Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: House of Five Leaves

27.7.2010 kello 23:33

Noniin, jospa vihdoinkin olisi aikaa ja jaksamusta kaiken Amerikan-matkailun ja muuttamishässäkän ja obsessiivisen läntisen viihteen maratoonausvaihteen jälkeen vähäsen kirjoitella taas jotain animusta. Viimeinen hahmopostaus toistaiseksi, kun muutakin tarinan aihetta löytyisi.

Ujo mutta taitava isännätön samurai ajautuu mukaan Viideksi lehdeksi itseään nimittävän kidnappausjengin keikkoihin.

Yllätyksettömästi House of Five Leaves on osoittautunut omaan makuun suvereenisti parhaaksi sarjaksi sitten toiseen saman tekijän eli Natsume Onon mangaan perustuvan Ristorante Paradison vuosi sitten. Suosionsa tämän fanitytön kirjoissa molemmat sarjat saavuttivat ehdottomasti hahmojensa kautta. HoFL ei ole kerrassaan mitään muuta kuin hahmodraamaa, vaikka moni katsoja ehti varmasti odottaa vesi kielellä komeita miekkataisteluita – onhan tarinan päähenkilö Masa sentään loisteliaan taitavasti miekkaa käsittelevä rounin ja studio sarjan takana Manglobe, jonka tuotoksissa yhteenotot ovat perinteisesti olleet hienoa seurattavaa.

Terätaiturointi ja muukin toiminta jätetään kuitenkin hyvin tietoisesti HoFL:ssä aivan minimiin. Katanat ja puukot ovat toki esillä useammassakin kohtauksessa, mutta varsinaiset taistelut vältetään kerta toisensa jälkeen. Nekin muutamat tilanteet, kun veitsiä päästään oikeasti heiluttamaan, ovat ohi melkein nopeammin kuin ehtivät alkaakaan, eikä ainuttakaan kunnon matsia nähdä ruudulla. Tämä asenne siirtää ovelasti enemmän painoarvoa hahmoihin, mutta on onnistunut varmasti samalla vieraannuttamaan osan katsojista. Olisinhan toki itsekin mielelläni kuolannut sexyjä Manglobe-koreografioita, mutta fyysisten yhteenottojen olemattomuus sarjassa, jossa niitä kaiken järjen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan olisi pitänyt olla, luo todella kiinnostavan ja tuoreen lopputuloksen hahmojen kannalta.

Oujee nyt se haastettiin kaksintaisteluun! Ai se juoksi pois… Oujee nyt nää ottaa harjottelumatsia! Eiku eipäs sittenkään… Oujee nyt tulee vaarallinen pelastuskeikka! Oho se loppu jo...

Jokainen sekunti, joka ei ole tunnelmanluontia (joka puolestaan varsin poikkeuksetta valmistelee yleisöä ja miljöötä seuraaviin hahmoihin keskittyviin hetkiin), käytetään tiukasti Viiden lehden jäseniin ja näiden ympärillä pyöriviin hahmoihin. Tästä seuraa jälkimaku erittäin runsaasta ja täydestä sarjasta, vaikka sen perustahti onkin varsin verkkainen ja fiilistelevä, mikä yleensä jättäisi kokonaisuuteen huokoisen tunnun ja paljon tyhjää tilaa ja väljyyttä. Tämä hitaasti etenevä täyteläisyys on yhteinen piirre kaikille Onon töille, mikä hämmensi alussa, mutta teki minusta nopeasti naisen suuren ihailijan. Normaalikaan tilanne ei ole toki ollenkaan huono asia ainakaan automaattisesti, sillä hidastempoiset, väljät sarjat kuten Ghost Hound ovat monesti kiehtovaa seurattavaa. Onon täyteläinen tyyli on kuitenkin erikoisuudessaan ja yllättävässä tehokkuudessaan vertaansa vailla.

Henkilödraamakin etenee edellä esitetyn kuvion mukaisesti hiljaksiin ja monesti huomaamattakin, mutta se ei missään vaiheessa jää polkemaan paikallaan. Kaikista hahmoista väännetään irti reippaasti enemmän kuin miltä aluksi vaikuttaa, eikä yksittäisiä käänteentekeviä hahmonkehityskohtauksia ole helppo erottaa muusta kerronnasta. Masan hämmentävän suuri ja silti omituisen huomaamaton muutos (ainakin Viiden lehden jäsenten keskuudessa) epävarmasta, isoilla koiranpentusilmillään ympärilleen pälyilevästä ja siksi ammatissaan jatkuvasti feilaavasta miekkamiehestä itsevarmemmaksi ja itsenäisemmäksi Viiden lehden jäseneksi on näkyvin esimerkki tästä. Muutosta on hankala huomata, sillä Masa pysyy koko ajan hiljaisena ja olemukseltaan kovin heittopussimaisena tapauksena. Jossakin vaiheessa katsoja vain älyää, etteivät ne eksyneet koiranpentusilmät ilmennäkään enää lainkaan sitä hukassa olemista, vaan pikemminkin vähän hämmentynyttä, mutta monesti painostavaa tarkkaavaisuutta, loputtoman sinnikästä uteliaisuutta ja lopulta jopa kivenkovaa päättäväisyyttä.

True story bro

Ainoa valittamisen aihe tuleekin siitä, että anime on vähän liian lyhyt sikäli, että Otake ainoana kärkiviisikosta (ja ainoana naisena) ei kerkeä saamaan kunnolla spottivaloa kahdentoista jakson aikana. Tämä ei kuitenkaan vahingoita sarjaa kovinkaan paljon, kun vastapainoksi pienemmälle roolilleen Otake pwnaa ahkerasti kaikkia muita hahmoja lukuun ottamatta jengin pomoa Yaichia, jonka kanssa on aika tasoissa.

Suosikkihahmo


En vieläkään käsitä, miten niin monen mielestä tämän sarjan hahmosuunnittelussa olisi parantamisen varaa.

Yaichi, koska mies on niin järjettömän kuuma, että korvani alkoivat höyrytä joka ikinen kerta, kun tekijät yltyivät heruttelemaan häntä screenillä. Eli melkein koko ajan. Lisäksi Yaichin moraalinen harmaus ja väsähtänyt melankolisuus tekevät hänestä kiehtovan hahmon, joka säkenöi  välinpitämättömässä itsevarmuudessaan sekä valtavaa karismaa että karmivaa pahaenteisyyttä.

Mutta erityisen loistavan hahmosta tekee tämän ja Masan välinen kanssakäynti, mikä on toki luonnollista, kun kyseessä on edelleen korostuneen henkilödraamaan painottunut sarja. Jotain HoFL:n hienovaraisuudesta sanoo jo se, että Yaichi tajuaa pikkuhiljaa suunnilleen samaan tahtiin yleisön kanssa Masassa tapahtuvan muutoksen. Ottaessaan Masan suojatikseen hän suhtautuu tähän vähän kuin söpöön lemmikkiin, mutta huomatessaan Masan olevan luultua tarkkanäköisempi ja suorapuheisempi hän suorastaan säikähtää. Sen hän tekee tosin tietenkin omalla lakonisella tavallaan, joka koostuu hieman tylymmästä ja etäisemmästä asenteesta miekkamieheen ja selän mielenosoituksellisesta kääntämisestä tälle aina tämän päätellessä jotain hänestä ja osuessa hänen harmikseen napakymppiin.


Ja kun muu ei auta, ruvetaan lopulta viskomaan tuhkakuppia toisen naamaan.

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Analyysi, Anime, Hahmot  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. stargay

    Sain tämän katsottua viimein kokonaan, ja arvostin kyllä alusta loppuun vaikka viimeiset jaksot olivat erityisen hienoja. Etenkin kohtaukset, joissa Masa tekee ja sanoo Yaichille epämieluisia asioita nimenomaan siksi että on saanut Yaichilta itsevarmuutta tehdä niin.

    Itken verta kun sarja loppui niin lyhyeen, olisin mielelläni katsonut tätä vaikka kuinka pitkään. Nyt on kyllä oikeasti pakko katsoa se Ristorante Paradiso.

  2. Arana

    Viimeinen tarinakaari tosiaan ownaa kovasti, on se sen verran kovaa taiteilua Masan ja Yaichin suhteella

    Harmitti kyllä täälläkin sarjan loppuminen, kun jo jokaisen jakson loppu aiheutti epätavallisen tujun annoksen orznytpitääoottaaviikkoseuraavaa-epätoivoa. Toisaalta finaalin ympäri käydään yhteen tullaan -fiilis dango-pullien kanssa on simppeliydessään niin järkyn fiksu veto, että sarja vaikuttaa ihan kokonaiselta, eikä ollenkaan liian aikaisin pätkäistyltä tarinankerronnalliselta kannalta (paitsi ehkä sitä Otakea olisi tosiaan voinut olla enemmänkin). Ristorante katseluun vaan sitten – ei tehnyt itseeni aivan yhtä suurta vaikutusta kuin Five Leaves, mutta lähestulkoon.

  3. Missing Link » Arkisto » Syksyn 2010 ensivaikutelmia: Star Driver, The World God Only Knows, Otome Youkai Zakuro & Kuragehime

    […] on Manglobe, joka on tällä hetkellä kovasti plussan puolella kirjoissani Michiko e Hatchinin ja House of Five Leavesin jälkeen. Animaatio onkin nättiä ja kaksi katsomaani jaksoa ovat kulkeneet eteenpäin varsin […]

  4. Missing Link » Arkisto » Liebster Award

    […] sovituksista taas on nostettava esiin Natsume Onon samannimiseen sarjakuvaan perustuva House of Five Leaves. Monesti kahdentoista jakson animesarjat jätetään vain karusti kesken, jos alkuteos vielä […]

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.