Läheisen kohtalokas kuolema johtaa päähenkilöpojat maailman kohtalon määrittäviin seikkailuihin.
Blast of Tempest eli Zetsuen no Tempest: The Civilization Blaster meinasi jäädä kokonaan katsomatta, sillä sen hidas alkuneljännes ei tahtonut ollenkaan innostaa. Kun sitten aloin katsoa sarjaa sen saamien runsaiden kehujen siivillä, paljastui sen ensin aika laiskalta vaikuttanut asetelma varsin mielenkiintoiseksi. Tarinassa ystävykset Yoshino ja Mahiro päätyvät pelastamaan maailmaa taikaesineen kautta heidän kanssaan kommunikoivan, autiolle saarelle juuttuneen Hakaze-maagin johdolla. Samalla seurataan maailmaa ylläpitävän Genesis-puun ja sen tasapainoa uhkaavan Exodus-puun sarjan hahmojen välityksellä käymää kamppailua Maapallon kohtalosta. Aina välillä muistellaan myös Mahiron pikkusiskoa Aikaa, joka on vuotta aikaisemmin kuollut tuntemattomissa käsissä.
Mahiro juoksentelee maanisella kostoretkellään ja Yoshino roikkuu perässä muuten vain.
Alkuun sarja ei jaksa ihan kiinnostaa keskittyessään katkeranvihaisena sisarensa murhaa kostamaan pyrkivän Mahiron ja hiljaisenpliisun näkökulmahahmo Yoshinon haahuiluun ympäriinsä. Toinen neljännes muutti kuitenkin alkuun nuivaksi jääneen suhtautumiseni, kun pojat päätyivät napit vastakkain Hakazen saarelle pois suunnitelmiensa tieltä vanginneen karismaattisen Samon-maagin kanssa.
Mielenkiintoisen kohdasta teki hyvin kirjoitetun argumentoinnin lisäksi sen armoton leikittely hahmojen suhteilla, kun kaverukset eivät automaattisesti olekaan samalla puolella. Yoshino ja Samon päätyvät pyrkimään manipuloimaan Maapallon kohtalon ratkaisevaa asetta hallitsevaa räjähdysherkkää Mahiroa noudattamaan omaa näkökulmaansa parhaasta menettelytavasta kriisitilanteessa. Kumpikin taivuttelija pyrkii vetoamaan siihen, että oma ratkaisu edistäisi Mahiron kostoretkeä tehokkaammin, sillä poika viis veisaa maailmasta, kunhan vain pääsee halkaisemaan siskon tappajan kallon.
Kohtauksen intensiivisyyttä lisää valtavasti se, ettei katsojan ole sen kuluessa mahdollista tietää, kumman puolen strategia tuhoaisi maailman ja kumman pelastaisi sen – eikä myöskään sitä, kummalle puolelle Mahiro lopulta kallistuu. Tämä kohtaaminen nousi veitsenterävällä käsikirjoituksellaan ja intensiivisellä ohjauksellaan yhdeksi komeimmista animehetkistä vähään aikaan. On hämmästyttävää, että monen jakson yli venytetty, mutta periaatteessa yksittäinen kohtaus on pystytty leipomaan niin järisyttävän kiinnostavaksi ja kiinteäksi paketiksi.
Välissä siteerataan ja peilataan Hamlettia, mutta samalla toivotaan, että tämä tarina päättyisikin ilman tragediaa, kuten Shakespearen toinen näytelmä Myrsky eli The Tempest.
Sääli vain että tuo toisen neljänneksen yhtä kohtaamista puiva jaksopaketti jääkin sarjan ylivoimaisesti parhaaksi anniksi. Missään muussa kohtaa Tempest ei pääse ympäriinsä ripoteltuja pikkusiskotakaumia lukuun ottamatta lentoon juuri lainkaan onnettomista pyristelyistään huolimatta. Tarinankerronnan väsähtäminen vaivaa etenkin loppuyhteenottoa, jossa sarjan puhti tuntui hiipuvan jopa enemmän kuin sitä edeltävien suvanto-osioiden aikana. Tämä johtuu suureksi osaksi valitettavan suureen rooliin toisella sarjapuoliskolla nousevan nynnymaagi Hanemuran läpikypsästä ulisevasta narukätisyydestä.
Hahmopuolelta koko potin mielenkiintoisin anti löytyi pikkusisko Aikaa muistelevista takaumista. Aikan valtava karisma ja leikittelevä, ikäistään kypsempi ja viisaampi olemus vakuutti ja herätti mielenkiinnon. Hahmoa näyttelevä Kana Hanazawa vetää roolin harvinaisen komeasti ja uskottavasti melko odottamattomalla, mutta samalla kerrassaan täydellisellä salaperäisyyden, leikkimielisyyden ja itsevarmuuden yhdistelmällä.
On myös aina jännittävää, kun tarinan alkaessa jo kuolleelle hahmolle annetaan tarinassa näin suuri rooli. Tempestissä kuvio on toteutettu suorastaan täydellisesti, samoin kuin oikeastaan kaikki niin Aikaan kuin tämän tappajan mysteeriinkin liittyvä. Katsojaa myös kiusataan hyvin tehokkaasti Yoshinon pelolla siitä, mitä tapahtuisi, jos pikkusiskoonsa melkein maanisesti ihastunut Mahiro saisi tietää, että Yoshino ja Aika ovat salaa seurustelleet tämän selän takana.
Pääpoikien suhdetta Aikaan purkavat takaumat ovat sarjan draamallisesti parasta antia.
Hahmojen kanssakäymiseen liittyvä manipulointi on muutenkin sarjan parhaita puolia, mutta sekään ei valitettavasti jaksa toimittaa loppuun asti. Dialogissa ilmaistut juonittelut alkavat väistymään taka-ajatuksettomamman kommunikoinnin tieltä loppua kohden, mikä periaatteessa kertoo hahmojen ja näiden suhteiden kehittymisestä, mutta jää toteutuksellisesti heikommaksi ja vähemmän intensiiviseksi kuin juonittelukuviot. Tämä vaikuttaa myös valitettavan paljon siihen, että finaalikonflikti jää melko kädenlämpöisen oloiseksi.
Aikaa lukuun ottamatta sarjan hahmokaarti jää aika helposti unohdettavalle akselille. Yoshino ja Mahiro ovat kummatkin aika pliisuja poikaprotagonisteja, vaikka näiden välinen suhde onkin mielenkiintoinen – tosin lähinnä Aikan ansiosta. Itsekseen Mahiro on yksioikoisessa psykopaattisuudessaan melko ikävä tyyppi, Yoshino taas ikävän kulunut tunneflegmaattinen näkökulmapoika. Sarja myös esittelee paljon hahmoja tärkeinä tyyppeinä, mutta ei anna suurelle osalle esimerkiksi maagisuvun jäsenistä loppupeleissä yhtään mitään tekemistä. Tuloksena nämä jäävät palloilemaan ruudun taka-alalla häiritsevän merkityksettömästi.
Hakaze teki varsinkin tarinan alussa vaikutuksen varsin pätevänä mimminä, joka pystyi kontrolloimaan tapahtumia eristyksestään huolimatta värväämällä Mahiron ja Yoshinon apureikseen. Hakazen älykkyyttä sekä taistelu- ja selviytymistaitoja korostetaan myös useassa kohdin, mikä nostaa hänet ihanuusasteikon kärkipäähän.
Ihana Hakaze tajuaa saarelta pois pääsemisen olevan luultua vaikeampaa.
Sääli, että loppupuoliskolla Hakazen hahmo kärsii sinänsä suuremman tarinan kannalta tärkeästä ihastumisjuonikaarestaan. Ihastuminen olisi voinut tuoda Hakazeen lisää syvyyttä, mutta en itse lämmennyt sille, että hänet kirjoitetaan sen takia korostetun tyttömäiseksi. Tämän eteen taas joudutaan mielestäni uhraamaan osa hahmokonsistenssista. Hakaze tuntuu muuttuvan ihastumisensa myötä paikoittain lähes eri hahmoksi, kun määrätietoisuus murenee vähän liikaa periaatteessa asiaan kuuluvan awkwardin änkyttämisen ja punastelun myötä. Ihastuminen on niin pakotetun stereotyyppisesti kirjoitettu, että loppupuoliskolla hahmosta oli hankala tykätä yhtä paljon kuin alkupuoliskolla.
Kaikkiaan Tempest ei ole missään nimessä huono sarja, mutta se jää kauas korkeasta potentiaalistaan. Sen vahvuudet luuttuavat lattioita suurimmalla osaa muista animeista, mutta sen heikkoudet jättävät sen valitettavan lähelle keskinkertaisuutta tippuvaksi kokonaiskokemukseksi. Mielenkiintoinen tarina, jännittävät rytmitysvalinnat ja paikoittain erittäin nokkela (ja aina vähintäänkin hyvin toimiva) käsikirjoitus odottamattomine yllätyksineen ja jännittävine käänteineen kuitenkin pelastavat paljon siitä, minkä sarjan yleinen puhdittomuus ja paikoittain sitä vaivaava tahaton lakonisuus olisivat muuten ehkä upottaneet.