Prinsessapäiväkirjat: Kiara

Elokuvasta Leijonakuningas 2 Jylhäkallion ylpeys (The Lion King 2: Simba’s Pride, 1998).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Kiara-intro

Leijonakuningas Simban tytär etsii itseään ja rakastuu edellisen leffan pahis Scarin ulkomaille karkoitettuun ottopoikaan.

[Elikkäs tarkoitus oli kirjoittaa tiivis pieni sepustus Kiarasta, mutta en koskaan osaa kirjoittaa tiiviisti, joten tästä tulikin vähän pitempi setti. Tämän kirjoituksen syntyprosessi oli itse asiassa malliesimerkki siitä, miksi tykkään kirjoittaa hahmoanalyysejä. En ollut oikein mitään mieltä Kiarasta ennen kuin rupesin kirjoittamaan, mutta tekstin myötä aloinkin ajatella hahmoa selvemmin positiivisessa valossa.]

Jylhäkallion ylpeys vaatii leffana hyvin anteeksiantavaisen asenteen, sillä koko alkuasetelma on niin tunkkaista retconnausta, että uskottavuus kärsii kovasti. Mitä ovat nämä Scarille uskolliset leijonat, joita ei viime leffassa näkynyt? Miksi kukaan olisi ollut uskollinen Scarille, kun oli selvää, ettei tämä kohdellut ketään naarasleijonaa arvostaen? Miksi sekä jylhäläislauma että hatusta vedetty ulkolaislauma ovat yhtäkkiä kumpikin isompia kuin alkuperäinen lauma, vaikka kaikki ovat sieltä kotoisin? Scarilla oli puoliso? Ja lapsia? Ja lisäksi adoptoitu lapsi (joka näyttää ihan häneltä)? Missä? Miten? Häh?

Jos näin paljon retconnausta pystyy kuitenkin jalosti antamaan anteeksi, on Jylhäkallion ylpeys mielestäni Disneyn parhaita jatko-osia. Se näyttää kivalta – ei toki yhtä henkeäsalpaavan komealta kuin Leijonakuningas, mutta kivemmalta kuin valtaosa jatko-osista. Varsinkin hahmoanimaatiota kelpaa katsoa. Leffa ei edes yritä tunkea liian paljon porukkaa liikkumaan ruudulle kerralla, mutta valokeilaan pääsevät liikkuvat oikein nätisti, vaikkakaan eivät enää yhtä autenttisen eläinmäisesti kuin edeltäjässä. Värimaailmaa ja valaistusta käytetään myös hyvin tehokkaasti.

Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Kiara” lukemista

Tapahtumaraportti: Tracon X

Yleisesti:

Viikko sitten 5.-6.9.2015 oli taas aika viettää viikonoppu Tampere-talolla kymmenennessä Traconissa. Tuttujen kanssa jutellessa tuli kuultua jos jonkinmoista napinaa varsinkin yhteydenpitoon liittyen, ja itselläkin oli hitusen sähellystä mediapassin kanssa – maileihin ei meinannut kuulua vastausta ja infossa ollut medialista oli vajaa, eikä sieltä löytynyt esimerkiksi omaa nimeäni ja minulle varattua badgea. Tämä ei kuitenkaan hidastanut lätkän saamista kuin muutaman minuutin, ja kaikki sujui lopulta kivasti, kiitosta siis asiallisesta ja nopeasta toiminnasta! Jotkut ohjelmanpitäjät olivat kuulemma joutuneet vaikeilemaan enemmänkin, mikä on ikävää, kun ohjelmanpitäjien panos tapahtumaan on aika paljon tärkeämpi kuin muutaman mediaparasiitin.

Traconin puolesta on toisaalta sanottava, että tuntui kivalta näin bloggaajana saada ensimmäistä kertaa conin puolelta ihan mediapassitarjous. Viestintään sekä organisaation sisällä että ulospäin kannattaisi kuitenkin tulevaisuudessa kiinnittää erityistä huomiota. Lauantain lippujonohelvettikin näytti aika tuskaiselta, vaikka itsellä ei sinne onneksi ollutkaan asiaa. Oli vain ikävä lukea Twitteristä kommentteja siitä, miten kiinnostava ohjelma jäi välistä, kun jonottamiseen meni yli tunti.

Ylipäänsä tapahtumasta jäi mukava yleisfiilis. Tampere-talo on oikein kiva tapahtumapaikka ja pihalta sai maukasta ramenia (olisi tosin ollut kiva jos ruokakojuja olisi ollut vähän enemmän!). Lisäksi en ole ennen joko ollut katsomassa puheohjelmaa Sonaatti-saleissa tai sitten kiinnittänyt niihin huomiota, mutta mielestäni ne toimivat erittäin kivasti ohjelmasaleina tuplanäyttöineen.

Coni on minulle yleensä enimmäkseen kuitenkin ohjelmansa mittainen tapahtuma, ja ilokseni Traconissa olikin kiinnostavaa ohjelmaa tarjolla tarpeeksi, vaikka viikonloppu ei ihan ohjelmasta toiseen rynnistämistä ollutkaan. En päätynyt yhdellekään pohjanoteerausluennolle, joskaan en myöskään saanut elämäni tai edes vuoden kirkkaimpia ohjelmakokemuksia. Koska roolipelipuoli ei ole koskaan innostanut, pitäydyin turvallisesti animeohjelmassa. Kamerat näyttivät surraavan ohjelmasaleissa innokkaasti, joten toivottavasti saamme puheohjelmaa katseltavaksi myös nettiin, muutama kiinnostava setti kun jäi päällekkäisyyksien vuoksi välistä.

Animekunniavieras ei kiinnostanut minua, eikä kuuleman mukaan monia muitakaan conittajia. Jun Awazun työt eivät ole itselleni tuttuja edes nimeltä, eivätkä ne edusta sellaista tyyliä, josta olisin yhtään innostunut. On mielestäni aika nihkeä valinta conilta ottaa kunniavieraaksi täysin suomalaiselle conittajakunnalle tuntematon ihminen, sillä on varmasti vieraallekin ikävää, jos hänen leffaesitystään tulee katsomaan alle kymmenen hengen yleisö. Jos tarjolla olisi tällainen täysin tuntematon tyyppi tai sitten ei ketään, niin melkein kallistuisin ei-kenenkään puoleen – ei tulisi paha mieli sen takia, ettei ketään kiinnosta, vaikka joku tulee Suomeen asti kertomaan työstään.

Toisaalta tuntemattoman kunniavieraan ohjelmat oli mielestäni suunniteltu hyvin siinä mielessä, että conissa tosiaan sitten näytettiin hänen tuotoksiaan. Q&A-sessiokin oli määrä pitää, mutta johtuneeko peruuntuminen vähäisestä yleisöstä vai muista syistä? Sääli, että lähes koko Tracon reagoi vieraaseen yhtä nuivalla innolla kuin minä, mutta en toisaalta ollut yllättynyt. Vaikka aihe ei itseä kiinnostanutkaan, olin kuitenkin ilahtunut siitä, että Awazu piti ilmeisesti ihan oikean luennon. Haastattelutyyliset kunniavierasohjelmat ovat aina vähän hitaita ja puuduttavia, joten tällaista olisi kiva saada enemmänkin.

Tracon-X-ohjelmakartta

Ohjelmakartta näytti tältä, klikkaamalla isommaksi. Tämä ohjelmalehtimalli ei tosin ollut viimeisin versio, joka näyttää viimeisine ohjelmalisäyksineen tältä.

Jatka artikkelin ”Tapahtumaraportti: Tracon X” lukemista

Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Overlord

Ains Ooal Gown / Momonga (Satoshi Hino)

Overlord-kalloukko

Videopelimaailmaan supervoimakkaan demoniruhtinashahmonsa kehoon jumiin jäänyt nuori mies.

Ains – alun perin nimeltään Momonga – on yksi niistä melkoisen harvinaisista tärkeistä anime- ja mangahahmoista, joilla ei ole ihmismäisiä kasvoja, joilla ilmehtiä. Yksi Overlordin vahvimmista puolista on se, miten tällainen kasvoton kallopäähenkilö on saatu elävöitettyä sarjan ilmeikkäimpien hahmojen joukkoon. Tärkeässä osassa tätä suoritusta on seiyuu Satoshi Hinon panos.

Ainsista luodaan mielenkiintoisen monikerroksinen hahmo hyvin yksinkertaisella tempulla. Hino puhuu Ainsin ajatusrepliikit kuin kuka tahansa narukäsipäähenkilöpoika miellyttävän pehmeällä ja nuorekkaalla äänellä. Näyttely kuulostaa tällöin rennolta ja luontevalta.

Sen sijaan kun Ains oikeasti puhuu ääneen, Hino käyttää matalampaa ja kumeampaa ääntä. Silloin hahmo kuulostaa oivallisen aidosti siltä, kuin yrittäisi kovasti puhua tavalla, joka ei välttämättä ole tälle aivan luonteva ja joka välillä meinaa hieman säröillä. Ains on auktoriteettihahmo ja johtaja, jota hänen alaisensa ihailevat, elleivät jopa jumaloi. Siksi RPG-nörtin on vähän pinnisteltävä pitääkseen olemuksensa tarpeeksi suureellisena ja vaikuttavana.

Jatka artikkelin ”Kesän 2015 ääninäyttelyhelmiä: Overlord” lukemista