseman harvinaisen Maara-kotkan ja Toni-pojan kanssa ansaan.
Jatko-osan alkupuoliskoa taas dominoi pelastuspartiota auttava ja Biancaan silmänsä iskevä Jake, joka tietää kaikki selviytymisniksit. Hyppyrottaherra on itsevarmuudestaan ja kilpakosijan asemastaan huolimatta varsin hyvä tyyppi ja sympaattinen hahmo, eikä mikään epämiellyttävä ikävys.
Biancalle ei jää juuri aikaa hiiriherroihin kohdistuvan fokuksen välissä. Hänet on rajoitettu valitettavan voimakkaasti juonielementiksi Bernardin tarinassa sen sijaan, että hänelle annettaisiin aikaa itsenäisenä hahmona. Bernardilla on leffassa oma juonikaari, ja Biancan roolina on vain tukea sitä. Biancan toimeliaisuus on myös nypistetty jatko-osassa pelkästään hänen auttamis- ja seikkailuintoonsa, mutta alkuinnostaan huolimatta hän ei varsinaisesti tee mitään itsenäisesti.
5. Sympaattisuus
Kuten sanottu, Bianca ei ole ollut itselleni läheisimpiä sankarittaria. Hän ei nyt molemmat leffat katsottuanikaan tehnyt suurta vaikutusta. Hahmona hänen ajattelemattomuutensa muita kohtaan tekee hänestä vähemmän ihastuttavan hahmon kuin hienovaraisempi Herttuatar on.
Edes Gaborin kaunis ääni ei auta elävöittämään rupurooliin jätettyä hiirineitoa jatko-osassa. Leffa on julkaistu 13 vuotta alkuperäisen Pelastuspartion jälkeen, ja ääninäyttelijä on tuolloin ollut jo seitsemänkymppinen, mikä kuuluu selvästi hänen äänestään ja osittain rikkoo hahmojatkuvuuden. Bianca ei kuulosta enää nuorelta, vaikka hänen pitäisi sellainen olla.
Kohti seikkailua lähes lentokykyisen albatrossin selässä!
Ensimmäisessä leffassa Bianca on suosikkihahmoni, sillä hän on asenteeltaan muuten kovin ikäväfiiliksisen leffan suurin valopilkku. Häntäkään en kuitenkaan koe erityisen iskeväksi hahmoksi, sillä leffan hahmokirjoitus on varsin matalalentoista. Hän vain sattuu olemaan heikon hahmokaartin vahvin lenkki.
Australiassa taas varsinkin aidosti hurmaava Jake mutta myös selkärankaa kasvattava Bernard ovat mielenkiintoisempia ja paremmin hyödynnettyjä hahmoja. Heidän välinen suhteensa on oikeastaan jännitteidensä ansiosta kiintoisampi kuin Biancan suhde kumpaankaan heistä. Pelastuspartio-leffojen hahmokaartit ylipäänsä eivät Australian karismaattista Jakea ja kenties ulkomuodoltaan komeaa jättiläiskotka Maaraa lukuun ottamatta ole mielestäni kovinkaan mieleenpainuvia (tykkäsin tosin yllättäen myös Australian pahiksen comicrelief-sidekick-lisko Jonnasta).
Bonus: Romanssi
Pelastuspartioiden aikana pääparin välille kehittyvä romanssi on ensimmäisessä leffassa jätetty hyvin taustalle. Toisessa leffassa se on suuremmassa osassa, mutta valjastettu ensisijaisesti tukemaan Bernardin tarinaa ja kehitystä. Herttuattaren ja O’Malleyn romanssin tapaan Biancan ja Bernardin suhde kehittyy varsin kasuaalisti, tosin suunnilleen ensimmäistä kertaa klassikoissa ensisijaisesti naispuoliskon dominoimana (suunnilleen, koska Bambissa tyttöystävät taisivat liehitellä sulhojaan aika aktiivisesti, vaikka heillä ei paljon muuta tekemistä leffassa ollutkaan).
Bianca perustaa suhteen ensimmäisessä leffassa lähes kokonaan yksin, ja Bernardilla vain ei ole mitään sitä vastaan. Kakkosleffassa Bernardkin alkaa sormussuunnitelmiensa ansiosta aktiivisemmaksi osapuoleksi parisuhteen kontekstissa, mutta Bianca taas jää passiivisemmaksi.
Romanssi kyllä sisältää ihan mielenkiintoisia elementtejä ja hahmojen vastakkaiset persoonat tasapainottavat toisiaan, mutta kahden leffan aikana rakentuva kokonaisuus jää hyvin epätasaiseksi. Itselleni ei myöskään ikinä selvinnyt, mistä syystä Bianca iskee silmänsä juuri Bernardiin ja rupeaa heti hivuttamaan tätä miesystäväkseen. Bernard ei tee mitään kovin erityistä leffan alussa, eikä parilla ole juurikaan kanssakäymistä ennen kuin he muodostavat tiimin. Tuntuu siltä, että Bianca valitsee Bernardin yksinomaan sen takia, että tämä sattuu olemaan toinen päähenkilöistä. Tällainen selittämätön päähenkilöprivileegi muodostaa melko huteran pohjan romanssille.
Romanssia ei myöskään lähdetä kovin tarmokkaasti rakentamaan näistä lähtökohdista. Biancalla ja Bernardilla ei ole lainkaan varsinaisia parisuhdekohtauksia, toisin kuin esimerkiksi Herttuattarella ja O’Malleyllä, jotka oikeasti puhuvat leffassaan parisuhteestaan ja tunteistaan toisiaan kohtaan. Juuri tällaisten hetkien takia kissapariskunnan suhde tuntuu aikuisemmin ja kypsemmin kuvatulta. Olisin kaivannut jotain hiiriparin suhdetta katsojankin silmissä syventävää materiaalia viimeistään jatko-osassa, mutta sen aikana näillä on yllättävän vähän yhteisiä kohtauksia, koska Bianca hengaa enemmän Jaken kanssa Bernardin murjottaessa sivussa tai touhutessa sankaritekoja yksinään.
Indiana Jones -look tepsii aina, tai ainakin Bernardin vinkkelistä näyttää siltä.
Jaken lisääminen Australiaan on hyvä veto suhdetta herättelemään. Siitä ei kuitenkaan seuraa juurikaan muuta kuin varmuus siitä, että Bianca ja Bernard ovat jo valmiiksi olleet omistautuneita toisilleen. Kun tämä on yksi harvinaisista klassikoiden kolmiodraamaa lähentelevistä tapauksista, olisi tilannetta voitu hyödyntää tehokkaamminkin. Nyt Jaken mukaantulo saa ainoastaan Bernadin miettimään suhdettaan Biancaan, kun taas hiirineiti ei edes huomaa, että status quo on muuttunut jotenkin.
(Muistinko mainita, että tykkään Jakesta?)