Tänä vuonna lupasin itselleni, että jaksan kirjoittaa kausikatsauksia. Talven sarjoista en kirjoittanut ensivaikutelmia oikeastaan siksi, että aika masentavasti yksikään uusista sarjoista ei innostanut tai kiinnostanut kunnolla. Päädyin kyllä lopulta seuraamaan muutamaa sarjaa, mutta niistä jäi ennakko-odotuksien tavoin vilpoiset fiilikset. Kaksi sanaa, joihin talvikauden voisi kuvaavasti osaltani tiivistää, ovat ”yhdentekevä” ja ”pettymys”. Toisaalta onpahan ollut aikaa vastapainoksi uudelleenkatsella sellaisia laatuhäröilyjä kuin Mawaru Penguindrum ja Princess Tutu, ja kerkesin lisäksi maistella vähän lupaavan oloista Toward the Terraakin. Tulinpa lukeneeksi myös isot kasat hävyttömän hyvää mangaa, joten eipä talvisarjojen yleisestä pliisuudesta mitenkään kauhean paha mieli lopulta jäänyt.
Another
Hissikohtaus oli ihan jees. En tosin muista kauhean hyvin, miksi.
Jaksoja katsottu 2/12
Kauhusarjan tasosta kertoo ehkä jotain se, että päällimmäisenä sen ensimmäisistä jaksoista jäi mieleen se, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. En kärsinyt kahta ensimmäistä jaksoa katsoessani, mutta mikään sarjassa ei houkuttanut katsomaan lisää. Jotain ihan onnistunutta viritystä kyllä löytyy, kuten epämukava hissimatka silmälapputytön kanssa, mutta ne tunnelmallisetkin tujaukset hukkuvat aika pahasti toteutuksen intohimottomuuteen. En muista juuri mitään siitä, mitä näin sarjasta, eikä mikään, mitä olen siitä kuullut myöhemmin kannusta lainkaan jatkamaan.
Ano natsu de matteru
Jaksoja katsottu: 12/12
Olen lukenut paljon liikuttuneita kommentteja Natsumachista, mutta minun emotionaalisuudentajuni ei saanut ollenkaan otetta kaupunkiin pakkolaskun tehneen avaruusneidin kanssa kesäleffaa kuvaavan kaveriporukan teinirakkaussotkuista. Alusta asti sarjassa häiritsi sen toiveentoteutuslähtöisyys. Ihana mimmi muuttaa kotiisi ja tekee sinulle ruokaa ja hoitaa taloa ja sitten rakastutte toisiinne!
Hahmojen osalta sarja toimii kuitenkin mielestäni ainakin periaatteessa melko hyvin. Pääparin muodostavat Ichika ja Kaito ovat perusmiellyttäviä hahmoja, eikä Kaitokaan onneksi aivan sovi täysin hajuttoman ja mauttoman päähenkilön muottiin, sillä hänen kameranheiluttelunsa tuo häneen odottamatonta fiksuutta ja antaa hahmolle mahdollisuuden pohtia asioita vähän syvempää tarkkailijanäkökulmasta. Ichikan ja Kaiton asiallinen, mutta silti ihan söpö ja tunteikas suhtautuminen välilleen kehittyvään suhteeseen oli ihan kivaa seurattavaa.
Kaitoon epätoivoisen yksipuolisesti rakastunut Kanna sen sijaan kävi hermoille koko sarjan ajan juuri siksi, että tyttöraasu vain itkeskelee ihastuksensa perään ja välillä kiukkuaa ja kannustaa ja sitten itkee taas. Porukan näppärimmiksi tyypeiksi nousevat lopulta omissa tilastoissani Kaiton bestis Tetsurou ja jossain määrin myös aluksi rasittavan ujosöpö Mio. Mion kommandohommasopertelu ei aivan vakuuttanut, mutta pidin siitä, miten reippaasti hän saa itsevarmuutta sarjan aikana. Tetsuroussa taas tykkäsin erityisesti siitä, että vaikka hän vaikuttaa alkuun nörtähtävän Kaiton rinnalla itsevarmalta ja siltä, että homma on täysin hanskassa, löytyy pojasta sarjan edetessä ihan sympattavaa, mutta samalla järkevää ja uskottavaa epävarmuutta. Salaperäisencoolin Lemonin fufufuu-hönkäily taas ei aivan sytyttänyt.
Sarjan hahmopuoli tosiaan toimii, mutta eivät hahmot erityisen vahvoja tunteita herättäneet. En itse erityisemmin tunnekuohunnut teininä, joten ehkä en siksi saanut aivan kiinni hahmojen fiiliksistä ja päässyt mukaan sarjan tunnekuohuihin. Suurimmaksi syyksi viileydelleni lukisin kuitenkin sen, että sarjan tunnepuoli tuntui omassa päässäni liian laskelmoidulta ja siksi epäaidolta. Natsumachin suurin heikkous osaltani kiteytyykin vahvasti siihen, ettei se onnistunut saamaan minua aidosti välittämään hahmoista ja näiden tunteista, vaikka osasta hahmoja opinkin ihan kohtuullisesti tykkäämään.
Sen sijaan pidin erittäin paljon sarjan ripeästä etenemisestä ja määrätietoisesta asenteesta. Draama ei missään vaiheessa jää jumittamaan siihen, että kaikki päähenkilöt vellovat yksipuolisten ihastustensa kanssa. Hahmot eivät tyydy vain pysymään paikoillaan, vaan kaikki etsivät aktiivisesti ratkaisua ongelmilleen, ja siinä sivussa ihmissuhteet etenevät koko ajan ripeydellä, jollaista en muista aikaisemmin todistaneeni romanttisessa animessa. Loppurytinät napsauttivat lisäksi ihastuksekseni pari oikeasti aika hauskaa ja ovelaa ylläriä lavalle.
Kaiken kaikkiaan Natsumachi on ihan peruskivaa ja toisinaan kohtuullisen fiksusti junailtua ajanvietettä. Sen tarjoama emotionaalinen kosketuspinta jäi kuitenkin itselleni sen verran yhdentekeväksi, ettei ihmissuhdepainotteisesta sarjasta lopulta jäänyt kauheasti käteen. Uudelleenkatselukin vaikuttaa äärimmäisen epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.
Black Rock Shooter
Jaksoja katsottu 8/8
BRS:n kahtia jaettu premissi reaalimaailmassa ihmissuhdeongelmiensa kanssa painivista tytöistä ja näiden fantasiadystopiaulottuvuudessa toisiaan murjovista alter egoista on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta ikävä kyllä itse sarja ei toteutuksellisesti kanna edes kahdeksan jakson tynkäpituuttaan. Monien mielestä toisiaan randomisti fantasiamaailmassa hakkaavat tytöt olisivat yksinään olleet ihan ok katsottavaa, mutta reaalimaailman pliisut ihmissuhdenyyhkyt koettiin aivan tyhjäksi ajaksi. Oma katselukokemukseni meni vähän toisin päin, sillä satunnaisen ja loputtoman oloinen fantasiamättö ei jaksanut kiinnostaa itsessään juuri lainkaan parin kivan hahmodesignin lisäksi. Tosin ei se reaalimaailmahömppäkään erityisemmin ihastuttanut, sillä sarjan hahmokirjoituksen ailahtelevuus ja ponnettomuus esti aidon intensiteetin syntymisen varsin tehokkaasti.
Jotain hyvääkin sarjasta löytyy, varsinkin teemapuolelta. Pidin paljon olennaiseksi motiiviksi nousevasta kaikissa sateenkaaren väreissä lentävästä lintusesta kertovasta kuvakirjasta ja siitä, miten se on otettu mukaan tarinaan. Itse olisin varmasti ihastunut kyseiseen niteeseen, jos sellaista olisi minulle lapsena luettu. Kuvakirjaan liittyen arvostin myös sarjan tapaa pyöritellä värejä toisena tärkeänä toistuvana elementtinä.
Sarjan kohtaloksi koituu lopulta se, että se mokaa juuri ne kohdat, jotka olisivat yleisön puolelleen voittamisen kannalta tärkeimpiä. Hahmojen avainhetket ovat niin kiirehdittyjä, etten voinut katsojana saada itseäni välittämään sarjan emotionaalisesta puolesta. Juonen avainhetket taas ovat niin sekavia, etten kyennyt välittämään tarinastakaan. Lopulta en siis saanut sarjalta yhtään mitään.
Erityishaukut täytyy lisäksi antaa siitä, etten usko, että tänä vuonna mikään studio onnistuu tuottamaan hirveämpää openingia. Tiedän, että koko sarja perustuu tuolle kammottavalle laulua imitoivalle Vocaloid-määkinälle, mutta joka jakson alussa kyseinen kappale yksinkertaisesti tappoi katselufiilikseni. Mikään biisin derppaavassa piipityksessä ei sovi tunnelmallisesti sarjan synkeänahdistavaan ilmapiiriin, mikä on iso moka ottaen huomioon, että openingin tehtävänä on nimenomaan johdattaa katsoja sarjan tunnelmaan.
Hunter x Hunter
Jaksoja katsottu 24/??
Olen vieläkin vähän hämmentynyt siitä, että olen jaksanut näin pitkään seurata hölmöä, täysin yhdentekevien hahmojen kuljettamaa poikainseikkailua. Sarjan ihanan kamala ending-biisi kuitenkin vaihtuu kohta, joten en ole ollenkaan varma, onko seuraamisessa sitten enää pointtia. Nykyisellään kun jokaisen jakson katsomisen arvoiseksi tekee ennen kaikkea se jakson loppuessa soimaan pärähtävä hirvittävä autotune-vonkuna, joka jostain täysin käsittämättömästä syystä onnistuu aina nostamaan fiilikseni kattoon.
Chihayafuru
Jaksoja katsottu 4/25
Yritin katsoa tästä runorefleksikorttipelin ympärille rakentuvasta ja hirveästi kehutusta draamasta pari jaksoa lisää, mutta fiilikset ovat täysin yhtä meh kuin ensivaikutelmissa. Sarja vaikuttaa niin täysin puhtaalta ”haluan tulla maailman parhaaksi lajissa X” -tarinalta, etten ole tähän mennessä yksinkertaisesti pystynyt pakottamaan itseäni innostumaan siitä. En usko, että jaksan enää palata tämän sarjan pariin.