Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: Angel Beats!

Kun nyt kerran olen päätynyt seuraamaan tällä kevätkaudella niinkin päätähuimaavaa lukumäärää sarjoja kuin 12 mukaan lukien jo aiemmin pyörivät, voisin vissiin jotain niistä sanoakin. Koska fiktiossa yksi ehdottomasti tärkeimmistä tekijöistä minulle on hahmopuoli, ajattelin miettiä vähän kevään sarjojen tapoja käsitellä pelinappuloitaan. Huomaa, että käsittelyssä ei ole koko sarja, vaan nimenomaan sen asenne hahmojaan kohtaan.

———————————————————————————

Kuolleet lukiolaiset kapinoivat tuonpuoleisen opinahjonsa sääntöjä vastaan välttyäkseen reinkarnaatiolta.

Jaksoja katsottu: 12/13

AB! ratsastaa ennen kaikkea maailmansa mysteereillä, kuten kaikesta blogaajien teorisoinnista helposti näkee. Onko kuolemanjälkeinen limbolukio oikeasti kiirastuli vai odotussali ennen seuraavan elämän vastaanottoa? Vai kenties roolipelimaailma? Miksei meille kerrota, miten keskeiset henkilöt tarkalleen ottaen kuolivat? Miksei henkilö X kadonnut/siirtynyt eteenpäin, vaikka näyttäisi päässeen sinuiksi selvittämättömien asioidensa kanssa? Nämä mysteerit kuitenkin ammentavat suuriman osan voimastaan hahmokaartista, mikä tekee AB!:sta hahmovetoisemman sarjan kuin ensinäkemältä vaikuittaisi.

Angel Beats! näyttäisi kärsivän vahvasti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Välillä hahmojen meno on maanisen pirtsakkaa ja tilannekomiikka valtaa ruudun. Sitten äkkiä ilman mitään varoitusta hahmot vajoavat depressiivisyyden syövereihin käydessään läpi kurjaa elämäänsä, ja kohta mokomat pomppivat taas ympäriinsä hyperaktiivisesti. Hassuilun ja vakavan tragedian väliset siirtymät melkein huimaavat päätä, ja ovat saaneet monet katsojat valittamaan rasittavasta rytmin puutteesta ja hahmojen pinnallisuudesta. On vaikea päästä todella sisälle hahmoihin, kun tilannekomiikka keskeyttää vakavat kohtaukset ja tragedian äkillinen puskeminen ruutuun saa komedian tuntumaan kömpelöltä. Hektiset vakavuusasteen vaihtelut ikään kuin syövät toistensa vaikuttavuutta ja nakertavat siten katsojien yhteyttä hahmokaartiin.

Lisäksi AB! on vähän laiskasti vetänyt hahmokaartiinsa kaksi varmaa korttia, jotka ovat aivan välttämättä suurimman otakukansan mieleen. Enkelinä eli Tenshinä alkujaksoissa tunnettu oletuspahis Kanade on rakennettu tarkan kaavan mukaan suorastaan muoviseksi  fanipoikien fäppifodderiksi; väärinymmärretty, söpö ja hiljainen tyttö, josta löytyy tarpeeksi pikku omituisuuksia (Mapo tofu! Lootus-handsonic!), jotta otakut saadaan kuolaamaan. Samaan tapaan kuin K-Onin Mion kanssa, Kanadenkin hahmossa minua häiritsee täysin läpinäkyvä laskelmointi, joka vie pois hahmon aitoutta.

Toinen katsojien supersuosikki on sitten TK, koko ajan jammaileva cool dyyde, jonka jokainen repliikki on hassuneeppistä engrishiä tai kuolematon jenkkimediaquote (”Get chance and luck!” ”I’ll be back!” ”Knockin’ on heaven’s door.”). Ja myöntää täytyy, että TK on omiakin suosikkeja, ehkä siksi, että hänestä laskelmointi tekee ihastuttavan randomin ja supercoolin hahmon, kun taas Kanade on saatu lähinnä huokumaan sielutonta moea. En minä suinkaan Kanadeakaan vihaa, mutta tykkäsin hänestä paljon enemmän sarjan alkupuolella, kun hän ei ollut vielä niin selvä panderointihahmo, vaan yleisön vinkkelistä luonteeltaan ja tarkoitukseltaan huomattavasti epämääräisempi toimija kyseenalaisessa antagonistin roolissaan. Minusta hän oli mielenkiintoinen hahmo väistämättömään hyvikseytymiseensä asti, mutta tunsin itseni tosi petetyksi, kun hän alkoi outosöpöillä geneerisesti ja noudattaa Otonashin jokaista pyyntöä kuin joku ihku pikku meido, aina valmiina palvelemaan isäntäänsä. Yh.

Fanipanderointia pahimmillaan ja parhaimmillaan.

AB!:n vahvuutena taas on mainittava, että pinnallisuudestaan huolimatta keskusporukka on ainakin itselleni ollut valtavan hauskaa ja viihdyttävää seurattaavaa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vaikka suuri osa suuresta hahmokaartista jätetään varsin syrjäiseen, comic relief -painoitteiseen osaan, ei kenestäkään tehdä aivan täyttä pelleä, vaan jopa ne täysin kieli poskella -hahmot saavat pikku viipaleen mietteliäämpääkin kohtausta. Jakson 11 lopussa esimerkiksi kaikki jäivät pohtimaan vaihtoehtojaan limbomaailmasta katoamisen ja taistelun välillä, ja vähemmän dramaattista valokeilaa sarjan aikana osakseen saaneita hauskoja hahmoja näytetään tekemässä valintojaan haikean ED-kappaleen tahdissa. Sarjan ratkaisu laajan hahmokaartin käsittelemiseen 13 jakson aikana onkin varsin onnistunut sikäli, että vaikka vain osa hahmoista saa osakseen kunnollista huomiota, niin nuo pienemmät ja koomisemmatkin hahmot pidetään kuitenkin mukana ja tärkeänä osana sarjaa, eikä tekijätiimi kohtele heitä alentuvasti pelkkinä paperisina täytehahmoina.

Tämäkin pölvästi saa hempeän hetkensä.

Toinen erityinen vahvuus on se, kuinka sarja käsittelee hahmojaan jokajaksoisella tahdilla yllättävillä ratkaisuilla, mikä sopii sarjan valitsemaan hektiseen lähestymistapaan. Kanaden roolin muutoksen arvasivat toki kaikki monta jaksoa etukäteen, mutta esimerkiksi Naoin roolin muutos vetäisi pallin monen katsojan alta, samoin eräät hahmokatoamiset. Lisäksi tykkään vaihtelun vuoksi siitä, että kerrankin löytyi lukioanimea, jossa romanssi jää reippaasti taka-alalle.

Toisaalta olen ihmeissäni siitä, että kapinallisjengin pomoa Yuria kutsutaan blogosfäärissä edelleen Haruhi-ripoffiksi, vaikka hänestä on aivan selkeästi ulkoisesta yhdennäköisyydestä huolimatta rakennettu hyvin erilainen hahmo alusta lähtien. Suzumiyan Haruhi on ailahtelevainen, itsekeskeinen ja välistä hyvinkin epäempaattinen johtaja täynnä potrakkaa karismaa ja kovaa tahtoa. Yuri taas on vastuuntuntoinen, laskelmoiva ja tarkkaavainen johtaja, joka osaa ottaa toiset huomioon ja myöntää omat virheensä. Onko niillä muka oikeasti muuta yhteistä kuin pomon asema ja hiuspanta?

Suosikkihahmo

Pesispoika nappaa pallon.

Hinata nousi välittömästi kevyeksi kevätihastuksekseni kaikessa poikamaissessa söpöydessään, positiivisuudessaan ja ystävällisyydessään jelppimällä keskushenkilöämme Otonashia sopeutumaan kuolemanjälkeiseen maailmaan alkujaksoissa. Pidin välittömästi siitä, miten hänen ja Otonashin välille rakennetaan ihan kunnollista ystävyyssuhdetta. Valitettavasti AB!:n vähän epätasaiseen tapaan tämän suhteen kehittely vaikuttaa unohtuneen tekijöiltä sarjan puolivälin jaksojen aikana, kun Hinata saa osakseen lähinnä klovnin roolia ja temppuilua ällöpirtsakan ja rasittavan aadeehoodeelaulaja Yuin kanssa.

Juuri kun olin luopumassa toivosta Hinatan suhteen ja myöntymässä siihen, että olkoon sitten TK lempihahmoni, tapahtui kymmenes jakso. Se jatkaa kauniisti, mutta hienovaraisesti Hinatan tarinaa siitä, mihin se jäi Hinata-keskisessä neljännessä jaksossa, jossa sinipäinen pesispoikani tajusi, kuinka hieno juttu olisi kadota ja päästä eroon menneistä painolasteista, mutta Yui hyökkäsi epähuomiossa mokaamaan hänen mahdollisuutensa saavuttaa rauha. Kymppijakson loppu antaa kuvion vapaamuotoisen toisinnon avulla myös syvyyttä Hinatan ja Yuin omituiselle ”lol nappaan sut kivuliaaseen painiotteeseen ilman mitään syytä” -suhteelle, joka ennen tätä oli vaikuttanut vain kummalliselta ja epäonnistuneelta yritykseltä vääntää huumoria (tosin ihan jees että kerrankin tyttö ja poika mukiloivat toisiaan, eikä vain tyttö poikaa).

Samperi, niistähän tuli melkein söpö pari.