Kuten suunnilleen kaikki vuosikatsauksia kirjailleet ovat maininneet, vuosi 2014 ei ollut mitenkään suuremmoisen vahva animevuosi. Kivaa katsottavaa kuitenkin löytyi aika tarpeeksi ja parikymmentä sarjaa tuli tapitettua loppuun.
Vuoden 2013 jämät
Kill la Kill
Isänsä kuolemaa kostamaan lähtenyt Ryuuko lyöttäytyy yhteen voimabuustin antavan taikakoulupuku Senketsun kanssa pärjätäkseen pääepäillylleen, OPKH:n puheenjohtaja Satsukille.
Kill la Killin tuskallisen hidas ja episodirakenteinen alkupuoli ei jaksanut napata mukaansa. Alkuun ei tapahdu juuri muuta kuin päämäärättömän oloista tappelua tappelun vuoksi. Puolivälissä sarja kuitenkin kiinnitti huomioni Ryuukon hämmentävän karmivalla ja voimakkaalla berserk-kohtauksella. Tuo hetki muutti suhtautumiseni sarjaan täysin nostamalla pikkupikkudominavaatteissa hyppelehtimisen ja tappelemisen panokset yhdellä rykäisyllä huikean korkealle. Äkkiä sarja ei tuntunutkaan enää pakkopullalta, vaan sai alleen valtavasti oikeaa dramaattista tehoa. Olisin tosin kaivannut kohtauksen suurempaa huomioimista myöhemmissä jaksoissa.
Siitä lähtien sarjan meno kuitenkin kiihtyy varsin kivasti, ja suurieleinen lopetus jätti erittäin miellyttävän maun suuhun. Tykkäsin sarjan systemaattisesti yliviljellystä symbolitykityksestä ja sen humoristisesta toteutuksesta, joka malttaa jättää tilaa myös vakavalle sisällönkäsittelylle ja viihdyttävälle hahmokaartille. Pidän rosoisen animaatiotyöskentelyn kekseliäisyydestä, agressivisuudesta ja rohkeudesta. Hahmodesignit ovat kauniita, ja niistä oli mukava nähdä useita variaatioita. Senketsun ja Satsukin vastaavan voimakoulupuku Junketsun niukasti peittävät taistelumoodit tosin vaativat hieman totuttelua ja perusteluja, ennen kuin liian paljastavat asut alkoivat näyttää fiksuilta.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Lämpimin ystävyyssuhde: Ryuukon ja Senketsun välillä koko sarjan ajan syvenevä side kosketti ja sai aidosti välittämään kummastakin hahmosta valtavasti siitäkin huolimatta, että toinen on vaate.
Yllättävin hahmosuosikki: En olisi sarjan alussa ajatellut voivani pitää Senketsua edes oikeana hahmona, saati sitten tykätä hänestä, mutta näin kävi. Niin välittävä ja järkevä ystävä ja mentori. Niin kuumaa ja karismaattista äänityöskentelyä Toshihiko Sekiltä.
Merkittävin protagonisti-antagonisti-suhde: Ryuukon ja Satsukin välinen intensiivinen leimahtelu kantoi minut sarjan tylsän alkupuoliskon yli. Suhteen sarjan edetessä muuttuva luonne myös piti sen mielenkiintoisena alusta loppuun.
Ihanin romanssi: Satsukin luottokööriin kuuluvan vuoren kokoisen Gamagoorin ja Ryuukon bff Makon välinen pieni romanttinen virittely jää pitkälti rivien väliin, eikä saa kuin viitteellisesti ruutuaikaa. Tästä huolimatta heidän kemiansa tuntuivat singahtavan kattoon aina heidän ollessaan ruudulla yhdessä. Sarjan katsomisen jälkeen on tullut kieriskeltyä toinen toistaan söpömmissä fanartkuvissa.
Komein motiiviryöpytys: Vaatemotiivien käyttö on toteutettu ihailtavan hallitusti ja innostavan suurella volyymillä, enkä nähnyt missään muussa vuoden 2014 sarjassa vastaavaa. Kill la Kill myös onnistuu selittämään ja oikeuttamaan päätytyjen vaatetuksen niukkuuden yllättäen täysin uskottavasti juuri sitomalla kaiken tematiikkansa vaatteiden ja niiden merkityksen ympärille.
Haluaisin vain kaikki figut: Niin kauniita hahmodesigneja! Tahdon ainakin Satsukin ja Ryuukon, mutta mitkä versiot, kun vaihtoehtoja on niin paljon ja suosikkia on vaikea päättää?
Paikka vuoden Top 5 -listalla: Jälkipuolisko pelasti sarjan ja onnistui jopa perustelemaan alkupuoliskon junnaavuuden.
Nagi no asukara (Nagi-Asu: A Lull in the Sea)
Meren pinnan alla asuvien ihmisten koulu suljetaan, joten neljä ala-asteoppilasta siirtyvät maaihmisten kouluun.
Nagiasun kanssa kävi juuri päinvastoin kuin Kill la Killin. Olin melko lumoutunut sarjasta alkuun sen lempeän rytmityksen ja määrätietoisen hahmofokuksen ansiosta, mutta tämän vuoden puolella airannut jälkimmäinen puolisko venytti kärsivällisyyttäni turhan paljon. Kaikki miljoona yksipuolista ja kiveen kirjatun tönkköä romanssia alkoivat rasittaa. Hahmot riippuvat yksipuolisissa ihastumisissaan ihan kuin maailmassa ei voisi olla mitään muuta sisältöä kuin se yksi henkilö, ja lapsuuden ihastus on hienoin asia maailmassa. Kärsimyssiirappi tahmasi katsoessa kaikki paikat, ja jälkeen jäi vähän mähmäinen olo.
Sarjan verkkainen etenemistahti ei ensin sen toteutuksen itsevarmuuden takia häirinnyt, mutta alkoi tuntua istumalihaksissa ennen pitkää. Nagiasu pakottaa imeliä teemojaan aivan liikaa ja liian kankeasti, ja jokainen hahmo itkee saman ihastuksen perään jaksosta toiseen. Kehitystä toki tapahtuu, mutta tuskallisen hitaasti.
Pakkaa sekoittava aikahyppäyselementti kuitenkin onnistui herättämään kiinnostuksen sarjaa kohtaan uudestaan eloon – tosin vain hetkellisesti. Staattiset ihastuskuviot vanhentuvat nopeasti, mutta sarja on onneksi täynnä myös muuta hahmodraamaa, joka toimii usein paljon paremmin. Hallittujen fantasiaelementtien käyttäminen sävyltään muuten ihan normidraamassa on jakanut mielipiteitä, mutta itse tykkäsin varsin paljon.
Animaatiollisesti sarja on kaunis ja hahmodesignillisesti onnistunut. Musiikit ja ääninäyttely toimivat myös erittäin hyvin, ja tykkäsin kaikista OP- ja ED-pätkistä kovasti.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Ihanasuloisin pikkulapsi: Pieni Akira oli lopulta sarjan paras hahmo. Ei lainkaan ärsyttävä kakara, vaan ihan hirveän söpönen ilmestys. Hihitin ja hihkuin joka kerta kun poika juoksenteli ruudulla.
Kituvimmat kärvistelyt: Koko ajatus siitä, että ala-astelaiset edes kokevat suuria ja pysyviä rakkauden tunteita ja kärvistelevät niissä elämänsä suurinta draamaa, on mielestäni ylipäänsä höhlää lapsuuden romantisoimista. Tämä saattaa toki johtua siitäkin, etten oikein käsitä, miksi joku jaksaa ihan periaatteesta omistautua toiselle, vaikka tietää ettei vastakaikua ole tulossa (ja siitä, etten itse ihastellut peruskoulussa). Omaa samaistumispintaa ei siis ollut suureen osaan sarjan sisällöstä ollenkaan, mikä sai yksipuolisissa romansseissa kitumisen vaikuttamaan enemmän pöljältä kuin koskettavalta.
Samurai Flamenco
Mallina työskentelevä Masayoshi Hazama päättää ryhtyä supersankariksi.
Samurai Flamenco oli ehdottomasti ainutlaatuinen animekokemus, enkä ole tainnut koskaan katsoa mitään vastaavaa. Sarjasta jäi silti ristiriitaisia fiiliksiä. Yhtäältä se tuntui kovin rohkealta ja innovatiiviselta lennokkaissa juonenkäänteissään, jotka vaihtavat sarjan genreä parin jakson välein. Toisaalta sarjaa sen matalalentoisen alkuosuuden aikana kannatellut inhimillinen kosketus uhkaa myöhemmin jäädä uuden tilpehöörin ja uskomattomien käänteiden alle.
Koherenttiuden puute on yhtä aikaa Samumencon suurin avu ja suurin ongelma. Jatkuvaa yllätyksellisyyttä ja hahmokuvausta ei ole osattu sitoa yhteen niin vakuuttavasti kuin optimaalisen lopputuloksen aikaan saamiseksi olisi tarvinnut. Kaikkia käännesiirtymiä ei ole myöskään toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla, sillä uuteen genreen siirtyminen romahdutti aina systemaattisesti katseluinnostukseni. Tämän takia sainkin sarjan katsottua loppuun vasta syksyllä.
Hälyttävän kökkö animaatiolaatu saa sarjan myös näyttämään kovin halvalta ja kömpelöltä. Nagiasun ulkoasu sentään on täysin varma siitä, että se on vuosisadan mestariteos ja syvällinen pohdinta ihmiskohtaloista. Samumencon hatarasta visuaalisesta annista taas puuttuu kaikki itsevarmuus, mikä saa sarjan yleisestikin vaikuttamaan vähän hoipertavaiselta. Kertakaikkisen banaalissa visuaalisessa maailmassa ei ole mitään jännää, joka olisi voinut tukea sisällön räiskyntää.
Ansaittuja kunniamainintoja:
Hämmentävin juonenkäänne: Pahamaineisen giljotiinigorillan jälkeen sarja ei ollut enää ennallaan, mutta en ole vieläkään päättänyt, onko se hyvä vai huono asia.
Yleisesti ottaen hämmentävin sarja: Lopputulos on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja vaikeasti lähestyttävä.
Ihankivoin bromanssi: Aina saattoi Masayoshi kivasti luottaa poliisiheppu Gotoun apuun ja tukeen. Oivan symppis parivaljakko, ja onneksi sarja huomaa lopussa painottaa sitä, että näiden kahden suhde on sarjan tärkein sisältö, joka tarjoaa tarttumapintaa silloinkin, kun muut tapahtumat meinaavat tiputtaa reestä.
Kamalin tyttö: Tärkein naishahmo Mari on epämiellyttävän itsekäs, väkivaltainen ja ikävä tyttö loppuun asti, en arvostanut yhtään.