Syksyllä pyörivien Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarien tuore pikkusisko Season Film Festival ja sen kyljessä pyörivä Fashion Film Festival nappasivat Aranaa mukaansa neljän elokuvan verran (joista kahta ensimmäistä pohdin tässä ja kahta jälkimmäistä seuraavassa postauksessa). Festaritarjonnassa näkyvälle jakkaralle nostetut naistekijät ja -teemat kiinnostivat, ja sulan muutenkin muoti-ihanuuksille visuaalisena tehokeinona.
Bio Rex alkaa näiden kokemusten jälkeen hyvää vauhtia lähestyä sijoitusta henkilökohtaisella bännättyjen leffateatterien listallani Dubrovnikin ja Kino Engelin seurana, sillä niskatuettomat istuimet käyvät todella epämukaviksi varsinkin jos niillä täytyy kärsiä useampi leffa saman viikon tai viikonlopun aikana (tai jopa saman päivän, kuten tällä kertaa).
Yli vuorten (Dupa Dealuri, Romania, Ranska & Belgia 2012)
Olin rankasti harhaanjohtavan trailerin perusteella kuvitellut meneväni katsomaan tiukan uskonnollisen ympäristön keskellä kamppailevaa tyttörakkaustarinaa, mutta leffa paljastuikin täysin erilaiseksi tapaukseksi. Orpokodissa yhdessä kasvaneet Voichita ja Alina ovat selkeästi menneisyydessä rakastaneet toisiaan, mutta päätyneet eri teille katsojalle hieman hämäriksi jääneistä, mutta silti tarpeeksi pohjustetuista syistä. Leffan alkuun Saksasta takaisin Romaniaan saapuva Alina hämmentyy, kun paikallisen luostarin nunnaksi ryhtynyt Voichita ei enää haluakaan lämmitellä suhdetta romanttiselle tasolle löydettyään Jumalan uudesta kotiyhteisöstään. Romanssielementin jääminen pelkäksi taustaksi nuorten naisten haparoivalle ystävyyssuhteen ylläpitämiselle ja Alinan henkisten ongelmien kanssa taistelulle on leffalta hyvin mielenkiintoinen ja odottamaton veto.
Trailerin nostattamat odotukset käännetään muutenkin ympäri, kun ortodoksiluostarin pappi ja vanhin nunna ovatkin oikeastaan aika mukavia ja suorastaan ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia tyyppejä. Katsojalle tulee täysin selväksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa luostarissa hämmennystä herättävää, useaan otteeseen aggressiiviseksi yltyvää Alinaa.
Leffan suurin ongelma on toisaalta se, että sen keskiössä pyörivät päähenkilöneidit itse eivät ole tippaakaan sympaattisia. Kroonisen vihamielinen Alina ripustautuu mustasukkaisesti Voichitaan, käyttäytyy uhkaavasti kaikkia muita kohtaan ja saa hallitsemattomia väkivaltaisuuskohtauksia. Mielenterveydeltään järkkyvä nainen on suurimman osan leffan ruutuajasta niin joko niin paranoidissa, passiivis-aggressiivisessa tai psykoottisessa tilassa, etten ainakaan itse saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Voichita puolestaan jää suorastaan epämiellyttävän passiiviseksi ja voimattomaksi hahmoksi.
Vaikka leffa on turhan pitkä, on se ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti kaunis. Dialogissa riittää jännästi sivullisten arkisia keskusteluja, jotka eivät liity mitenkään tarinaan, mutta tuovat siihen aitouden tuntua. Tällainen käsikirjoitustyyli soveltuu tositapahtumiin perustuvaan tarinaan varsin hyvin. Kokonaisuudessaan leffa on teknisesti komea ja käsikirjoituksellisesti toimiva, mutta sen pääparin pohjaton epäsympaattisuus tekee siitä hyvin raskaan katselukokemuksen. En silti kadu sen katsomista, sillä pidin sen tapaa kuvata maailmaa realistisesti ja monisyisesti. Toiste en kuitenkaan välittäisi tämän pariin palata, kun emotionaaliset siteet jäivät hyvin köyhiksi.
Näytöksen jälkeen Alinaa varsin hyvin näytellyt Cristina Flutur saapui hetkeksi vastaamaan yleisön kysymyksiin elokuvan teosta. Tällaiset vierailijat piristävät aina leffakokemusta, ja Fluturin näkemyksiä olikin ilo kuulla, kun hänellä selkeästi oli niitä ja hän halusi niistä kertoa. (toisin kuin esimerkiksi vuonna 2011 R&A-kierroksella esitetyn Apflickorna-elokuvan paikalle saapunut ohjaaja, jonka vastaus jokaiseen yleisökysymykseen kuului ”Se on katsojan tulkinnan varassa”, ja josta ei siten ollut mitään iloa). Toisaalta puolen tunnin väliaika Yli vuorten ja Helter Skelterin välillä tuntui pakottavan kysymystilaisuuden turhan lyhyeksi. Olisi mukavaa, jos leffojen välille jätettäisiin kunniavierasesiintymistilanteissa vähän enemmän aikaa.
Helter Skelter (Japani 2012)
Vaikka Helter Skelter ei lähtökohtaisesti ole erityisen mukava elokuva, kerää se paljon enemmän symppauspisteita kuin Yli vuorten. Kaiken kansan rakastaman, jatkuvaa lääkitystä ja korjausoperaatioita vaativilla leikkauksilla kuvankauniiksi muokatun Lilico-mallin henkinen ja fyysinen musertuminen kuvataan kuitenkin yllättävän inhimillisesti. Suurena apuna tässä on Lilicoa näyttelevän ihanan Erika Sawajirin huimaavan aito ja vahvan ilmaiseva roolisuoritus. Lilico on kamalaluonteinen, pahaa mieltä lähipiirissään tahallaan levittävä ja näin omaa asemaansa lyhytjänteisesti pönkittävä diiva. Samalla neito on kuitenkin myös kauneuteensa ja suosioonsa kaiken muun elämän sisällön puuttuessa epätoivoisesti ripustautuva onneton ihmisraukka. Toisaalta muutamassa kohtauksessa väläytetään hänen pehmeämpääkin puoltaan, kun hän pääsee juttelemaan pikkusiskolleen, joka selvästi on hänelle rakas.
Japanilaisen överiksi kaiken vetävän, teatterityylisen näyttelytrendin lomassa Helter Skelter onkin yleisotteeltaan mukavan hienovaraisesti näytelty leffa. Muutenkin toteutus luottaa monessa kohtaa siihen, että katsojat ymmärtävät ilman rautalangasta vääntöäkin. Lilicon suosion haastamaan saapuvasta tuoreesta mallikasvo Kozuesta esimerkiksi leivotaan tietoisesti täysin erityyppinen julkkis kuin Lilicosta. Lilicon julkisuuskuva on muodostunut kiehtovan posliiniseksi ja kaukaa ihailtavaksi, eksentrisyytensä jalustalle nostamaksi satujen muotiprinsessaksi. Kozue taas on kasvoiltaan hieman epätyypillisempi mutta elokkaampi ja helpommin lähestyttävä persoona tyttömäisemmissä asukokonaisuuksissaan ja vaaleansinisessä baretissaan. Eron tekeminen kahden tähden välille on onnistunut loistavasti, mutta ilman turhaa alleviivausta.
Tätä pamausta lähdin katsomaan ensisijaisesti väri-iloittelun ja ihanan överien muotihepenien takia. Niitä sainkin tuutin täydeltä, kun koko leffa suorastaan tursuaa jänniä muotiluomuksia. Hektinen ohjaus ja levoton leikkaus pitävät värit esillä koko ajan, eikä leffaan jää ainuttakaan harmaata tai tylsän näköistä hetkeä. Jokainen kohtaus on suunniteltu niin, että tapahtumapaikat ja ihmisten asukokonaisuudet mätsäävät toisiinsa täysin.
Toisin kuin mahdollisimman realistisesti toteutettu Yli vuorten, Helter Skelter ei piilottele fiktiomaisuuttaan, vaan suorastaan rypee siinä hyvin samanlaisella visuaalisella otteella kuin yhtä lailla korostetun elokuvamainen, vahvasti leikattu Moulin Rouge. Henkilökohtaisesti saan yleensä tämän tyyppisestä tyylitellystä toteutuksesta enemmän irti kuin äärirealistisesta ja siksi usein vähän kauhtuneen oloiseksi jäävästä ratkaisusta.