Prinsessapäiväkirjat: Neera ja mummelit

25.11.2018 kello 19:54

Elokuvasta Dinosaurus (Dinosaur, 2000)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

neerakuva

Aavikkoa ylittävän kasvinsyöjädinosaurusten lauman kovasydämisen johtajan sisar ihastuu tulokkaaseen, joka ei hyväksy heikompien jättämistä pulaan.

Dinosaurus ei ole kovin hahmokeskeinen elokuva, ja leffan CG-animaatiohahmoja ja live action -taustoja sekoittava tekninen toteutus on selvästi ollut tuotannossa prioriteettilistalla tärkeämpi asia kuin tarina- tai hahmopuoli. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että leffan tarina on vähemmän sympaattinen toisinto Don Bluthin Maa aikojen alusta -leffasta, jossa myöskin etsitään lähestyvän tuhon runtelemasta maailmasta suojaisaa ja hedelmällistä Suurta Laaksoa. Molemmissa on pakko lyöttäytyä yhteen ja huolehtia muista, jotta perille pääseminen olisi mahdollista.

Vielä suuremmin leffan toimivuuteen vaikuttaa kuitenkin se, että sen hahmot ovat lähes pelkkiä pahvisia roolikuvauksia. Tarinan sankari, Aladar-niminen iguanodon, on empaattinen nuori idealisti. Hän ei halua jättää ketään jälkeen, koska on itse kasvanut rakastavassa apinayhteisössä, jossa toisista huolehtiminen korostuu. Tarinan pääantagonisti on lauman johtaja Kron, jonka kylmässä ja kovassa sydämessä ei riitä sympatiaa karavaanin heikkoja ja vanhoja jäseniä kohtaan. Hän mieluummin hylkää heikot kuin nöyrtyy etsimään vaihtoehtoisia tapoja selvitä.

Kummassakaan näistä vastapuolista ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin yllä oleva karkea roolikuvaus. Kumpikaan heistä ei saa juurikaan sellaisia inhimillistäviä pieniä hahmohetkiä, jotka luovat hahmoille persoonallisuutta ja tekevät heistä moniulotteisia ja sympaattisia ja enemmän kuin pahvisen hahmokuvauksen. Sama koskee myös Kronin sisarta Neeraa, jonka ainoa tehtävä tarinassa on toimittaa love interest -hahmon virkaa.

Neeran asema kahden vahvan mieshahmon välillä on sinänsä potentiaalinen. Jos tarina olisi halunnut antaa Neeralle enemmän roolia, se olisi voinut tehdä niin melko helposti antamalla hänen toimia siltana kahden eri tavalla ajattelevan johtajan välillä. Kronin hahmoon olisi voitu tuoda sympaattisuutta ja ymmärrystä, jos hänen suhteensa Neeraan olisi esitetty lämpimänä ja kunnioittavana sen sijaan, että dinoneito on vain totaalisesti tyrannimaisen veljensä tossun alla.

Tarina olisi myös voinut ilmaista Neeran kautta syitä Kronin toiminnalle. Perushyvä ratkaisu olisi ollut, että Kron on aikoinaan yrittänyt toimia kuten Aladar, mutta aavikon ylitys heikoimpien tahdissa on aikaisempina vuosina johtanut useampiin turhiin kuolemiin, mikä on katkeroittanut ja kylmettänyt johtajan. On suorastaan hämmentävää, miten vähän Neeraa on käytetty edes rakentamaan elokuvan mieshahmoja, vaikka hänen roolinsa heidän välillään näyttäisi viittaavaan siihen, että se olisi ollut hahmon alkuperäinen tarkoitus.

Neeralla ei myöskään ole oikein mitään itsenäistä kasvua tai kehitystä tarinassa. Hän näyttää tottelevan veljeään kyseenalaistamatta, vaikka sympatiseeraakin lapsia ja vanhuksia, mutta ei ilmeisesti uskalla tehdä asialle mitään ennen kuin päättää hypätä Aladarin vastarintakelkkaan aivan leffan lopussa. Tämä saa Neeran tuntumaan harmillisen tossukalta ja selkärangattomalta hahmolta, joka ei saa mitään aikaan itsenäisesti. Hän vaihtaa vain yhden mieshahmon seuraamisen toisen mieshahmon seuraamiseen.

Ainoa itsenäisen toiminnan pilkahdus Neerassa näkyy leffan lopussa, kun lauma on yhteen lyöttäytymällä pelottanut tiehensä verenhimoisen torosauruksen, ja se lähtee vaanimaan yksinään mököttämään jäänyttä Kronia. Huomatessaan torosauruksen aikeet Neera jättää lauman epäröimättä ja syöksyy auttamaan veljeään, mikä on leffan ainoa sisarrakkaudesta kielivä hetki hahmojen välillä. Kohtaus ei ole missään määrin riittävä, mutta se on sentään jotain. Tosin Aladar lähtee tietysti Neeran perään ja on se, joka päihittää torosauruksen, koska eihän tyttöhahmon nyt kuulu tehdä sellaisia miehisiä sankartoimia.

Neera jää lopulta niin tyhjäksi, mieshahmojen riepoteltavissa olevaksi nukeksi, että häntä kohtaan on vaikea tuntea mitään. Sen sijaan leffan vanhemmat naishahmot, Aladarin adoptoinut sydämellinen lemuriäiti Plio sekä Aladarin dinosauruslaumassa tapaamat kaksi myöskin sydämellistä dinomummoa Baylene ja Eema, ovat kaikki oikein sööttejä hahmoja. Etenkin dinomummelit tuovat tarinaan inhimillisyyttä kevyen lupsakkuuden alta pulppuavalla tahdollaan selviytyä. He ovat vanhoja, eivätkä jaksa oikein pysyä muiden perässä, mutta eivät silti ole valmiita luovuttamaan, vaan haluavat taistella pysyäkseen hengissä. Hahmokirjoituksen ohuudesta kertoo kuitenkin myös se, ettei edes näistä sinällään hyvin sympaattisista hahmoista löydy kovin paljoa muuta sanottavaa.

 

Kuva © Disney

Avainsanat:

Aiheet: Analyysi, Länsiviihde, Prinsessapäiväkirjat  Tagit: RSS 2.0

«


Ei kommentteja

Ei kommentteja.

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.