Nopeampi desuraportti

11.6.2012 kello 18:14

Tämä postaus on omistettu Tounikselle.

————-

Desuviikonloppu on taas kerran huhkittu läpi, ja koska eräät yllämainitut tahot ovat naureskelleet, että olen aina se vihoviimeinen tapahtumaraportoija, niin päätinpä tänä kesänä olla radikaalisti ensimmäisiä! Pahoittelut tekstin jäykkyydestä, huolittelemattomuudesta ja haarukoimattomista toistoista ja kirotusvireistä; oli yksinkertaisesti pakko ehtiä kolmen ekan ani.mu-raportoijan joukkoon.

Kuten tavallista, conin puitteet toimivat varsin näppärästi. Vesi oli kylmää, joka seinään teipatuilla meemuhuuteluilla kuorrutettu fiilis reipas, ohjelmat pysyivät aikataulussa, missään ei tietääkseni sattunut suurempia katastrofeja, kaikki oli ihanaa ja ihmiset desumielellä. Huomion kiinnitti myös VisualQuestin komea finaalinäytös päättäjäisissä. Minulla oli valtavan hauskaa, joten kiitos vain kaikille vanhoille ja uusille tutuille, joiden kanssa tuli juteltua!

Desuconin tärkein valtti itselleni oli jälleen kerran tapahtuman ohjelmatarjonta, jonka kanssa ohjelmavastaava Tounis oli tälle kesälle vetänyt niin överiksi, että hyvä kun luentosalien väliä ravaamisen lomassa syömään kerkesi. Eteen ei tullut edes aivan suuria konflikteja siitä, mikä samassa slotissa pyörivistä puheohjelmanumeroista pitäisi valita, joten näin ehdottoman valtaosan siitä, mitä ensisijaisesti halusinkin. Ihan kaikkea ei tietenkään voinut millään ehtiä ainakaan kokonaan, mutta onneksi ohjelmat videoidaan. Perinteiseen tapaan coniraporttini on siis ennen kaikkea fiilistelypalautetta ohjelmistosta.

Viime vuosien trendiytymislinjojen mukaisesti suuri osa puheohjelmasta keskittyi tiettyyn sarjaan, ja valtaosa näistä oli vieläpä kiitettävän ajankohtaisia. Spoilerivarot antoivat toivoa syvemmästä käsittelystä kuin pelkästä esittelytasosta, joten odotukset olivat korkealla. Juuri nyt pyörivää ja hehkutettavaa animea seuraamattomat eivät välttämättä saaneet hommasta yhtä paljon potkua kuin allekirjoittanut, mutta tykkäsin kovasti sarjakohtaisen ohjelman runsaudesta. Kaikki seuraamani tapaukset ottivat mielestäni myös melko kivasti huomioon kyseistä sarjaa näkemättömät kuuntelijat.

Aivan viime vuosien tuotantoa käsittelevistä sarjaluennoista katsastin ensinnäkin Anna Rantasilan pitämän, Mawaru Penguindrumin symboliikkaa ja metaforia erittelevän ohjelman. Luennon suorastaan tieteellisen oloinen lähestymistapa otti asioita esille hyvin mielenkiintoisessa valossa, ja siellä esitettiin kiinnostavia ideoita ja tulkintoja. Esimerkiksi näkemykset Himarin ja Kristalliprinsessan välisestä yhteydestä antoivat kovaa ajattelemisen aihetta. Kaikkiaan aihe oli erittäin nätisti rajattu, ja tuloksena ohjelman rakenne pysyi kasassa ihanteellisesti, mikä teki siitä erittäin miellyttävän seurata ja akateemisestä lähestymistavasta huolimatta selkeästi ymmärrettävän.

Mikko Lammin Steins;Gate-purilointi otti myös juuri kyseisen sarjan kannalta hauskan, sarjan aikamatkustusmutkia tieteellisen realismin mukaisen uskottavuuden kannalta tarkkailevan näkökulman. Napakkaa sisältöä löytyi, mutta erityisen nautittavaksi luennon tekivät sarjan päähenkilön labratakkiin sonnustautuneen puhujan valmistelema rekvisiitta ja upea aiheeseen eläytyminen, jotka estivät ohjelmaa uskottavuusnäkökulmasta huolimatta menemästä liian ryppyotsaiseksi. Jälkifiilis tuoreen ja karismaattisen lähestymistavan ansiosta kevyt ja viihtynyt, vaikka sisältö olisi muuten voinut tuntua raskaalta.

Lumi Kyngäksen (Kynkään?) Tiger & Bunny -setti taas nappasi informatiivisuudellaan ja luontevan hauskalla oivaltavuudellaan. Ohjelma oli asiallista, mutta selkeän antaumuksellista parhaimman laadun fanityttöilyä alusta loppuun, ja tässäkin aiheen rajaus sarjan suosion syihin ennemmin kuin esimerkiksi päähenkilöiden suhteiden puimiseen toimi näppärästi, ja ennen kaikkea perusteltiin hyvin sarjan tekijöiden kommenteilla hahmojen tulkinnan tarkoituksellisesta henkilökohtaisuudesta.

Touniksen ja Arghyn duona pitämä Nisemonogatari-söpöily oli ehdottomasti yksi conin sympaattisimmista ohjelmanumeroista autenttisine SHAFT-slaideineen. Myöhäisillan ohjelmalle sopivalla tavalla meininki oli rentoa ja paikalla istui mielellään koko ohjelma-ajan sisällön pienoisesta hajanaisuudesta huolimatta.

Myös Reetta Savalojan Shiki-aiheista luentoa vaivasi samantyyppinen pieni hajanaisuus kuin Nisemonigatari-juttuja. Yleispiirteiseksi jäänyttä aihetta ja näkökulmaa olisi voinut rajata ja esitellä tarkemmin, mutta luennolla napattiin kuitenkin lopulta kivasti kiinni juuri niihin sarjan kiinnostavimpiin ja mieleenpainuvimpiin puoliin siinä esitellyistä moraalikäsityksistä ja tietysti vinksahtaneen ihanasta estetiikasta. Pisteitä myös yleisön mukaan ottamisesta ja hauskasta, mutta samalla hyvin perustellusta hottisprosenttiteoriasta vampyyriksi muuttumisvalikoinnin selittäjänä.

Vähän vanhempaakin tuotantoa saatiin onneksi hieman valokeilaan huilaileen ja Hoothootin Toward the Terra -mangaklassikkoon ja sen animesovituksiin ensiluokkaisesti nimetyn Avaruuden viittapojat -luennon muodossa. Terra-inkarnaatioiden yleispiirteinen käsittely toimi hyvin aiheen vähän epämääräisestä rajauksesta huolimatta etenkin siksi, että mukana olivat niin alkuperäismanga kuin siitä 80-luvulla tehty anime-leffa ja vuoden 2007 animesarjakin. Itselleni parasta antia olikin eri versioiden runsas vertailu, jonka kautta tuli ilmi kiinnostavasti, millaiseksi kulloinenkin tuotantoaikakausi on muokannut perusteiltaan samaa tarinaa. Viittahuomiot lämmittivät mieltä.

Oma Princess Tutu -luentonikin edusti vähän vanhempaa leiriä, ja pääpiirteissään olen ihan tyytyväinen siihen. Esiintymisen jännittäminen tuntuu kerta kerralta käyvän siedettävämmäksi, vaikka esiintymisluontevuus onkin yhä hakusessa, enkä ole muutenkaan kauhean lennokas puhuja. En ole aivan varma, kuinka hyvin videoklippien käyttö (jota päätin kokeilla, kun Tounis sitä aikoinaan peräänkuulutti Utena-ohjelmani jälkeen) lopulta toimi, sillä vaikka tekniikka pelasi ihan näppärästi, en ole varma, miten kehno tekstitysten näkyvyys oli eturivin taakse (varsinkaan alkusatujen hirveän wanhafontin kanssa). Toisaalta olin yrittänyt rakentaa homman mahdollisimman pitkälle niin, että se toimisi myös ilman klippejä. Yritin ottaa myös oppia Utena-luennosta ottamalla sarjaa näkemättömät paremmin huomioon, mutta jäin  miettimään, selittelinkö tapahtumia nyt sitten liikaa sarjan nähneiden makuun. Ohjelman onnistumisesta saa hyvin mielellään antaa palautetta, että tiedän, mitä pitää petrata.

Muihin aiheisiin kuin yksittäisiin sarjoihin keskittyviä luentoja riitti tietysti myös. Koko conini aloitti Hoothootin noitaminA-pläjäys, jossa esittelytason ja tematiikka-analyysin suhde tuntui juuri oikealta. Luento kokosi kivasti noitaminA-sarjojen toistuvia piirteitä ja sai kyseisen ohjelmapaikan tuntumaan yhtenäisemmältä kuin olisi helppo ajatella parin viime vuoden epävakaamman oloisista sarjavalinnoista huolimatta. Esiintymisestä kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kukaan huomaa tai ainakaan enää minuutin päästä muista pieniä sanoissa sotkeutumisia, jos puhuja ei itse vedä yleisön huomiota niihin anteeksipyytelyllä.

Seuraavaksi istuttu Madun Kenelle tämä oikein on tarkoitettu? -niminen genresetti oli varmasti hänen tähän mennessä kovimpia esityksiään. Kohderyhmien ja genrettämisen merkitys ylipäänsä on erinomaisen mielenkiintoinen aihe, ja sen käsittely toimi hyvin. Esityspuolelta tykkäsin erityisesti siitä, ettei kaikkea sanottua lukenut jo valmiiksi slaideilla, kuten Madun esityksissä on ollut tyypillistä. En ole ihan pitänyt kyseisestä metodista, sillä esityksen seuraamisesta tulee näin viihdekontekstissa vähän puuduttavaa, jos slaidit on kerennyt lukea paljon ennen kuin lähes täysin samat asiat toistetaan suullisesti. Nyt tätä ongelmaa ei onneksi ollut, eikä luento mennyt seuraavan slaidin odotteluksi.

Lohen sisarusten otokoyaku-luennon ja Touniksen Mistä on suuret hitit tehty -luennon katsoin kummatkin vain puoliksi, joten niistä ei jäänyt aivan vahvaa kuvaa. En oikeastaan muista juuri mitään Touniksen setistä, paitsi että sitä yhtä kuvaa olisi yleisön mukaan voinut kierrättää vähemmänkin kuin kolme kertaa eri puolilla slaideja. Monia sarjoja käsittelevistä esityksistä tulee monesti visuaalisesti kivempia ja viihdyttävämpiä, jos samastakin sarjasta eri yhteyksissä puhuttaessa käytetään esimerkiksi kulloinkin vähän eri puolia sarjasta esiin tuovia kuvia, jotka pitävät esityksen visuaalisen puolen kiinnostavampana. Otokoyaku-luennolla ääninäytteiden säästäminen arvaa seiyuun sukupuoli -visaan taas oli hauska ratkaisu ja hyvä tapa ottaa katsojat mukaan ohjelman kulkuun.

Japanilaisia ja amerikkalaisia lastensarjoja vertaileva Tomi Lukkarin pitämä ohjelma oli aika pettymys, sillä toisin kuin aikaisemmissa ohjelmissa, joiden rakenteen hajanaisuudesta olen huomauttanut, tässä hajanaisuus aidosti söi esityksen sisältöä, joka tuntui jäävän jatkuvasti aiheeseen liittyvän, mutta melko triviaalin nostalgiajutustelun jalkoihin. Hyviä pointteja otettiin toki esille, mutta liian harvaksiin, jotta ohjelma olisi säilyttänyt mielenkiintonsa. Suuri osa erojen pohtimisesta oli myös aika ylimalkaista ja kaikkien jo tuntemalla tasolla yleistävää. Amerikkalaisten sarjojen hahmojen kuittaaminen stereotyyppisiksi ja japanilaisten ihmismäisemmiksi on tuskin uutinen kenellekään, ja tällaiset yleispiirteiset väittämät olisivat voineet toimia paremmin lähtökohtana keskustelulle tai ajatuksille kuin loppupäätelmänä. Puhuja ansaitsee kuitenkin kiitosta eläväisyydestään ja esiintymistajustaan. Myös ohjelman formaatti oli mielenkiintoinen, ja sitä voitaisiin ehkä kokeilla useamminkin. Salissa oli valikoitu eteen muutama mikkien kanssa istuva keskustelija (en ollut aivan alusta asti paikalla, mutta ymmärsin, että he olivat vapaaehtoisia yleisöstä) tukemaan periaatteessa yksin luentoa pitävää puhujaa ja heittelemään ideoita ja herättämään keskustelua.

Pararinin shounen haato -setti perustui erittäin kivalle idealle, jota myös pohjustettiin hyvin, mutta luento tuntui loppuvan vähän eri argumenttiin kuin mistä se lähti liikkeelle. Luulen ymmärtäneeni suunnilleen, millainen ajatuksenkulku taustalla oli, mutta rakenteellinen epäselvyys ja asioiden vähän puutteellinen toisiinsa sitominen painoivat luentoa. Fiktion kuluttamisen avoimen kokemuksellisuuden korostaminen on kuitenkin tervetullut herättely herkästi kyynistyville animenkuluttajille, eikä hukkaan mene koskaan myöskään muistutus siitä, että mistä tahansa yllättävistäkin paikoista voi löytyä niitä itselle tärkeitä ja timanttisia kokemuksia. Hyvä pointti oli lisäksi, että tykätä saa juuri siitä, mistä tykkää. Itse en oikein tue guilty pleasure -ajattelua tai virallisesti omasta mielestä huonon teoksen ”ironisesti” katselua tai lukemista, joten tällaiset luennolla herätellyt rehellisen fiktiosta nauttimisen ajatukset ansaitsevat kiitosta. P.S. Yhteinen tuttumme Fiona ei ällistynyt HxH-endingistä pitämistään varsinaisesti siksi, ettei se olisi sopinut hänen arvolleen, vaan enemmän koska hrrr autotunemölyörinä, josta hän ei yleensä välitä. :P

Niidelin animejohtajuutta käsittelevästä luennosta huomasi, ettei puhuja ollut aivan parhaassa hapessa lauantain iltabileiden jäljiltä, mutta esiintyminen kuitenkin sujui hyvin jussikari-otteella ja luento oli varsin asiapitoinen ja vähän söpökin. Esille otettiin animekontekstissa monta johtamiseen liittyvää pointtia, joita en ollut aikaisemmin itse tullut ajatelleeksi, ja esitys sai myös tehokkaasti ajattelemaan aihettaan lisää.

Ihanan Eurocosplay-voittaja Ilonan cosplay-kisaamiseen keskittyvä luento oli varsin perushyvä ja informatiivinen tapaus, vaikkei ihan kiinnostuksenkohteitteni ydinalueelle osunutkaan. Opettajataustan huomasi heti asiantuntevan rauhallisesta otteesta, joka teki luennosta miellyttävän seurata. Jos olisin cossaaja, luento olisi varmasti ollut hyödyllinen vakuuttavuudessaan ja avoimessa suhtautumisessaan, ja tällaiselle normipukeutujallekin käteen jäi paljon tietämisen arvoista uutta infoa.

Viimeisin luennoista oli Ansku Ylösen mechamuotoilun saloja avaava setti, josta seurasin vain jälkimmäisen puoliskon. Listahenkisen rakenteen itseään toistavuus tuntui hieman puuduttavalta, varsinkin coniväsymyksen alkaessa jo painaa huomiokykyä hieman. Kronologinen eteneminen toimi kuitenkin hyvin, samoin kuin muotoilun kokonaisvaltainen pohtiminen ohjaustavasta liikkumistyyleihin. Erilaisten muotoiluratkaisujen merkityksiä olisi kenties voinut puida vähän syvemminkin, mutta tämä fiilis saattaa toki johtua siitä, etten tosiaan nähnyt ohjelmaa alusta saakka, enkä jaksanut ihan keskittyä. Pidin sarjakatteeltaan laajaa, mutta silti aiheeltaan suppeaa rajausta onnistuneena, varsinkin kun designiin keskittyvää ohjelmaa on nähty coneissa hyvin vähän.

Mangaan keskittyvä ohjelma jäi tänä vuonna valitettavasti melko olemattomiin, mikä on tietenkin ymmärrettävää siinä mielessä, että conin ohjelmapuoli tuntui keskittyvän vahvasti ajankohtaiseen ja sarjakohtaiseen sisältöön. Paneelien poissaolosta en osannut olla surullinen, sillä paneeliformaatti on onnistunut vakuuttamaan melko harvoin.

Puheohjelmassa juoksemisen ohella kerkesin käydä vilkaisemassa  hetken Noriaki Sugiyaman ohjelmaa, ja herra vaikutti hauskalta tyypiltä. Kiva, että kunniavierasta oli seuraamassa melkein täysi juhlasalillinen porukkaa.

Aiheet: Tapahtumat   RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.