Valokeilassa: Dilandau Albatou

1.11.2009 kello 15:12

Intropostaus

Tässä on suurennuslasin alle päässyt vain Escaflownen TV-sarjaversion Dilandau, sillä leffa!Dilandausta jäi valitettavasti päällimmäisenä mieleen Folkenille kumartelu ja myrkynvihreissä alushousuissa hyppely. Tosin leffa!Dilandaun hyväksi täytyy kyllä laskea kertakaikkisen suloinen lopetus, joka on huomattava parannus TV!Dilandaun feilaavaan epäloppuun.

Kuka siis? Viattomia naapurivaltioita tuhoavan Zaibach-imperiumin Dragon Slayer –taistelijoiden pyromaanisilla piirteillä varustettu johtaja.

Dilandau4

1. Persoonallisuus

Dilandaun vänkä nimi kuvaa nuorukaista kovin hyvin, sillä tämän päässä on selvästi muutamia vääntyneitä rattaita ja raukka onkin täysipäiväisesti sekaisin. Tämä ei kuitenkaan estä pahikselle tarpeellisen jäntevän kovuuden ja häikäilemättömyyden ilmenemistä.

Estottomuus ja sen  myötä tietty arvaamattomuus kuvaavat Dilandauta hyvin. Hän seuraa mielihalujaan kärsimättömästi ja alistuu huonosti muiden käskytettäväksi. Hänen itsepäinen haluttomuutensa tunnistaa Folken esimiehekseen kielii siitä, että hän vaikuttaisi itse olevan siinä virheellisessä käsityksessä, että on Zaibachin ykköspomo heti paikallisen Evil Overlordin jälkeen. Tämä on epäilemättä seurausta hahmon todellisuuspakoisesta narsistisuudesta, joka saa hänet kuvittelemaan, että on tärkeämpi ja mahtavampi kuin onkaan. Narsistiseen piirteeseen sopien hän valtaa aina suuresti niin muiden henkilöiden kuin katsojienkin huomiota kohtauksissa, joissa esiintyy.

Sairaalloiseen itsekeskeisyyteen liittyen hän myös hoitaa ja vaalii omaa ulkonäköään pakkomielteisesti. Vanin, sarjan sankarin tekemä viilto poskeen saa hänet lamaantumaan kauhusta ja julistamaan prinssin henkilökohtaiseksi arkkivihollisekseen. Lisäksi on huomion arvoista, että hänen kampauksensa on aina laitettu jopa sarjan loppupuolella, kun hän on henkisesti varsin surkeassa tilassa, ja tappaa aikaansa murjottamalla nurkassa ja mulkoilemalla apaattisesti eteensä. Dilandaun hiuksissa on kuitenkin pakko olla hieman työstämistä ottaen huomioon, että niiden eräässä kohtauksessa näytetty luonnollinen malli on tikkusuora ja suhteellisen ohut.

Dilandau1

Ihailtavaa albiinopahiksessa on kuitenkin se, että huolimatta rämäpäisyydestään, äärimmäisen epävakaasta mielenterveydestään ja pitkäjänteisyyden puutteestaan hän pystyy pitämään tilanteet ja itsensä kasassa ja selviytymään hommistaan varsin kohtuullisesti. Mainitut seikat tosin johtavat vähän väliä siihen, että häneltä karkaa mopo hanskasta liian innostumisen ja malttamattomuuden takia, mutta varsinkin sarjan alussa hän vaikuttaa jopa suhteellisen pätevältä Zaibachin johtotähdeksi.

Tietty huomiota herättävä säteily, jota hän tuntuu radioaktiivisesti tuottavan, selittänee hänen korkeaa asemaansa valloittajavaltion sotakoneistossa paremmin kuin mieletön tuhoamisvimma ja murhanhimo, jotka pääsevät täyteen kukkaan aina taistelukentillä. Jopa hänen Guymelef-mechansa on huomioväritetty punaiseksi. Dragon Slayer –taistelijoiden mitättömistä syistä aiheutuvat bitchslapit kestävä uskollisuus Dilandauta kohtaan selittyy mielestäni myös suurimmaksi osaksi hahmon valovoimaisuudella. Lohikäärmeensurmaajien yllättävän sympaattinen kööri Dilandaun kaltaisen batshit-hahmon ympärillä toimii ylipäänsä mielenkiintoisena kontrastina. Oma lukunsa on toki myös Dilandaun poikkeuksellinen kunnioitus aiemmin mainittua Evil Overlordia kohtaan, jonka syyt jäävät spekuloinnin varaan, ellen sitten ole unohtanut jotain merkittävää.

2. Hahmonkehitys (osio spoilaa)

Dilandaun miehet, varsinkin Jajuka-furry tuntuvatkin toimivan hänen mielentilaansa tasapainottavina vakioina. Hahmon empatiakyvyttömyys viittaa kuitenkin siihen, että kyse on enemmän kontrollin tunteen aiheuttamasta vakioisuudesta kuin varsinaisesta ainakaan aktiivisesta kiintymyksestä. Sitä mukaan, kun hän menettää asemaansa ja käskyläisiään, hänen henkinen tasapainonsa alkaa romuttua, eikä siitä sarjan loppua kohden ole enää juuri mitään jäljellä. Pahaa teki katsoa, kun sarjan alussa niin itsevarmana esiintynyt sekopää yrittää käskyttää entisiä alaisiaan, ja hänelle kerrotaan näiden jo kuolleen taistelussa.

Eräässä käsikirjoittamisen oppikirjassa kerrotaan, että draaman kaaren aikana sankarin on kasvettava nollasta sataan ja vihollisen vastaavasti romahdettava sadasta nollaan. Dilandaulle käy juuri näin, kun Van, jonka pitäisi olla vain joku epämääräinen pieni ex-prinssi Zaibachin tuhoamasta maasta, lyö imperiumin sotilaskomentajaa lättyyn kerta kerralta pahemmin pitkin sarjaa ja tappaa kaikki Dragon Slayeritkin. Jokainen tappio saa Dilandaun vain entistä raivokkaammin Vanin perään, ja sama noidankehä vie häntä yhä syvemmälle.

Niin kauan, kun asiat menevät hyvin, Dilandau on täysin toimintakunnossa, mutta hän kestää vastoinkäymisiä todella huonosti. Vasta hädän hetkellä nähdään, kuinka riippuvainen hän on alaisistaan. Loppujaksoissa hänen voisi sanoa taantuvan täysin toimintakyvyttömäksi lapseksi, joka juoksee holtittomasti ympäriinsä toisten hiekkalinnoja rikkomassa ja rupeaa kompastuttuaan kirkumaan apua Jajukaltaan.

3. Sympaattisuus

Pidän yleensäkin todella herkästi psykoottisuuden raja-aidalla tasapainoilevista pahiksista. Lähes-hulluudessa on hahmolle se etu, että se auttaa tekemään ”pahasta” hahmosta jollain tasolla inhimillisemmän ja traagisemman. Kun elimistöön on ruiskutettu ties mitä mielenkiintoisia lääkesekoituksia, on odotettavaakin, ettei aivan kaikki ole kotona kallon sisällä.

Dilandaun asteittainen romahtaminen herättää ainakin minussa suhteellisen voimakkaita säälin tunteita. Hänen hulluutensakaan ei ole syntyperäistä tai jää selittämättömäksi. Lisäksi hän on tropepahis.

Kaikkein voimakkaimmat sympaattisuuspisteet Dilandau saa kuitenkin lapsekkaan rehellisestä tunneilmaisustaan. Hän ei ikinä näyttele tai peittele tunteitaan, vaan reagoi aina täysin totuudenmukaisesti ja välittömästi. Hänen valtavan ekspressiivinen ilmeikkyytensä hakee yhä vertaistaan animemaailmassa – animaattorit eivät kunnioitettavasti ole sortuneet kaunistelemaan miehen varsin vaikuttavia naamanvääntelyitä nättipoikuuden nimissä.

En yleensä ole kovin innostunut animesarjoja riivaavista perinteisistä mahdollisimman rakastettaviksi ja sokerisiksi leivotuista lapsekkaista hahmoista. Siis niistä jotka kimittävät ärsyttävästi, reagoivat kaikkeen ”suloisesti” ja liioitellun emotionaalisesti, hölmöilevät chibeinä ja pomppivat ympäriinsä hypervaihteelle jumittuneina. Dilandaun lapsekkuus on aivan eri luokkaa, itsekästä ja julmaa. Sen luonnetta korostaa ja samalla selittää hänen todellisuudentajunsa ja tunne-elämänsä kehittymättömyys, jotka saavat hänet vaikuttamaan aidommalta (ja samalla pelottavammalta) lapsekkaalta tapaukselta kuin mainitsemani positiivisemmat mallit.

4. Hahmodesign

Sydämessäni on varattu erityinen paikka valkokutrisille pahiksille sekä yleisesti puna- tai violettisilmäisille hahmoille, vaikka hahmodesign jättäisi kuinka huomiotta albinismin mukanaan tuomat näköongelmat ja muut geneettiset haitat. Dilandaun ulkonäön peruspilarit ovat siis kohdallaan. Muutenkin pidän hänen peruskampauksessaan ulospäin taivutetuista etuhiuksista, joiden huoliteltuus tuo esiin hahmon itseensä kohdistuvaa pakkomiellettä, samoin kuin huomiota keräävä säkenöivän punamusta vaatekerta. Plussaa tulee aina siitä, että hahmolla nähdään sarjan aikana useampi kuin yksi hiusmalli, kun Dilandau käväisee kerran ruudulla hiukset laittamatta.

Dilandau6

Pidän myös siitä, miten hänen takkinsa olkapanssareineen sekä saappaansa on selvästi suunniteltu saamaan hänet näyttämään kookkaammalta ja vaikuttavammalta, sillä ilman panssarointejaan hän on melko kapoinen. Rakastan myös yleisesti kaikkea tietyn hahmoparin toisiinsa peilaamista, ja tässä tapauksessa Dilandau on ruumiinrakenteeltaan hyvin tarinan sankarin, Vanin kaltainen. Vanin luonnollinen tummuus, tervejärkisyys, vastuuntuntoisuus ja varsinkin alun haluttomuus tappaa on suunniteltu kauniisti Dilandaun epäluonnollisen pahisalbinismin, mielipuolisuuden, itsekkyyden ja murhanhimoisuuden vastakohdiksi. Sidettä hahmojen välillä tehostetaan vielä Dilandaun pakkomielteeksi yltyvästä kostonhimosta Vanin sohaistua miekalla arveksi tasaantuvan haavan arkkivihollisen kauniiseen poskeen.

Arvista puheenollen, olivat arvella tai useammalla varustetut kasvot kuinka kova klisee tahansa, arpisuus on aina hieno lisä henkilöön (varsinkin jos kyse ei ole ilman mitään näkyvää syytä  tai logiikkaa seuraavasta siistin X-kuvion muodostavasta kaksoisarvesta), koska arvet ovat hot. Arvet muuallakin kuin kasvoissa lisäävät hahmon karkeutta ja luovat jatkuvan tuntuman hahmon historiaan. Dilandaun arpi on siksi erikoinen, ettei sen alkuperä paljastu dramaattisessa takaumassa, vaan hän itse asiassa saa sen tarinan aikana ja se vaikuttaa hahmoon koko loppusarjan ajan.

5. Roolitus (osio spoilaa)

Kaikki onkin Dilandaussa hienoa, kunnes… ”Celena?” Headdeskaan vieläkin joka kerta, kun mietin, miksi tekijöiden mielestä oli hieno idea paljastaa, että traaginen pahis onkin labrakokeissa tuotettu protagonistin kauan kadoksissa ollut pikkusisko. Sinänsä käänne voisi olla varsin potentiaalinenkin, mutta se on toteutettu kömpelösti ja aivan liian matalan riman kanssa. Tuotantotiimin kiire sarjan hupenevien jaksojen kanssa näkyy kaikkein selvimmin siinä, miten helpoksi Celenan ja Dilandaun dilemma on tehty. Kaikki mutkat on vedetty mahdollisimman suoriksi, mistä kärsivät kummatkin.

Dilandaun hahmo näyttää soveliaan voimakkaita identiteettikriisin oireita, mutta Celena vain vaeltelee ympäriinsä seesteisen rauhallisesti ja herttaisesti. Lopussa kaikki on tosi hyvin, kun sisarukset kohtaavat jälleen toisensa ja sen pituinen se, Dilandau on kuollut ja unohdettu ja aurinko paistaa.

Ongelman ydin on lisäksi siinä, että Dilandauta ja Celenaa kohdellaan sarjassa paitsi eri tietoisuuksina ja persoonallisuuksina, myös eri ruumiina. Tämä on sinänsä ymmärrettävää ottaen huomioon, että hahmoilla on eri sukupuolet. Se myös aiheuttaa kuitenkin sen, ettei Dilandaun ja Celenan ykseydestä jää mitään jäljelle, mikä taas johtaa tilanteen dramaattisuuden mahalaskuun. Kyse ei ole kahdesta tietoisuudesta samassa ruumiissa, vaan Dilandaun muuttuessa Celenaksi ja toisin päin koko ruumis lihasmuisteineen ja ylipäänsä aivokudoksineen näyttäisi vaihtuvan täysin. Ulkonäöllisestikään hahmoissa ei ole muuta samaa kuin juuri ja juuri hiusten pituus ja suhteellisen petite ruumiinrakenne.

Näin ollen Dilandau ei ole Celenasta luotu tai muovattu yksilö, vaan aivan uusi yksilö, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen kanssa. Dilandaun ja Celenan tilanteesta olisi saatu niin paljon mielenkiintoisempi, herkullisempi ja kipeämpi, jos hahmojen välille olisi vedetty edes jonkinlaista peilaamista samaan tyyliin kuin Dilandaun ja Vanin välille. Nyt kyseessä on vain nolo sivujuoni, jonka olemassaolon suurin osa katsojista yrittää käsittääkseni mahdollisimman aktiivisesti unohtaa.

Muuten Dilandaun kohtelu on mielestäni ainoastaan kiitettävää. Häntä ei henkisestä romahduksestaan ja arvonsa laskusuhdanteesta huolimatta alenneta katsojan silmiin surkuhupaisaksi tai mitättömäksi tukkupahikseksi, vaan hän säilyttää koko ajan uhkaavan ja voimallisen olemuksensa. Ja vaikka hänen arvokkuutensa kokee kovia tarinan sisäisessä maailmassa, sitä ei riistetä yhtä armottomasti katsojaan nähden (toisin kuin vaikkapa Death Noten Lightin finaalisekoilut – allekirjoittanut ainakin tunsi kovasti myötähäpeää herran kertakaikkisen nolosta kohtelusta).

———

Pääsisikö Dilandau sinun suosikkihahmojesi joukkoon?

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot  Tagit: RSS 2.0

« »


3 kommenttia

  1. hilarion

    Oi kyllä! Joskus teininä 2000-luvun alussa katsoin Escaflownea ensimmäistä kertaa ja Dilandau teki kylllä lähtemättömän vaikutuksen Noin vuosi sitten katsoin sarjan uusiksi luokkakaverin kanssa. Ai sitä nostalgiaa.
    Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä että Dilandaun vaikuttavuus ei ollut karissut vuosien varrella, vaan itseasiassa hahmosta tuntui löytyvän ulottuvuuksia joihin ei ennen osannut kiinnittää huomiota. Arvostus vain kasvoi. Dilandau on ehdottomasti hullujen pahisten aatelia. Olen yrittänyt miettiä josko muistaisin jonkun pahishahmon joka olisi yhtä vakuuttavasti sekaisin, eikä tullut ainakaan mieleen yhtäkään.

    Hyviä pointteja muuten tuosta Dilandau/Celena ongelmasta. Itse en ehkä katsonut sarjaa yhtä analyyttisesti kuin teikäläinen, mutta kyllähän se lopetus jäi silti jotenkin tuntumaan hieman ontolta. En vain osannut sanoa mikä siinä sitten tökki, koska sinällään jutun idea oli minusta ihan mielenkiintoinen. Paremmalla toteutuksella siitä olisi saanut huomattavasti tyylikkäämmän. Se on aina surullista kun aikatauluongelmat, rahoitusjutut ja sen sellaiset rajoittavat sarjojen tekijöitä.

  2. Tsubasa

    Aktiivisesta unohtamisesta en osaa sanoa, mutta pakko kyllä myöntää että itseltä tuo koko sivujuonne oli päässyt unohtumaan täysin…

  3. Arana

    hilarion: Siinäpä se! Dilandau jää mieleen harvinaisen elävänä hahmona, koska hän ei stereotyyppisistä hullupahispiirteistään huolimatta ole yksioikoinen, vaan tarpeeksi tasapainotettu ja monikerroksinen, jotta hänestä voi löytää uusiakin puolia.

    Ja totta, aina se on yhtä tuskallista, kun joutuu huomaamaan jonkin olevan pielessä nimenomaan tuotannollisten tekijöiden takia. Tuntuu siltä kuin joku polttaisi käypää taiteellista paperivaluuttaa.

    Tsubasa: Vaihdetaanko muisteja?

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.