Rakugo ja kaikki vaikeat tunteet

13.3.2016 kello 18:58

Babylonin orjalla ei ole kauheasti aikaa kirjoitella blogiin, mutta nyt täytyy avautua tällä talvikaudella eniten mietityttäneestä sarjasta. Olen nimittäin seurannut Haruko Kumotan samannimiseen joseimangaan perustuvaa, Studio DEENin tuottamaa Shoowa genroku rakugo shinjuuta melkoisen ristiriitaisin tunnelmin.

Animen kehyskertomuksessa japanilaisen rakugo-tarinankerrontaperinteen konkari Yakumo ottaa häntä ihailevan ja rakugosta innostuneen entisen linnakundi Yotaroon oppipojakseen. Yakumo ryhtyy kertomaan nuorukaiselle alkutaipaleestaan rakugoviihdyttäjänä 1900-luvun alkupuoliskolla sekä ystävyydestään edesmenneen, mainetta niittäneen toverinsa Sukerokun kanssa. Yotaroo sattuukin muistuttamaan kovasti Sukerokua niin innostuneiden maneeriensa kuin esitystyylinsäkin puolesta.

rakugopromo

Sarjan promomateriaali keskittyy vähän hassusti ensimmäiseen jaksoon, vaikkei Yotaroota ole nähty sen koommin, kun kakkosjakso sukeltaa päättymättömään takaumaan.

Sarjan ensimmäinen jakso on tuplapituinen ja editoitu kasaan aikaisemmasta OVA-tulkinnasta. Jakso hurmasi ainakin länsimaalaisen animeyhteisön hetkessä rytmityksellisistä vaikeuksistaan huolimatta. Itse olin ensimmäisen jakson osalta vastarannan kiiski, sillä sen keskellä nähtävä kymmenen minuutin mittainen rakugoesitys ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä.

Sarja on ensimmäinen kosketukseni rakugoon, joten sinänsä taiteenlajin demonstroiminen selventää konseptia hyvin. Rakugo vaikuttaa sarjan perusteella ihan söötiltä mutta kankealta ja vanhanaikaiselta viihdemuodolta, johon perijapanilaiseen tapaan liittyy miljoonia muotosääntöjä. Kertoja kertoo tarinansa yksin, esittäen kaikki roolit itse. Hän istuu koko esityksen ajan ja saa käyttää rekvisiittanaan kankaanpalasta ja viuhkaa, muuten on pärjättävä omalla äänellä ja elekielellä. Tarinat ovat ikivanhoja, usein koomisia kertomuksia, ja ilmeisesti niiden muokkaaminen tai uusien tarinoiden sepittäminen ei ole hyväksyttävää.

Perinteisyyttä enemmän minua häiritsee kuitenkin se, että monet hahmot tykittävät rakugonsa sellaisella konepistoolinopeudella, ettei tarinoilla ole mitään mahdollisuutta saada minua mukaansa. Sekä Yotaroolla että Sukerokulla on hirveä kiire päästä eteenpäin tosi tosi nopeasti ja siksi suu käy koko ajan, ja esitys vaikuttaa minun korvaani enemmän aggressiiviselta ja kiirehdityltä kuin aidosti huvittamaan tarkoitetulta.

rakugo-blablabla

Puhetahti on niin kova, etten yleensä jaksa kovin intensiivisesti seurata ainakaan Sukerokun rakugoa.

Karikatyyrimäinen komedia on harvoin voittanut minua puolelleen, ja pidinkin ensimmäisen jakson rakugo-esityksiä tylsinä. Liian pitkä aika on omistettu sille, että hahmot kertovat höpötarinoitaan, jolloin kaikki varsinainen hahmosisältö jää täysin pysähdyksiin. Tämä toimii ehkä OVA-tuotannossa, joissa oletetaan yleisön olevan valmiiksi sarjan ystäviä, mutta itse nyrpistelen kyllä nenääni, jos ensikosketus sarjaan pysähtelee hekumoimaan viihdemuodon esittelyllä jättäen itse sarjan tarinan täysin huomiotta moneksi minuutiksi kerrallaan.

Myöhemmissä jaksoissa sarja alkoi kuitenkin voittaa minua puolelleen. Rakugo-esitykset limittyvät tarinankerrontaan paremmin – ne eivät vain valtaa kuvaruutua itsetarkoituksellisesti, vaan niissä on yleensä kyse siitä, että tietty hahmo esittää tietyllä tavalla rakugonsa, kokee tietynlaisia tuntemuksia esiintyessään ja niin edespäin.

Hetken aikaa tykkäsinkin sarjasta ihan tosissani varsinkin sen hienovaraisen draamanrakennuksen takia. Puolivälin paikkeilla aloin kuitenkin huomata, että uudeksi ongelmaksi olivat nousseet hahmot.

Päähenkilö, nuoruudessaan vielä nimeä Kikuhiko käyttänyt Yakumo, on sinänsä hyvin toimiva ja monisyinen hahmo – hänen vakava ja kunnianhimoinen mutta samalla epävarma ja helposti katkeruuteen vajoava persoonallisuutensa tarjoaa mielenkiintoisen ja hedelmällisen alustan jatkuvalle hahmonkehitykselle ja tekee siten sarjasta kiehtovan kasvutarinan. Kikuhikon on hankala löytää omaa tyyliään rakugoesittäjänä, ja hänellä on aluksi myös vaikeuksia löytää itsestään intoa rakugoa kohtaan, sillä hän ei alkujaan valinnut ammattia omasta tahdostaan.

rakugo-shinigami

Sarja onnistuu toteuttamaan Kikuhikon viekkaan ja hienostuneen rakugon onnistuneen erilaiseksi kuin Sukerokun kovaäänisen ja ilomielisen rakugon.

Kikuhikossa ovat kuitenkin korostuneet jälkipuoliskon juonenkäänteissä liikaa tietyt omaan hermooni oikein lujasti ottavat ikävät piirteet. Kaikki hahmon negatiiviset puolet kärjistyvät hänen suhteessaan itsevarman oloiseen mutta surullisesti häneen ripustautuvaan geishaneito Miyokichiin. Neito on ihastunut häneen täysin rinnoin, mutta herraa ei ihan kauheasti tunnu kiinnostavan. Tämän selväksi tekemisen sijaan Kikuhiko suhtautuu Miyokichiin vähättelevästi ja välinpitämättömästi, mutta antaa ymmärtää naisen haikaileman suhteen voivan kuitenkin kehittyä. Kun Miyokichi kertoo Kikuhikolle, että tämä voi tulla käymään milloin vain ja odottavansa tätä iltaisin myöhäänkin, Kikuhiko ilmoittaa epämääräisesti piipahtavansa jossain vaiheessa, mutta kuin mulkero jättää mainitsematta, että on juuri lähdössä useamman päivän esiintymisreissulle. Jakso loppuu kuvaan yöllä meikit poskilla toivottomana odottavasta Miyokichistä.

Kun Sukeroku yrittää myöhemmin lohduttaa Kikuhikon käytökseen pettynyttä Miyokichiä (törkeän väkisinhalauksen muodossa), paikalle sattuva Kikuhiko reagoi suorastaan inhottavan halveksuvasti ja syytää loukkauksia tyttöystävän niskaan. Tämä on kuitenkin mutta vain teatteria, sillä Kikuhiko näyttää oikeasti olevan perillä tilanteesta ja haluaa vain tarkoituksellisesti ajaa Miyokichin pois luotaan.

Ainakin Sukerokulle Kikuhiko väittää rakastavansa neitoa, mutta kertoo myös haluavansa lopettaa suhteensa, sillä hänen opettajansa on kieltänyt seurustelemasta epämääräisen naisen kanssa, jos hän haluaa edetä urallaan. Kikuhiko asettaa turvallisen mahdollisuuden uran rakentamiseen romanssin edelle, mikä sinänsä on ymmärrettävää ja sopii hahmon luonteeseen hyvin. Hän haluaa menestyä järjestelmän sisällä ja epävarmana, mutta uransa puolesta kunnianhimoisena jäykkiksenä hän noudattaa kaikkia rakugoyhteisön asettamia normeja. Hän päätyy kuitenkin ”tunteistaan” huolimatta kohtelemaan Miyokichiä entistäkin ikävämmin, ja tilaisuuden tullen raukkamaisesti loukkaa ja syyllistää tätä raukkamaisesti, eikä vaivaudu kohtaamaan tätä suoraselkäisesti ennen kuin vasta pitkän ajan päästä (ja siitä huolimatta hölmö Miyokichi yhä roikkuu epätoivoisesti rakkaudessaan näin huonoon mieheen, argh!).

rakugo-slap-it

Herra olisi muuten ansainnut törkeilynsä jälkeen tämän korvapuustin.

Ongelmana on myös se, miten sarja esittää hahmosuhteensa. Kun katsoin kohtausta, jossa Kikuhiko tunnustaa Sukerokulle rakastavansa Miyokichiä, mutta lopettavansa suhteen siitä huolimatta, tuhahdin epäuskoisena. Sarja ei ole onnistunut välittämään minulle Kikuhikon ja Miyokichin suhteen olevan mitään muuta kuin Miyokichin yksipuolinen syvä ihastuminen, jonka avulla Kikuhiko roikottaa höpsöä naista perässään mitä nihkeimmällä tavalla.

Sinänsä kuuluu asiaan, ettei varautunut ja jäykkä Kikuhiko ole hyvä näyttämään tunteitaan, ja tämä piirre on iso ja tärkeä osa hahmoa. Se, ettei hän kykene välittämään tunteitaan muille hahmoille, tarkoittaa kuitenkin sitä suuremmalla syyllä, että sarjan tekijöiden tulisi välittää hahmon tunteet yleisölle muuta kautta. Asian ilmoittaminen sanoilla ei auta, jos kaikki, mitä olemme nähneet parin kanssakäymisestä aikaisemmin kertoo ihan muuta. Kikuhikon suhtautuminen Miyokichiin esitetään aina kylmänä ja etäisenä. Hän tuntuu olevan neidon seurasta lähinnä vaivautunut, mutta ei siitä huolimatta jaksa tai viitsi lopettaa suhdetta.

Kikuhikossa tämä nihkeys hankaa ikävästi, mutta vielä enemmän sarjassa minua ärsyttää se, että Sukeroku on mielestäni ihmisenä suoraan sanottuna kamala persläpi. Hänen on selvästi tarkoitus olla rakastettava pöhköläinen, joka saavuttaa asioita rikkomalla rajoja ja kulkemalla omaa tietään. Minun on kuitenkin vaikea nähdä hänessä muuta kuin hahmo, joka niin kietoutunut siihen, että hänen on saatava tehdä juuri mitä huvittaa ja miten huvittaa, ettei hänen maailmaansa mahdu mitään muuta kuin välitön tyydytys.

Sukeroku on Kikuhikoa intohimoisempi, spontaanimpi ja pitkään vaikuttavampi rakugotaiteilija, mutta hänellä ei ole mitään tajua elämän realiteeteista. Hän menestyy rakugourallaan, mutta esitysrahat kuluvat viinaan ja maksullisiin naisiin, ja lisää rehausbudjettia pitää jatkuvasti pummata yhtä köyhältä mutta kulutuksestaan tarkemmalta Kikuhikolta. Nuorukaisten läheisen suhteen takia Kikuhiko päätyy nyrpistelyistään huolimatta hölmöläisenä rahoittamaan ystävän törttöilyjä. Vanhemmilta kollegoilta rahaa siisteihin esiintymisvaatteisiin saatuaan Sukeroku käy kittaamassa senkin alas viidessä minuutissa.

rakugo-anna-rahaa-toveri

Myöhemmin sitten uikutetaan että ”Yhyhyy olen niin kade kun sinä olit aina opettajan suosikki ja minä en yhyhyy”.
SAATTOI JOHTUA IHAN HYVÄSTÄ SYYSTÄ.

Mies haluaa intohimoisesti miellyttää esiintyjänä yleisöään ja onnistuukin siinä ihailtavan tehokkaasti. Silmissäni hän on silti täysin epäonnistunut ihmisenä ja henkilönä, sillä hänen käytöksessään ei näy hitustakaan kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan. Hän välittää yleisöstään yleisön ominaisuudessa, mutta mikään sarjan kuvauksessa ei anna ymmärtää siitä, että hän välittäisi iloluoteisuudestaan huolimatta ottaa huomioon kanssaihmisten tunteita millään tavalla.

Hedonistinen Sukeroku ja pidättyväinen Kikuhiko muodostavat mielenkiintoisen parivaljakon, joiden välillä on tiukka kontrasti mutta myös tiukka side. Pojat ovat kasvaneet yhdessä ja oppineet arvostamaan vastakkaisia persooniaan. Valitettavasti sarjan ohjaus epäonnistuu osittain myös näiden kahden välisen dynamiikan välittämisessä. Sukeroku hekumoi jatkuvasti omassa itsekeskeisyydessään ja Kikuhiko on lakkaamattomassa ärsyyntyneisyyden tilassa tämän lähellä. Kaksikon välillä löytyy muutamia yhteisymmärryksen ja toisen tukena olemisen hetkiä, mutta se tuntuu enemmänkin harvinaislaatuiselta yhteisen sävelen löytämiseltä kuin vankan perustan päälle rakennetulta keskinäiseltä kunnioitukselta ja luottamukselta.

Minusta on ikävää, että sarja antaa suhteesta ja sen sisällään pitämästä läheisyydestä sellaisen kuvan, että kahden toisistaan ilmeisesti välittävän hahmon perusarki on yhdeltä puolelta pelkkää ärsytystä ja toiselta pelkkää huomioimattomuutta, ja näiden kanssakäymisessä näkyy vain välillä positiivisia säväyksiä. En usko, että tämä on tekijöiden tarkoitus, mutta tällaisena suhde minulle näyttäytyy.

Lisää kalijaa hei ja mennään naisiin ja kalijaa jooko kalija on hyvää kalija on ystävä anna vähäsen vielä sitä kalijaa ja siivoa mun sotkut ja kalijaa hei

-Nihk nihk nihk.
-Kalijaa kalijaa kalijaa ja naisia!

Sana ”kunnioitus” on pyörinyt tässä kirjoituksessa paljon. Ongelmani molempien poikien kanssa onkin lyheysti sanottuna, että minun on vaikea kunnioittaa näitä hahmoina tai ihmisinä. Tämä johtuu siitä, etteivät nämä kunnioita muita. Sarjan sisältö on niin suuresti konfliktissa omien moraalikäsitysteni kanssa, että siitä nauttiminen on työlästä. Iso osa vaikeilustani liittyy siihen, että minusta on epämiellyttävää seurata sarjaa, jossa päähenkilöt suhtautuvat naisiin näin alentuvasti, ilman hiventäkään kunnioitusta.

Hahmot ovat niin realistisen monisäikeisiä, että näiden käytös tuntuu iskevän liian lähelle todellisuutta – kummatkin voisivat hyvin olla oikeita ihmisiä ongelmineen ja onnistumisineen. Mutta jos he olisivat piirrosviivojen sijaan lihaa ja verta, en haluaisi olla missään tekemisissä kummankaan kanssa.

Sarja on erinomaisesti tuotettu ja kaunis teos, ja myös historiankuvauksena jännittävä kokonaisuus (josta loppujaksot ovat tosin minulla vielä katsomatta tätä kirjoittaessa). Sen hahmonkuvaus on mielenkiintoista ja toimivaa, mutta ei herätä minussa sympatiaa, vaan saa useammin vihani kihelmöimään. Olen oikeastaan koko alkuvuoden debatoinut mielessäni, pidänkö sarjasta ja arvostanko sitä teoksena vai en (ja poikaystävä on saanut kuulla hyvin innokkaita ja eläytyviä argumentteja ääneen lausuttunakin).

En ole oikein vieläkään päättänyt kantaani, sillä sarja herättää minussa jatkuvasti niin ristiriitaisia tunteita. Mutta ainakaan en voi suhtautua siihen välinpitämättömästi, mikä on jo arvokasta itsessään, kun fiktiosta puhutaan. Siksi Shoowa genroku rakugo shinjuu on ollut varsin avartava ja intensiivinen katselukokemus.

Kuvat ©Haruko Kumota, Kodansha/Rakugo Shinju Committee

Avainsanat: ,

Aiheet: Anime, Avautuminen, Hahmot  Tagit: , RSS 2.0

« »


2 kommenttia

  1. Maipon

    Itseänikin on alkanut sarjassa vaivata se, että hahmojen kuvauksesta puuttuvat ne pienet nyanssit jotka tekisivät hahmoista epätäydellisyyksistään huolimatta inhimillisen pidettäviä. En tiedä johtuuko tämä siitä että KumoHarun hahmot ovat yleensä aika karrikoituja ja monesti vähän kelvottomia tai pöljiä tyyppejä, joita on helpompi kuvata pidettävämpinä mangassa kuin animessa… Joka tapauksessa animesta tuntuu alun jälkeen puuttuvan se lämpö jota mangakan tarinoista yleensä pinnan alta huokuu. Olen itsekin siis alun innostuksen jälkeen seurannut rakugosarjaa enemmän sellaisella sivustakatsojan kiinnostuksella, koska onhan siinä myös hyviä puolia kuten mainitsit.

  2. Arana

    Nimenomaan lämpö tosiaan animesta puuttuu. Negatiivisille hetkille annetaan jotenkin liian paljon aikaa ja ne positiiviset hetket jäävät niin taka-alalle, että hahmot ja näiden suhteet vaikuttavat liian usein lähinnä negatiivisilta. Pitäisi ehkä yrittää lukea jotain Kumotalta että tulisi vähän perspektiiviä siihen millaista hänen hahmotyöskentelynsä on ilman animesuodatusta.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.