Loppukatsaus: Kesä 2012 (2/2) ja muuta katsottua

27.12.2012 kello 11:27

Sword Art Online

Kirito ja Asuna herppailevat ja derppailevat kivan näköisessä pelimaailmassa.

Jaksoja katsottu: 25/25
Innostustaso: -555/5 ja onneksi se on vihdoin ohi

Alkuasetelmansa puolesta SAO on varsin mielenkiintoinen tapaus. Sarja tekee kuitenkin heti alkuunsa valitettavan selväksi, ettei videopelilarppiin jumittumisesta ja siihen liittyvästä hengenvaarasta edes yritetä ottaa kaikkea – tai oikeastaan yhtikäs mitään – irti.

Sarjan kuvaus ajankulusta on köykäinen ja hahmonkehitys olematonta. Kahden vuoden viettäminen taistellen elämästä ja kuolemasta vieraassa maailmassa ei näy hahmoissa sitten mitenkään, vaan kaikki ovat tismalleen samanlaisia kuin pelin alussa. Kahden vuoden kulumista ei olisi mitenkään edes mahdollista huomata, ellei sitä olisi mainittu jossain kohtaa. Koko sarjan alkupuolisko olisi voinut kertoa yhtä hyvin kymmenen päivän ajanjaksosta, ja eroa olisi tuskin huomannut.

Juonen eteneminenkin on korvattu episodiseikkailuilla, joissa kaikki sarjan naiset rakastuvat päämölli Kiritoon. Draamankuljetus on joko olematonta tai tahattoman kornia. Hahmot ovat muutenkin nätteihin hahmodesigneihin puettuja pahvikuoria. Heitä oli kiva katsoa, mutta sisältä en löytänyt minkäänlaista sielua.

Kirito on kirjoitettu kuvitteellisen yksinäisen pelaajapoikanysvän märäksi toiveentoteutusuneksi niin tökerösti, että katsominen tekee ihan pahaa. Hän yksin on niin erikoinen, että voittaa kaikki mahdottomat esteet ja on pelin ainoa kahden miekan käyttelijä, saa pelin parhaan ja ihanimman neitokaisen omakseen ja järvenrantamökkerön ja söpösti dementoituneen lapsenkin ihan vaan koska.

Jos sarjan ensimmäinen puolisko on huono mutta jollain tasolla katsottava hyvien ideoidensa ansiosta, niin jälkimmäisen aikana meinasivat jaksamus ja usko oikeasti hiipua. Kiriton aisapari Asuna, jonka touhuja alkupuoliskolla ihan kohtuullisen mielelläni katselin, nököttää hyödyttömänä pääpahiksen vankina koko jälkipuoliskon keijuseikkailun ajan, ja sarjan naispääosan roolin vie Kiriton pikkusisko, jonka ainoa luonteenpiirre on tyttörukan onneton ja pöljä ihastus veljeen.

Nätin hahmosuunnittelun lisäksi sarjan valopilkkuna toimivat pääpariskunnan seiyuut, jotka suoriutuvat plankettirooleistaan yllättävän hyvin. Varsinkin pehmeä-äänisen Yoshitsugu Matsuokan nonverbaaliset näyttelytaidot vakuuttivat ja tekivät muuten raivostuttavasta Kiritosta siedettävää seurattavaa. Vahvan lähtöasetelmansa takia SAO:sta olisi pitänyt tulla kelpo viihdettä, joten kokonaisuudessaan pettymys oli sitäkin karvaampi, kun sarjasta ei löydy juuri mitään puolustamisen arvoista. Vuoden ehdottomasti suurin pettymys.

Space Brothers

Muttan seikkailut astronauttikokelaskandidaattina jatkuvat.

Jaksoja katsottu: 38/?? (jatkuu)
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 4,5/5, myöhemmin 4/5)

SpaceBros on kestänyt yllättävän hyvin pitkästä pituudestaan huolimatta ja pärjää edelleen symppispisteidensä ansiosta, mutta huippuhetket tuntuvat olevan jo takana päin. Edelleenkään en aivan usko, että sarja pystyy enää palaamaan kolmannen koetoksen loistoonsa, vaikka ikisymppis Mutta edelleen jaksaakin kannatella sarjaa. Muut hahmot sen sijaan valitettavasti eivät enää kykene siihen nyt kun suloisen äkäinen Furuya ei ole pyörinyt enää kuvioissa. Ärsyttävän täydellisen pikkuveli Hibiton rooli taas on paisunut suorastaan sietämättömäksi.

Viime jaksojen aikana sarja on myös alkanut ensimmäistä kertaa venyttämään tapahtumiaan kivuliaalla tavalla. Aikaisemmin hitaatkin kohdat ja pantatut paljastukset ovat soljuneet melko ongelmitta, mutta viimeisen kokeen kuumotushetket ovat paisuneet niin epäsuhtaisiksi takaumajuhliksi, että innostus tarttua uuteen jaksoon alkaa olla harmillisen vähäistä. Sarjalla on kuitenkin vielä toivoa päästä jaloilleen, sillä jakso 38 keskittyy taas Muttaan ja tuo takaisin totutun miellyttävän etenemistavan ja tunnelman. Ehkäpä viime aikojen Hibito-pitoiset jaksot ja tarpeettomat venytykset ovat olleet vain pieni kuoppa sarjan etenemisessä.

Hyouka

Suurisilmäinen Chitanda painostaa laiskanlatteaa mutta älykästä Orekia selvittämään kanssaan arkipäiväisiä mysteerejä.

Jaksoja katsottu: 14/22 (jatkuu ehkä tai ei tai mahdollisesti vähän joskus tai ei koskaan)
Innostustaso: 2/5 (ensivaikutelmissa 3/5)

Lisäksi pääsin kaikkien odotusteni vastaisesti hieman eteenpäin Hyoukan kanssa, jossa olin kevään ja kesän ajan jumittanut viidessä katsotussa jaksossa. Edelleenkään en ole vakuuttunut sen loppuun katsomisen realistisuudesta, sillä sarjaa vaivaa hitaus ja kaikesta kauhean kiinnostuneen päätyty Chitandan uskottavuuden rajoja koetteleva moepallopöllöily. Nyt vähän pidemmälle katsottuani tuntuu kuitenkin vähän siltä, että voisin ehkä joskus tapittaa ainakin sarjan viimeisen tarinakaaren, jos en muuta saa aikaan.

Hyoukan yleisasenne häiritsee minua suunnattomasti. Varsinkin leffakäsikirjoitusmysteeri aiheutti hampaidenkiristelyä, kun kaikki käyttäytyvät naurettavan pettyneesti paikallisen mestarietsivä Orekin päädyttyä väärään ratkaisuun, vaikka hän onnistuikin samalla ratkaisemaan asiakkaan pulman paremmin kuin tyydyttävästi. Sarjan mysteereissä ei ole oikeasti minkäänlaisia panoksia pelissä, mutta silti hahmot käyttäytyvät kuin kyse olisi elämästä ja kuolemasta. Selvitettävät tapaukset itsessään eivät ole onnistuneet nappaamaan huomiotani, vaikka päähenkilöiden haudanvakava suhtautuminen niihin käykin hermoille.

Sen sijaan hahmojen suhteet ja animaatiotyyli kyllä toimivat taattuun KyoAni-tapaan. Orekin päättelyketjuja visualisoidaan näppärästi hyvin erilaisin tavoin, jotka varmistavat, ettei sarja äidy pelkiksi puhuviksi päiksi, ja avaavat Orekin ajattelutapaa kivasti. Orekin vähittäinen kasvaminen ulos energiankulutusta säästelevästä minimimotivaatioelämäntyylistä on toteutettu ihan kivasti, ja muutkin hahmot saavat varsin mukavasti ruutuaikaa ja syventymistä. Kehenkään en ole kuitenkaan suuremmin ihastunut pinnallista tasoa syvemmin, ja sarjan kivoin hahmo, ihana tietokantapoika Pussukka-kunkin tiivistyy parhaiten kulloinkin kantamansa pussukan kuriositeettiarvoon.

Sarjan kiinnostavin puoli on lopulta sen luotsaama metanarratiivinen kommentointi. Fiktiogenrejen määrittely ja eri hahmojen roolien pohtiminen antavat sarjalle näin tarinankerrontanörtin näkökulmasta lisää potkua ja jonkin verran lisämotivaatiota katsomisen jatkamiseen. Kokonaisuudessaan ihan kiva mutta turhan pliisuutensa takia helposti unohdettava sarja.

Aquarion EVOL

Teinipilotit kamppailevat heräävän seksuaalisuutensa kanssa.

Jaksoja katsottu: 10/26 (jatkuu)
Innostustaso: 5/5

Kaiken hehkutuksen jäljiltä päätin aloittaa alkuvuodesta airanneen mechasarja Aquarion EVOLin, jota olen kaikkien muiden sarjan katsoneiden tavoin rakastanut syvästi ainakin tähän mennessä. Sarja oikein märehtii asetelmansa hoopoudessa, mutta se ottaa kuitenkin itsensä draamallisesti täysin vakavasti. Asenteeltaan se siis muistuttaa kovasti itsetietoista mechaseikkailu Star Driveria. Draamansa puolesta EVOL tuntuu kuitenkin ilokseni tähän mennessä mukaansatempaavammalta kuin enemmän yksityiskohtaisiin juonikoukeroihinsa syventyvä Star Driver.

Kaikki sarjassa tuntuu tosi ihanalta, ja sitä on hirveän kiva katsoa. Maailma on värikäs ja eloisa, hahmodesignit nättejä ja kokonaisfiilis positiivinen. Tapahtumat etenevät sujuvasti, enkä ole havainnut käsikirjoituksellisia tai ohjauksellisia ongelmia. Kunnianhimoakin tuntuu löytyvän kiitettävissä määrin.

Varsinkin hahmotyöskentely on erittäin tiukassa timmissä. Hahmot tuntuvat saavan osakseen reippaasti huomiota ja rakkaudesta kertovassa sarjassa nähdään oikeaoopisesti paljon muotoutumassa olevia pareja, joita on ihan pakko sympata täysillä. Antagonistiplaneetan hyökkääjäpilotitkin saavat ihailtavan paljon positiivissävytteistä hahmokuvausta osakseen. EVOL vaikuttaa siis kaikin puolin erittäin rapealta ja pirteältä tapaukselta.

 

Avainsanat: , , ,

Aiheet: Anime, Arvostelu  Tagit: , , , RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.