Season Film Festivalin ja Fashion Film Festivalin muodostama kombo tarjosi mukavan erilaisia leffoja. Vaikka naiskeskeisyys nousi kaikissa katsomissani neljässä leffassa tärkeäksi tekijäksi, osoittautuivat ne tyylillisesti ja aiheensa puolesta kukin hyvin omanlaisekseen kokemukseksi.
Farewell, My Queen
(Les adieux à la reine, Ranska & Espanja 2012)
Farewell, My Queen tarkastelee kuningatar Marie-Antoinetten moneen otteeseen kerrattua tarinaa erittäin virkistävän näkökulman kautta. Leffassa käydään läpi muutama Bastillen valtauksen aikaan sijoittuva vuorokausi Versailles’n palatsissa kuningattaren lukijatyttö Sidonien näkökulmasta. Marie-Antoinettea kaikesta sydämestään ihaileva Sidonie seuraa mustasukkaisena kuningattaren onnetonta ihastusta tämän ystävättäreen, ruhtinatar de Polignaciin. Näin pienellä skaalalla ja ruohonjuuritasolta kuvattuna Marie-Antoinetten tarina saa aivan uudenlaisen perspektiivin ja toimii siksi kiehtovana kontrastina suuremman skaalan tarinoille, kuten Sofia Coppolan karkkiväriselle Marie-Antoinette-elokuvalle ja Riyoko Ikedan Rose of Versailles -mangaklassikolle animeversiointeineen.
Diane Kruger on häkellyttävän komea Marie-Antoinette. Hän ottaa roolin täysin haltuunsa ja saa välitettyä vakuuttavasti niin roolihahmonsa hemmotellun ailahtelevaisen puolen kuin Pariisin levottomuuksien nostattaman syvän ahdistuksenkin. Hän kykenee myös pelkän näyttelynsä voimin luomaan itsensä ja muiden hahmojen välille yhteisen historian tuntua, vaikka häneen suhteensa muihin hahmoihin kuten kuningas Ludvig XVI:an ei saa kovin runsasta valokeilaa kameran pysyessä visusti Sidonien näkökulmassa. Erityisen vahvasti mieleen jäi kuningattaren sydäntäsärkevä pettymys, kun hänen ehdotettuaan lojaaliuttaan Polignacille Sveitsiin siirtymistä turvaan ystävä suostuu oitis lähtemään hänen luotaan. Sidonie sen sijaan jää melko etäiseksi hahmoksi vankkumattoman vakavuutensa takia, ja olisin toivonut hänen hahmoonsa hieman enemmän eloa.
Visuaalisesti leffa on kaunis, mutta sen eteneminen on monessa kohtaa melko epäselkeää. Tämä johtuu suureksi osaksi paikoittain sekavasta kuvauksesta ja vähän liian innokkaasta historiallisesta namedroppailusta. Vaikka tapahtumat jäävät välillä hieman epäselviksi, keskiössä pyörivää kuningattaren sekä tämän ystävättären ja lukijattaren välistä hyvin intensiivistä keskuskolmiodraamaa on kuitenkin helppo seurata. Elokuvan epätavallinen ydinfokus toimiikin loistavasti, mikä tekee siitä kiehtovan leffaelämyksen.
Kahaani (Intia 2012)
Näiden leffakemujen parhaaksi setiksi osoittautui yllätyksekseni Bollywood-jännäri Kahaani. Aikaisemmin näkemäni Bollywood-leffat ovat olleet yleensä vähintään paikoittain laahaavia, mutta tässä pläjäyksessä riitti niin jännitystä kuin käänteitäkin. Tarina kadonnutta miestään Kalkuttaan etsimään saapuvasta, viimeisillään raskaana olevasta tietokoneasiantuntija Vidyasta etenee hyvän rytmityksen tahdissa. Leffaan ei jää ainuttakaan liian hitaalta tuntuvaa hetkeä, mutta toisaalta se ei tunnu myöskään kiirehdityltä. Varsinkin tärkeät hahmokohtaukset saavat kiitettävän paljon tilaa.
Kahaani sitoo juonivetoisen ja hahmovetoisen tarinankerronnan parhaat puolet yhteen, mutta ei kärsi kummankaan heikkouksista. Leffan vahva hahmotyöskentely on erinomaisen täsmällistä, oivaltavaa ja helposti lähestyttävää, ja pitää siten katsojan emotionaalisesti otteessaan. Silti kokonaisuus ei missään vaiheessa äidy haahuiluksi, vaan tiukasti koko ajan etenevä juoni takaa fokuksen asianmukaisen säilymisen ja pitää paketin tiiviinä ja intensiivisenä.
Määrätietoisesti ja lannistumatta miestään etsivä äärimmäisen neuvokas Vidya ja häntä tässä missiossa avustava hyväsydäminen ja vähäsen nössökän oloinen, mutta ammatissaan varsin pätevä nuori poliisimies Rana loistavat leffan keskeisimmissä rooleissa. Vidyan lämpimän aito kanssakäyminen pienen hostellipojan ja muiden leffassa näkyvien lasten kanssa tuo häneen sympaattisuutta ja nostaa esiin hänen huumorintajuaan ja eloisuuttaan. Toisinaan pinnalle pulpahteleva rakkaan menettämisen kauhusta kumpuava tuska taas syventää hahmoa tehokkaasti ja toimii häntä ajavana voimana.
Vidya ei pelkää rikkoa sääntöjä ja käskyttää Ranaa ihailtavalla johtaja-asenteellaan, joka lyttää alleen jokaisen tähän mennessä näkemäni Bollywood-naishahmon. Rana taas ei keikahda vain turhan sidekickin asemaan, vaan on oikeasti hyödyksi taitojensa, lainvalvoja-asemansa ja fiksuutensa ansiosta. Vidyan ja Ranan välille kehittyvä ystävyyssuhde muodostaa vahvan emotionaalisen keskipisteen tarinalle. Kummankin näyttelijät tekevät moitteetonta työtä hahmojensa kuvaamisessa.
Kehuja täytyy antaa myös taustamusiikkien, ohjauksen ja leikkauksen yhteistyölle. Leikkaukset on sovitettu istumaan prikulleen musiikin tahtiin, ja hallitusti kohtuullisissa määrin käytetyt hyppyleikkaukset tuovat tunnelmaan juuri sopivasti lisäjännitettä. Ne on valjastettu syventämään hahmotyöskentelyä oivasti rytmittämällä vakavia hahmofokushetkiä ja luomalla niihin raskautta, joka pakottaa katsojan ottamaan hahmot tosissaan.