Prinsessapäiväkirjat: Flora, Fauna ja Ilomieli

18.4.2014 kello 16:36

haltijattarethead

Todelliset päähenkilöt vai pelkkiä sivuhahmoja?

Monesti argumentoidaan hyvinkin perustellusti, että Prinsessa Ruususen päähenkilö ei suinkaan ole vartin verran ruudulla pyörivä Aurora, vaan tämän suojelemisesta ja kasvattamisesta vastaavat kolme haltijatarta Flora, Fauna ja Ilomieli. Tästä voi toisaalta olla montaa mieltä, sillä Aurora on kuitenkin kaikkien elokuvan tapahtumien ja tekojen keskus ja motiivi sekä dramaattinen keskiö.

Koska haltijattaretkin ovat tärkeitä naishahmoja ja tavallaan jopa päähenkilöitä, ansaitsevat he oman pienen kainalonsa Aurora-analyysin yhteyteen. Täyteen analyysimalliin en kuitenkaan mene, sillä en itse asiassa ole ikinä itse välittänyt kolmikosta erityisemmin. Tykkäisin leffasta enemmän, jos se keskittyisi heidän sijaansa enemmän potentiaalisesti mielenkiintoisempaan ja dramaattisempaan Auroraan.

Tätikolmikko koostuu melko onnistuneesti toisiaan tasapainottavista elementeistä. Joukon itseoikeutettu johtaja, punainen haltijatar Flora, on isokokoinen ja määräilevä. Selvästi nuorempi ja realismiin taipuvainen sininen haltijatar Ilomieli tuo kärkkään ja lyhytpinnaisen vastarinnan Floran vähättelevälle pompotukselle. Vihreä haltijatar Fauna taas on pieni ja herttainen olento ja kolmikon huomaamattomin täti. Hän on hajamielisessä suloisuudessaan ja epäaggressiivisuudessaan myös oma suosikkini, sillä Flora ja Ilomieli ratsastavat enemmän slapstick-nahistelulla, joka ei ole koskaan ollut erityisemmin mieleeni. Fauna ei ota osaa Floran ja Ilomielen nokitteluihin, vaan toimii huomaamattoman tasapainottavana voimana.

Haltijattaretriidoissa

Floran ja Ilomielen erimielisyydet poksauttavat kukkaan leffan isoimman juonenkäänteen, mutta tekevät sen pitkälti huumorin voimin.

Haltijattaret ovat ehdottomasti toimeliaita hahmoja ja täysin korvaamattomia elokuvan juonikaarelle. He liikuttavat tarinaa eteenpäin joka käänteessä, eikä ilman heitä koko pätkässä varmasti tapahtuisi yhtään mitään. Yksi seikka heidän hahmokuvauksessaan on kuitenkin aina häirinnyt minua liikaa, jotta voisin todella pitää heitä onnistuneina hahmoina. Kyse on hahmonkehityksen täydellisestä puutteesta.

Varhaisten prinsessojen osalta hahmonkehityksen vähyys ei sinänsä ole mielestäni ongelmallista, sillä heidän elämästään kuvataan niin lyhyt hetki. Päivän tai muutaman aikajanalle sijoittuvassa tarinassa hahmonkehitys ei ole aivan välttämätöntä, vaikka toki olisikin toivottavaa. Siinä missä Auroran hahmokaari alkaa ja loppuu suunnilleen yhden vuorokauden aikaerotuksella hänen 16-vuotissyntymäpäivänään, haltijatarten kaari alkaa jo 16 vuotta aikaisemmin Auroran syntymästä. Tuolloin he antavat tälle lahjansa ja päättävät suojella tätä Pahattaren kiroukselta kasvattamalla tämän ilman taikuutta syrjäisessä metsässä piilossa kaikilta katseilta. Aikahypyn jälkeen Auroran 16-vuotispäivänä he ovat siis pitäneet tytöstä huolta puolentoista vuosikymmenen ajan, mutta siitä huolimatta heissä ei ole tapahtunut mitään muutosta aikaisempaan verrattuna.

Haltijattareteiosaa

Mitenhän tädit ovat muka eläneet, kun kaikilla törröttää peukalo keskellä kämmentä kaikkien kotihommien suhteen?

Prinsessa Ruusunen on jäänyt mieleeni surullisena esimerkkinä siitä, miten hahmouskottavuus on joutunut väistymään huumorin tieltä. Syntymäpäiväkemuja valmistellessaan haltijattaret ovat täysin avuttomia käsitöiden ja leipomisen kanssa. Luulisi, että 16 vuodessa oppisi edes alkeet vaatteiden ja ruokatalouden huoltamisesta, mutta tädit eivät edes tiedä, että kynttilät tökätään kakkuun vasta paistamisen jälkeen. Ilmeisesti Aurora on pistetty taaperoiästä asti huolehtimaan taloudesta, kun haltijattaret eivät selvästi ole ikinä koskeneetkaan kotitöihin.

Haltijatarten kohdalla hahmonkehitys olisi mielestäni ollut tarpeellista hahmojen dramaattisen uskottavuuden säilyttämiseksi. Nyt haltijatarkolmikko jää tuntumaan ehdottoman huumoripainotteiselta kööriltä, jossa ei ole ollut tilaa dramaattiseen kehitykseen. Tämän vuoksi Flora, Fauna ja Ilomieli ovat itselleni aina ja ikuisesti pelkästään sivuhahmoja. Toisaalta he sopivat hyvin Prinsessa Ruususen muutenkin erittäin epätasaisen ja epätasapainoisen hahmokatraan jatkoksi. Leffa ei kokonaisuutena ole missään mielessä hahmoleffa, vaan se suorastaan aktiivisesti väistelee kaikkea muuta kuin yksinkertaisen staattista hahmokuvausta. Siksi sen katseluarvot itselleni ovat aina olleet lähinnä taidefiilistelyä, mutta syvempää emotionaalista suhdetta leffaan ei ole muodostunut.

 

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Hahmot, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: RSS 2.0

« »


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.