Kehonsa kielletyllä ihmissynteesillä runnelleet alkemistiveljekset etsivät Viisasten kiveä palatakseen ennalleen ja törmäävät koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.
Fullmetal Alchemist: Brotherhood loistaa tarinankerronnallisilla alueilla reippaasti kirkkaammin kuin hahmojensa käsittelyssä. Se on paljon ensimmäistä sarjasta tehtyä animeversiota tarinapainotteisempi, tai ainakin tarinassa on tällä kertaa jotain tolkkua, mutta sen sijaan hahmot ja näiden kautta toimiva tunnelataus jäävät selvästi syrjempään kuin edeltäjässä.
Tämä ei tosin tarkoita etteikö Brotherhood olisi täynnä cooleja ja tyksittäviä ja mielenkiintoisiakin hahmoja. Päinvastoin sarjan valtava hahmokaarti on täynnä oivaa materiaalia ja takaa todella monipuolisen porukan, mutta yksittäiset hahmot palvelevat ensisijaisesti miehittämiään ihailtavan yksityiskohtaisia juonikuvioita. Lopputuloksena on suuri ja värikäs jengi kivoja ja hienoja, mutta hahmofokuksen vähäisyyteen suhteutettuna asiaankuuluvasti hieman yksinkertaisiin muotteihin kaiverrettuja hahmoja.
Kuten jokaiseen sääntöön, tähänkin löytyy toki jokunen poikkeus.
Mangassa hahmot saavat vähän enemmän huomiota, mutta animesta sitä on aikarajoitusten vuoksi karsittu jonkin verran siltä osin kuin hahmoihin keskittyvät hetket eivät palvele suurempaa tarinaa. En pidä tätä erityisen huonona ratkaisuna, sillä animen kanssa on käynyt selväksi, että homma käy kaikin puolin sulavammin, kun asioita vähän yksinkertaistetaan alkuperäisestä mangasta (alkujaksojen epäonnistuneet yritykset miimikoida mangan huumorin ja vakavan välillä hektisesti vaihtelevaa kerrontatyyliä heikensivät jaksoja kohtuuttomasti, kunnes tekijät tajusivat jättää suuren osan huumorista suosiolla pois).
Kyllästymiseen asti toistuvat sankarilliset ihmisyydenylistyspuheet ja vastapuolen ihmiset on perseestä -puheet käyvät välillä hermoille ja korostavat sarjan juoni- ja teemasubstanssi ennen hahmosubstanssia –asennetta. Varsinkin ne hyvimmät hyvikset jotka kieltäytyvät tappamasta vihollisiakaan, kärsivät välillä tylsästä yksioikoisuudesta, mutta onneksi laajasta ja monipuolisesta hahmokaartista löytyy jonkin verran tasapainottavaakin materiaalia. Shounen-hengessä kuitenkin mennään siinä mielessä, että hyvikset tappelevat rakkaidensa, ideaaliensa ja koko ihmiskunnan hyväksi peräänantamattomasti, epäitsekkäästi ja uljaasti ja ovat yhdessä vahvempia ja muutkin genren yleiset hyviskliseet muistetaan. Onneksi Hiromu Arakawa taitaa kuitenkin dramatisoinnin, josta suuri osa on hahmojen kanssa periytynyt animeenkin, mikä johtaa siihen, että kuluneetkin kohtaukset vaikuttavat monesti paremmilta ja vähemmän käytetyiltä kuin ovatkaan. Vähän aikaa tuntemattomille teille kadonneiden hahmojen hienot comebackit esimerkiksi elävöittävät tunnelmaa hyvin tehokkaasti (mangaa lukiessa rupesin itse melkein kiljumaan Havocin uudessa tulemisessa).
Havocin uusi renttu-look on niin rautaa.
Pitemmän päälle karakterisointi alkoi kyllä loppua kohden tuntua liiankin kunnianhimottomalta ja miellyttämään pyrkivältä. Epilogin aikana jo melkein kaikki ärsytti lievästi ja varsinkin tietyt luvatut ihmeparantumiset aiheuttivat verisuonten nykimistä ohimolla. Mangan loppua en ole vielä lukenut, kun seuraan kotimaisten julkaisujen tahdissa, mutta Brotherhood on yleisesti ottaen seurannut alkuperäistarinaa varsin uskollisesti, joten tuskinpa epilogissakaan on ruvettu sooloilemaan. Fullmetal Alchemist on mielestäni sarja, jolla olisi ollut mangakan taitojen puolesta mahdollisuuksia ylittää aita muualtakin kuin sieltä matalammasta kohdasta. Toki kaikki on miellytävää ja niin edespäin, mutta käteen jäi touhusta hahmojen kannalta lähinnä vähän pettynyt olo, vähän kun olisin tilannut frutti di mare -pitsan ja saanut margaritan (joka on kieltämättä myös oikein hyvää, mutta…).
Hahmoihin liittyen ehkä sarjan mielenkiintoisin ilmiö muodostuu siitä, kuinka establisoitu päähenkilö Ed jätetään sarjan edetessä enenevissä määrin sivuun hienoimmasta toiminnasta. Muu kööri hyvin pitkälti valtaa spottivaloa, eikä Ed taida saada juurikaan huippuhetkiä viimeisen neljänneksen aikana ennen aivan loppujaksoja (ja on kovin syrjässä parhaista paloista jo tästä reippaasti aikaisemmin). Finaalijaksoissakin esimerkiksi hänen yhteenottonsa Priden kanssa ei ollut ainakaan itselleni läheskään yhtä hottia seurattavaa kuin samaan aikaan tykittävä Scar/Wrath-tappelu (mikä saattaa tosin johtua suuresta Wrath-kuolauksestani, mutta kuitenkin…).
Ehdottomasti suurimmat kiitokset hahmopuolella ansaitsevat vahvat naishahmot, joihin ärsyttävä ja hyödyttömyydestään huolimatta mukana roikkuva päähenkilön love interest Winry, hahmopuolen suvereenisti heikoin lenkki, ei valitettavasti kuulu. Sen sijaan Izumi, Hawkeye ja isosisko-Armstrong sekä pahispuolella aivan liian aikaisin menetetty Lust ovat kovaa kamaa (joskaan eivät harmi kyllä aivan immuuneja perinteisille alentaville naishahmotropeille).
Suosikkihahmo
Jääkuningattaren tiukka asenne ratkaisi.
Yllätyksettömästi näistä hienoista naisista Olivier Mira Armstrong nousi heti ensiesiintymisestään lähtien suureksi suosikikseni järisyttävän GARilla olemuksellaan ja liikaa moraalipelleilyä halveksuvalla asenteellaan (vaikka toki hänkin sisimmässään sille lopulta hyviksenä kumartaa, mutta ei yhtä yksiselitteisesti kuin suuri osa sankareista). Tiukka täti pwnaa kaikki muut ruudulla ollessaan myös ehdottoman hienolla hahmodesignillaan, jonka fabuloussit kultaiset Amrstrong-hiukset ja hävyttömän ihanat paksut huulet kruunaavat. Luonnollisesti hän kantaa Amestrisin armeijan univormua paremmin kuin kukaan muu (paitsi ehkä itse Führer, joka pääsee tasoihin). Suuri oli tosin rageni, kun pikkuveli-Armstrong lopulta pärjää kovemmin Slothia vastaan tullessaan jelppimään systeriä juuri kun olisin toivonut, että kerrankin olisi ollut käsillä naishahmo, jota ei tarvitse pelastella.
2 vastausta aiheeseen “Pohdintoja kevätsarjojen hahmoista: FMAB”
Havocin renttu-look oli hottia jo vuonna kiva ja käpy mangassa.
Muistan itsekin harmitelleeni tuota Armstrong-duo vs. Sloth ottelua, mutta sisarukset tappelemassa on aika kova näky. Ottelun ainaka oli se suurin Zombi-breikkikin kesken, joten vähäisiä vihollisen sotilaita komentamaan tarvittiin komentamista osaava ja alkemiahirviötä vastaan alkemisti. Lopulta homunculus kuoli vasta Izumin ja tämän miehen avulla.
No kyllähän mangan Havoc-hetki oli muutenkin hienompi kuin tuo animen versio, siksi sille kiljuinkin ihastuksissani. Animessakin toimii, mutta ei ollenkaan samalla volyymillä.
Mutta totta kyllä, etteivät Armstrongin sisarusten dynamiikat nyt ihan hirveän kauheasti silmille hypi ja hetki on muuten kyllä varsin kova, kuten molemmat Armstrongitkin. SIlti minusta jäi tuntumaan siltä, että Alex Louisin saavuttua pwnaamaan Olivier Mira ei saanut enää koko loppusarjan aikana tehdä pahemmin mitään, ei edes osallistua lopputappeluun. Jäi harmittamaan, kun niin hieno ja vahva hahmo melkein lakaistaan syrjään.