Vuoden 2010 Rakkautta & Anarkiaa -kierros pyörähti eilen käyntiin ja alkoi omalta osaltani tänään. Tänä vuonna ajattelin kokeilla liveblogata festarin tarjontaa, kun melkein päivittäin on tiedossa leffaa seuraavat puolitoista viikkoa. Näin meinasin tehdä jo viime vuonna, mutta en sitten saanut aikaiseksi, joten katsotaan, miten toimii. Synopsista saapi kurkkia R&A:n kotisivuilta.
Brotherhood (Broderskab)
Kämppiksen kanssa tarvitsi vain bongata synopsiksesta sanat ”homo” ja ”uusnatsi”, kun jo osoitimme leffan nimeä yksissä tuumin: ”Toi mennään kattomaan.” Aihepiirinsä ansiosta Brotherhood siis lukkiutui ensimmäiseksi must see -pätkäksi, ja onnistuikin aloittamaan R&A-viikon lippu korkealla. Juonikaari tietysti toimii juuri kuten homoista uusnatseista kertovan leffan pitääkin – kiellettyjä tunteita, kovaa ryhmäpainetta, dramaattinen paljastuminen, rankka huipennus ja niin päin pois. Sillä saralla ei siis mitään uutta taivaan alla, tämähän on kuin American History X:n ja Brokeback Mountainin rakkauden hedelmä (mikä ei sinällään ole huono juttu, koska kehnommatkin vanhemmat voisi leffamaailmassa saada).
Reippaasti tuoreemmalta sen sijaan tuntuu pätkän korostuneen pohjoismainen tunteenkuvaus ja amerikkalaisesta tyylistä selkeästi erottuva turhia sliippaamaton kerronta. Tämä tarina jäi mieleen vaikuttavana ja vakuuttavana ilmestyksenä vähemmän kekseliäästä juonesta huolimatta nimenomaan koska kaikki ruudulle heijastuva dramatiikka tuntui täysin uskottavalta. Oli kyse sitten Jimmyn kylmäpäisestä säikähdyksestä tämän herätellessä huumetokkurassa vessaan tuupertunutta veljeään tai Larsista yrittämässä epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa uudelle kämppikselle, missään ei takuulla vilku pienintäkään teennäisyyden häivettä. Erittäin aidolta tuntui myös miesten toistensa ympärillä kiertely, eikä leffa rankasta subject matteristään ja synkän realistisesta asenteestaan huolimatta pelkää heittäytyä hurjan söpöksi sopivan paikan tullen. Yleisö awwwwasi muutamassa kohdassa hyvinkin kuuluvasti.
Oman maininnan ansaitsevat pääosien esittäjien jännittävät kasvonpiirteet. Thure Lindhardtin muuten poikamaisissa kasvoissa korostuvat terävät ja tuimat piirteet. David Dencik taas näyttää muuten aivan täydelliseltä skinhead-kovikselta, mutta kasvoista paistavat valtavat, tunteikkaat ja kauniit silmät pehmentävät kokonaisvaikutelmaa. Näyttelijät myös käyttävät näitä ristiriitaisia piirteitään hyväkseen rooliensa elävöittämisessä suorastaan ihailtavan tehokkaasti.
———————-
Hintansa väärti? Ehdottomasti. Brotherhoodilla on vielä monta näytöstä edessä, joten mars kaikki pääkaupunkiseudun asukit katsomaan, jos aikataulu suinkin antaa periksi ja mitään kiinnostusta aiheeseen löytyy.