Rakkautta & Anarkiaa 2011

8.10.2011 kello 23:18

Olisin halunnut tänäkin vuonna liveblogata Rakkautta & Anarkiaa -kokemukseni, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, kun kyseiset viikot pakkautuivat niin täyteen. En myöskään päässyt katsastamaan yhtä paljon elokuvia kuin viime vuonna, mutta toisaalta leffatarjontakaan ei iskenyt aivan yhtä kuumasti kuin on ollut tapana. Esimerkiksi vuoden 2010 R&A-kierrokseni voittajat eli animaatiot jäävät hyvin heikolle edustukselle tänä vuonna, enkä vaivautunut katsomaan ainuttakaan niistä muutamasta, jotka tänä vuonna pyörivät. Toisaalta tuli nytkin nähtyä mukava annos erilaisia leffoja eri puolilta maailmaa, ja viisi seitsemästä nappasi hyvinkin paljon.

Tarkempiin synopsiksiin ja trailereihin pääsee tutustumaan otsikkolinkkien kautta R&A:n kotisivuilla.

Ja muistakaahan äänestää joulukalenteriaihetta torstaihin mennessä!

7 Sins Forgiven (7 Khoon Maaf, Intia 2011)

Kuten leffaseurani esityksen päätyttyä totesi: ”yllättävän hyvä Bollywood-leffaksi.” Tämän R&A-kierroksen avannut yllättävän synkkäsävyinen, mustalla huumorilla väritetty aviokriisidraama loisti odottamattoman nokkelana, varsin viihdyttävänä ja hieman ilkeästä huumorintajustaan huolimatta tunteikkaanakin tapauksena. Erityisesti musikaalikohtausten käyttö vakuutti elokuvaa rytmittävällä säännönmukaisuudellaan. Niitä hyödynnetään ovelasti ja pilke silmäkulmassa kuvaamaan päähenkilö Susannan toisiaan seuraavien avioliittojen onnellisia alkutaipaleita, jotka rupeavat säröilemään ennen pitkää, kun kukin ruumisarkkuun lopulta päätyvistä miehekkeistä paljastuukin kehnoksi aviovalinnaksi. Leffa ei kylmästä huumorielementistään huolimatta unohda hahmonkehitystä, vaan hauskojenkin kuvausten keskellä oli melko sydäntä särkevää seurata, kuinka jokainen uusi murha selvästi jää painolastiksi Susannan harteille ja muuttaa ja kyynistää häntä ihmisenä.

Cold Fish (Tsumetai Nettaigyo, Japani 2010)

Viime vuoden Love Exposuren jälkeen jäin pohtimaan, kuinka suureksi osaksi leffan jälkipuoliskosta jääneet epämiellyttävät fiilikset johtuivat päälle puskevasta flunssasta. Nyt saman ohjaajan eli Sion Sonon toisen leffan täysin terveenä katsottuani voin sanoa, että tämän ihmisen ohjaustöitä en ole enää tulevina vuosina lähdössä katsomaan.

Sonon elokuvissa kameratyö on kaunista, musiikilla leikittely tyylikästä ja kohtausten rakennus kiehtovaa. Nämä ulkoiset ja rakenteelliset kaunistukset eivät kuitenkaan riitä tekemään elokuvaa katsottavaksi, kun sisältö on nimen mukaisesti kylmää kuin kala. En löydä Cold Fishistä sydäntä tai sielua, vain ryhmän ihmisiä, jotka vuoron perään sekoavat omiin piilotettuihin ja patoutuneisiin tunteisiinsa. Samalla he menettävät sen vähän ihmisyytensä, mitä Sono on heille alun perin suonut. Kritiikki sulkeutunutta japanilaista kohteliaisuusyhteiskuntaa kohtaan on napakkaa, mutta ei saavuta kovin paljoa, kun tarinan keskiössä kituvista hahmoista ei pysty välittämään näiden tarkoituksellisen ja täydellisen epäsympaattisuuden vuoksi. Tuloksena käteen jäi tyhjä katselukokemus, jossa tyyli ja kärkevyys menevät tarinan ja hahmojen edelle.

Sleeping Beauty (Australia 2011)

Tämä prostituution rajoja tutkaileva aussileffa onnistui hitaudestaan huolimatta pitämään melko hyvin otteessaan suureksi osaksi vahvan ja perinteisestä vähän poikkeavan näyttelytyönsä ansiosta. Myös hieman oikutteleva käsikirjoitus kiehtoi esimerkiksi lisätessään pitkän ja painokkaan monologin mitä epätodennäköisimmän sivuhenkilön suuhun ja rakentaessaan muuten melko tarkoituksellisen kolean päähenkilön koleaan maailmaan lämpöä yllättävän ja täysin päätarinaan liittymättömän sivujuonen kautta. Nämä rakenteelliset eriskummallisuudet on toteutettu niin hallitusti ja tietoisesti, että ne päätyvät tukemaan elokuvaa kokonaisuutena sen häiritsemisen sijaan.  Sitä vastoin täysin avoimen ja äkillisen lopetuksen WTF-arvot jättivät minut kylmäksi. Miellyttävästä katselukokemuksesta ei missään nimessä ole kyse, mutta kiehtovan erilainen tapaus ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

I Travel Alone (Jeg Reiser Alene, Norja 2011)

I Travel Alone oli itselleni yksi tämän vuoden must see -tapauksista, sillä leffan takana ovat samat ihmiset kuin muutaman vuoden takainen suoruudellaan ja rehellisyydellään vaikutuksen tehnyt homoleffa The Man Who Loved Yngve. Tällä kertaa homoudesta ei ole tietoakaan, vaan käsittelyyn pääsevät perhesiteet, kun opiskelijaelämää rellestävä Jarle saakin kuulla olevansa kahdeksanvuotiaan Lotten isä, ja tyttö on tulossa viikoksi hoitoon. Aikuinen mies ja yhtäkkiä pieni tyttö – missäs olenkaan törmännyt tähän asetelmaan ennen? Tämähän on kuin Bunny Drop tai Aishiteruze Baby konsanaan.

Leffa päätyi hyvän mielen suosikikseni tämän vuoden R&A-kierroksella rankkojen asioiden sivuamisesta huolimatta lämminhenkisellä ja peittelemättömällä asenteellaan. Tarina sortuu ennalta-arvattavuuksiin ehkä hieman liian usein, mutta hahmojen suhteet on kuvattu realistisesti ja tosielämän säännönmukaisuuksia kunnioittaen, ja ihmisten tunteet on puettu sanoiksi kiitettävän kauniisti. Jälkimauksi jäi fiilis siitä, että oli saanut katsoa oikeaa sisältöä, eikä pelkkää tyhjää hyvän olon draamaa.

Tomboy (Ranska 2011)

Aikaisemmat kokemukset ranskalaisista leffoista ovat olleet vähän nihkeitä, mutta tämä yksilö osoittautuikin sellaiseksi palaseksi LGBT-aihetta käsittelevää viihdettä, jollaista olin toivonut ennakkohypen perusteella Wandering Sonista. Jos pidinkin tässä R&A-otoksessa eniten I Travel Alonesta, niin Tomboy on ehdottomasti kierroksen vaikuttavin tapaus tarinana pojaksi itsensä tuntevasta nuoresta tytöstä, joka yrittää feikata sukupuolensa uudessa naapurustossa. Aihetta käsitellään mielestäni todentuntuisemmin ja vähemmän hipsutellen kuin Wandering Sonissa.

En muista koskaan ennen törmänneeni yhtä taitavaan lapsinäyttelijäkaartiin. Pääosat ovat olleet tuotannon aihepiirin takia taatusti hankalia nuorille näyttelijöille, mutta he onnistuvat silti kommunikoimaan hahmojen tunteet yleisölle niin vivahteikkaasti ja vakuuttavasti, että show don’t tell – taktiikkaa vahvasti soveltava toteutus pääsee oikeuksiinsa.

She Monkeys (Apflickorna, Ruotsi 2011)

Kahden vikeltäjätytön ystävyyttä syvemmälle kehittyvän suhteen keskiöönsä nostava länkkäreistä inspiraatiota ottanut erikoinen draama jätti fiilikset hyvin ristiriitaisiksi. Leffa vaatii katsojaa todella seuraamaan ja pitää huomion täysin itsessään intensiivisemmin kuin useimmat kollegansa, mutta miellyttäväksi sitä ei voi sanoa. Päätyttöjen suhde on kiintoisasti monimutkaisempi kuin päältä näyttää, ja kuten paikan päälle vaivautunut ohjaaja näytöksen jälkeen avasi, elokuvan jokainen kohtaus on kuvattu kaksintaisteluna. Ensivilkaisulta hissukalta vaikuttavan päähenkilö Emman kontrollifriikihtävä jäykkyys jäi karmimaan selkäpiitä. Emman pikkupikkuleopardibikineissä hämmentyneelle teiniserkulleen määrätietoisesti keimaileva kuusivuotias pikkusisko järkytti vielä enemmän. Ekstrapointseja siitä, että purtavaa jäi pitemmäksikin aikaa.

Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame (Di Renjie, Honkong & Kiina 2010)

Omat festarini päättänyt wuxia-murhamysteeri ei valitettavasti vakuuttanut juuri millään tasolla, vaikka komeaa lavastusta ja puvustusta ihan mielikseen katselikin. Tapahtumien seuraaminen osoittautui ylivoimaiseksi esteeksi, kun olin koko ajan vain puoliksi kärryillä siitä, mitä hahmot milloinkin olivat tekemässä. Kielimuuri on tietysti osasyyllinen, mutta käsikirjoituksessa mollotti useampikin lipsynkkaavan CG-taistelupeuran mentävä aukko (niitä ihan oikeasti hyppelee parissakin kohdassa). Editoinnissakin olisi varsinkin taistelukohtauksien osalta ollut reippaasti parantamisen varaa. Jotain on myös pielessä, kun toinen päähenkilömiehistä tossuttaa pääkolmikon ainoaa naista ja toinen on koko ajan pelastamassa tätä. Ihan katsottava, mutta joka suuntaan leviävä palanen, johon en käyttäisi rahaa ja aikaa toistamiseen.

 

Avainsanat: , ,

Aiheet: Länsiviihde, Tapahtumat  Tagit: , , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Denelis

    Heh, klikkailiin alleviivattua ”lipsynkkaaavan CG-taistelupeuran” -tekstiä ihan hulluna parikymmentä kertaa nähdäkseni minkälaisen kuvan olit valinnut… Sometimes, dumb me is dumb.

    Olen samaa mieltä jok’ikisestä kyseisestä elokuvasta esiin nostamastasi pointista: se on sekava, epälooginen, interhahmolliselta kanssakäymiseltään ärtymystä herättävä ja taistelukohtauseditoinniltaan puutteelliseksi jäävä. Tosin puvustus, Wu Zetianin näyttelijän karisma, Jing’erin varsin tyylikäs taistelukirves ja päähenkilöiden suuret kuolleisuuslukemat tuovat sitten elokuvan suurimmat plussapuolet.
    Summa summarum: ei katsomisen arvoinen.

  2. Arana

    Olin vielä pettyneempi kun Deestä oli lupailtu Agatha Christietä ja sitten tulikin vain jotain epäloogista soopaa. Deellä itsellään ei ole leffassa ollenkaan sellaista charmia, jota eriskummallisella dekkaripäähenkilöllä pitäisi olla. Hän on lähinnä ärsyttävän täynnä itseään ilman lähestyttävämmäksi tekeviä ominaisuuksia. Joku Poirotkin on tietenkin hyvin itserakas, mutta hän tekee sen sympattavan itseironisesti. Onko tuo Dee muuten vain lässätty leffassa vai onko kirjoissa sama ongelma?

  3. Denelis

    Vähän myöhässä, mutta so what? *hides in embarrassment*

    Dee on kirjoissa… no, sanotaanko, että van Gulik on elävä (tai siis nyt jo edesmennyt) todiste siitä, että tarpeeksi eksoottinen alkuasetelma korvaa kirjoitustaidon. Hahmot ovat hyvin yksiulotteisia ja Dee itse on aina kiukkuinen ja tiuskiva hyvin rasittavalla tavalla, etenkin kun kirjat muuten hehkuttavat hänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään. Dee todella tiuskii ihan syrjimättä kaikille: palvelijoille, kollegoilleen, työntekijöilleen, syytetyille, uhreille, epäillyille, poliisille… Keisarillinen prinsessa on kai tähän mennessä ainoa henkilö, jolle hän ei ole tiuskinut.

    Karismaa Deellä ei ole kirjoissakaan nimeksikään, mikä on sääli, koska kirjojen rikostapaukset ovat yleensä itse asiassa ihan kekseliäitä. Lisäksi puitteet Tang-dynastian Kiinassa tuovat pakostakin lisäväriä (länsimaalaiseen) dekkarigenreen – erityisesti koska van Gulik vaikuttaa tietävän, mistä puhuu.

    Kirjat kuitenkin toistavat niin monia elementtejä [niissä on aina kaunis miestään pettävä nainen, joka on joko murhan uhri tai sen tekijä, sekä vanha kunnianarvoisa oppinut, joka on sukua – yleensä isä, isoisä, setä tai eno – joko murhan tekijälle tai uhrille, minkä lisäksi rikokseen kuin rikokseen on sekaantunut nuori komea poika, joka on turmeltunut (eli kirjojen mukaan joko uhkapeluri, juoppo, saamaton, homo tai huijari)], että ne käyvät välillä jo aika ennustettaviksi. Ikävä kyllä kirjat on myös rakennettu niin, että toisin kuin Christien kirjoissa, niissä ei edes teeskennellä, että lukija voisi arvata syyllisen. Välillä on rasittavaa odottaa viimeiselle sivulle, että Dee suvaitsee kertoa, kenen keksi olevan syyllinen kirjan puolessa välissä.

    Historiallisen Ti Renjien luonteesta en ikävä kyllä voi sanoa mitään, mutta hän vastusti Wu Zetianin inkvisitiota muistaakseni sen korruptoituneisuuden tähden. Elokuvasta poiketen olen saanut sen käsityksen, ettei hän koskaan syyttänyt itse keisarinnaa korruptoituneisuudesta vaan oletti tämän joko olevan tietämätön siitä tai kykenemätön tekemään sille mitään. Älähän kuitenkaan ota tuota pyhänä totuutena vaan etsi parempaa lähdemateriaalia kuin minun ”muistan lukeneeni jostain kirjasta” -fiilistelyni ;D

  4. Arana

    Jännä ajatus iski mieleeni: voiko dekkari olla hyvä dekkari, jos rikosmysteeri on ainoa asia, jossa on mitään fiksua, ja sekin on toteutettu niin, ettei lukijalla ole mitään teoreettistakaan mahdollisuutta yrittää päätellä tapahtumakulkuja. Leffaversiossa tosin kaikki itse mysteerissä oli muutenkin päin prinkkalaa.

    Dee-kirjat kuulostavat täysin päinvastaiselta kuin mistä itse tykkään, joten tyydyn ihan mielelläni tähän toisen käden tietoon. :-D

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.