Popcult 2015

Yleisfiilikset tapahtumasta

25.-26.4.2015 Helsingin kulttuuritalolla pidetty Popcult Helsinki oli monilta osin hekumoiva menestys. Liput möivät loppuun ennakkomyynnin viimeisenä päivänä, ohjelmasalit olivat usein täynnä eli ohjelma selvästi kiinnosti kävijöitä, kunniavieraasta tykättiin, kukaan ei kuollut, eivätkä kulttuuritalon kapeat käytävätkään tukkeutuneet kuin välillä hetkellisesti.

Conipaikalla oli paljon väriä ja väkeä.

Tapahtuman suurin ongelma oli lopulta ehkä tapahtumapaikka, sillä kulttuuritalosta löydetyt ohjelmatilat osoittautuivat toistuvasti liian pieniksi (pääsalia lukuun ottamatta). Lisäksi paikan päällä lauantaina nautittu kana-äyriäispaella oli turhan suolaista ja voisilmäpullakin kuivahko, mutta kanttiinisapuska toki on sellaista kuin on, ja siitä on turha nipottaa.

Ohjelmakartassa kummastutti aluksi se, etteivät eri saleissa pyörivät ohjelmat yleensä alkaneet samaan aikaan. Tällainen siksakkaava ohjelmakartta tekee oman coniohjelmareitin suunnittelemisesta hieman vaikeaa ja saattaa myös rohkaista luennoilta kesken poistumiseen ja kesken saapumiseen. Toisaalta tapahtumapaikalla valinta alkoikin vaikuttaa tietystä näkökulmasta järkevältä, sillä ohjelmasiipeen vievä portaikko ja käytävä eivät ole kovin tilavia. Siksak-ohjelmakartan oli varmaankin tarkoitus ehkäistä ruuhkia, ja siinä se onnistuikin melko hyvin. Järjestelyllä oli siis negatiiviset mutta myös positiiviset puolensa.

Itselle oli varsin surku, että Afureko-blogin ihanien neitojen Don Bluth -luento oli päällekkäin oman luentoni kanssa, koska olisin mielelläni nähnyt sen. Muutenkin näiden luentojen kohderyhmät ovat varmasti pitkälti samat, joten on sääli, ettei molempien näkeminen ollut mahdollista. Toisaalta kummatkin luennot olivat täynnä, joten ehkä niiden sijoittelu jakoi suuremman porukan kahteen eri ohjelmaan. Siinä mielessä luentojen aikataulut toimivat siis hyvin, kun ohjelmasalien pieni kapasiteetti osoittautui muutenkin ongelmalliseksi.

Conikokemukseni riippuu usein pitkälti ohjelman aiheista ja laadusta, joten on erityisen mukavaa, ettei ohjelmatarjontaan tarvinnut pettyä. Yleisesti ohjelma oli kiinnostavaa ja hyvälaatuista, eikä ainakaan omasta lottorivistäni löytynyt ainoatakaan pohjanoteerausta. Kaikki puhujat, joita pääsin kuulemaan, olivat myös kiitettävän luontevia esiintyjiä.

Ohjelmatarjonnassa oli mielestäni löydetty hyvä tasapaino yhteen tuoteperheeseen ja laajempiin aiheisiin keskittyvien ohjelmien välille. Animeaiheisiin coneihin verrattuna Popcultissa oli reippaasti akateemispohjaista ohjelmaa, kun paikalla oli väitöskirjojaan populaarikulttuurin aiheista työstäviä ihmisiä. Näissä seteissä tyyli oli selvästi erilainen kuin mihin lähes yksinomaan fanielta faneille -näkökulmaan perustuvissa animetapahtumaohjelmissa on totuttu.

Oma ohjelmani Naiskuva Disneyn klassikoissa oli niin täynnä, että surukseni moni kiinnostunut jäi ulkopuolelle. Sisään päässeet kuitenkin vaikuttivat tyytyväisiltä, ja omastakin mielestä ohjelma sujui hyvin. Toivottavasti alkututinat eivät näkyneet ja kuuluneet yleisöön asti kauhean häiritsevästi, esiintymisjännitys siellä vain vähän tärisytteli. Lupailin luennon jälkeen laittaa slaidini nettiin, joten tässä linkki niihin – valitettavasti sisältö on lähinnä kuvia, mutta ehkäpä niistä saa jotain irti jälkeenpäin. Olen kuitenkin mahdollisesti kirjaamassa luentoa ylös blogikirjoituksen muotoon jossain vaiheessa sitten, kun saan ensin Prinsessapäiväkirjojen seuraavan askeleen eli Jasmine-analyysin alta pois. Disnerd dreams -blogista löytyy myös ihailtavan kattava selonteko luennon pääpointeista.

Ohjelmapalaute

”Ei se noin menny kirjassa!” – mitäs sitten? (Anna-Leena Harinen)

Luennon osallistava, yleisökeskusteluun rohkaiseva formaatti oli mukavaa vaihtelua tavallisille kalvosulkeisluennoille. Anna-Leenan esiintyminen oli toimivan varmaa, ja keskusteluosuuksissa keskustelun sujuva johtaminen sai luennon etenemään miellyttävästi.

Luennon alkuosan katsaus adaptaatiotutkimukseen ja sen historiaan oli oikein mielenkiintoinen. Oli kiinnostavaa kuulla, että akateemisen tutkimuksenkin parissa asenteet sovituksia kohtaan ovat muuttuneet uskollisuuden vaatimisesta enemmän niiden arvioimiseen itsenäisinä teoksina.

Tulen ja jään lauluun ja Game of Thronesiin keskittyvä alkuperäisteosta ja sovitusta vertaileva osuus jäi kuitenkin tuntumaan mielestäni vähän turhan teknispainotteiselta. Käsittelyyn pääsivät lähinnä näkökulman ilmaisukeinot ja eri tavat, joilla visuaalinen sovitus voi muuttaa alkuperäistä teosta kohtaustasolla, kuten kohtausten poistaminen, lisääminen ja yhdistely. Olisin toivonut enemmän analyysiä esimerkiksi siitä, millaisia teemoja, tunnelmia, juonikuvioita ja hahmopiirteitä eri versiot painottavat ja miksi. Tällaisiin suurempiin linjoihin ei valitettavasti juuri menty, vaikka niistäkin puhujalla olisi varmasti riittänyt juttua aiheeseen liittyvän gradun ja tekeillä olevan väitöskirjan verran.

Aihetta käsiteltiin kuitenkin fiksusti ja asiantuntevasti. Mainittu gradu löytyi pienellä googletuksella verkosta, joten pitänee lisätä se lukulistalle.

Toinen jalka Ankkalinnassa – tie fanista tohtoriksi (Katja Kontturi)

Olen päässyt seuraamaan Katja Kontturin Don Rosa -sarjakuvia käsittelevää puheohjelmaa eri tapahtumissa muutamaan otteeseen aikaisemminkin, ja hänen luentonsa ovat aina erittäin sisällökkäitä ja viihdyttäviä. Hurmaava esiintyminenkin tuo seuraamiskokemukseen paljon. Tällä kertaa luennolla saatiin vähän vähemmän tiukkaa substanssisisältöä, kun Katja keskittyi enemmän kertomaan elämäntarinaansa fanina, akateemikkona ja ankkatutkijana. Tämä näkökulma toisaalta juuri teki luennosta mielenkiintoisen ja sympaattisen.

Sarjakuva-analyysimallin esittely ilahdutti tietysti sarjakuvaharrastajaa, ja varsinkin luennon lopun analyysiesimerkki jäi mieleen hyvänä havainnollistuksena. Näiden lisäksi ankkatohtorin uraan liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista kertominen olivat itselleni luennon parasta antia. Pitääpä laittaa myös Rosa-väikkäri lukulistalle.

Ysäri-tv:n lyhyt oppimäärä (Päivi Niinikangas ja Anniina Salminen)

Kahden akateemisen ohjelman jälkeen oli ihan mukava seurata hetki vähän kevyempää ja hömppäisempää settiä. Tässä ohjelmassa ei juuri muuta sisältöä ollut kuin yleisöäänestyksessä etukäteen valittujen ysärisuosikkien paljastaminen, mutta vanhojen tuttujen sarjojen pintamuistelu ohjelmamuodossa oli ihan huvittavaa, vaikkei vetäjillä niistä mitään sen syvällisempää sanottavaa ollutkaan.

Ohjelman puitteet olivat niin herkullisen omistautuneesti ysäriteemaiset, että ohjelmaa seurasi mielellään muutenkin. Pöydällä lojuvat alkoholirekvisiitat, vetäjien asiaankuuluvat Todella upeeta -cosplayt ja autenttisen ysäri neonvärein koristeltu pp-esitys comic sanseineen ilahduttivat ja veivät tunnelmaan.

Arvostin neitojen panostusta ysäriteemaan.

”Kaikki ihastukseni ovat fiktiivisiä”: Henkilöhahmojen vetovoimasta (Essi Varis)

Sitten palattiin vielä kerran akateemisempaan näkökulmaan, josta saattoi osa mennä hieman ohi, kun salin huono happitilanne alkoi heikentää olotilaa. Essin ohjelmassa arvostin ehkä eniten hahmojen vetovoiman kognitiivista selittämistä. Muutenkin luennon aikana tuli esille hyviä pointteja aiheesta, kuten se että kaikki supersankarihahmot seuraavat suunnilleen samaa kaavaa. Anime- ja mangapiireissä vuosikausia pyörineenä oli myös mielenkiintoista kuulla täysin skenen ulkopuolista tulkintaa kulttuuritutkija Hiroki Azuman japanilaista hahmokulttuuria koskevista teorioista. Luennolla mainitut moe- ja kyara-konseptit ovat Japani-harrastajalle täysin arkipäiväisiä perustermejä, joten niiden lähestyminen eri näkökulmasta oli ihan avartavaa.

Jäin toisaalta kaipaamaan vähän henkilökohtaisempaa lähestymistapaa. Fanikulttuuri-ilmiöitä ja muita hahmoviehtymyksen ilmentymiä esimerkiksi käsiteltiin tiukasti ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös puhujan omista kokemuksista siitä, miten viihteen kuluttaja muodostaa tunnesiteitä hahmoihin. Luento tuntui siis ehkä vähän liiankin tiukasti akateemiselta.

Jarmo Koski Q&A

Sunnuntain aloitti kunniavieras Jarmo Kosken kyselytuokio. Yleisökysymykset lähetettiin Twitterin kautta, mikä oli teknisesti katsoen erittäin toimiva tapa järjestää ohjelma. Yleisökysymys-sessiot ovat aina vähän vaikeita siinä mielessä, että mikin kierrätys ja kuuluuko ananas pitsuun -kysymykset vievät turhaan aikaa fiksuilta kysymyksiltä, ja tällä järjestelyllä nämä ongelmat vältettiin. Toisaalta Twitter tuntuu vähän turhan suljetulta kanavalta, koska osalta kävijöistä varmasti puuttuu älypuhelin ja Twitter-tili, eikä internet-ongelmiakaan voi sulkea pois. Lopussa olisi periaatteessa ollut aikaa ottaa vielä yleisökysymyksiä Twitterin ulkopuolelta vanhanaikaisella manuaalisellakin tavalla, mutta toisaalta olisihan siitä syntynyt ylimääräistä sählinkiä.

Jarmo Koski itse oli erittäin hurmaava lavamies ja pystyi tuottamaan ihailtavan monia erilaisia, lapsuuden piirretyistä tuttuja ääniä aivan peräjälkeen. En ole itse tainnut koskaan altistua Salkkareille muutamaa hajajaksoa enempää, joten kysymysten keskittäminen Kosken muihin rooleihin sopi oikein mainiosti. Kyselytuokio avasi Kosken suhtautumista erilaisiin näyttelytapoihin ja roolihahmoihin paljon, ja taiteilijasta jäi erittäin sympaattinen kuva.

Otakun eksistentiaalinen kriisi (Jenna Pulkkinen)

Animeaiheista ohjelmaa tapahtumassa oli luonnollisesti niukasti, koska sitä nyt näkee kaikissa muissakin coneissa. Animefandomista pois pudonneen harrastajan pohdinnat tuntuivat kuitenkin varsin sopivalta aiheelta tällaiseen tapahtumaan. Itse en ole ajatellut antaa anime- ja mangaliekkini hiipua vielä lähiaikoina, mutta pidin tätäkin näkökulmaa varsin avartavana.

Jennan esiintyminen oli varsin näppärää, ja hän käsitteli hieman vaikeaa aiheettaan kiitettävän asiallisesti. Toissatalven frostigatea ja harrastajakunnan ”hyvän animeharrastajan” niskaan puskemia odotuksia pohdittiin hieman kärjistäen, muttei ketään osapuolta syyllistäen. On tietysti ikävää, jos alkaa tuntua siltä, että harrastajapiireihin hyväksytään vain, jos seuraa aktiivisesti tuoreita animesarjoja tai muuten täyttää tietyt muiden asettamat harrastamisen kriteerit. Välillä ohjelma tuntui toisaalta vähän siltä, että se olisi kaivannut ehkä myös yhä animeharrastajaksi itsensä laskevan ihmisen näkökulmaa, jotta aihetta olisi saatu pohdittua vähän monipuolisemmin.

Toisaalta olisi ollut mukava kuulla kontekstina myös, mikä animessa viehätti silloin, kun innostus oli suurimmillaan. Luennolla pyörittiin myös aika paljon viime vuosien conikulttuurin ympärillä, ja pohdittiin paljon sitä, millaisena kävijänä on tervetullut mihinkin tapahtumiin. Tämä jäi itselleni vähän vieraaksi lähestymistavaksi, koska minulle coneilla ei ole ollut varsinaisesti itsenäistä arvoa, vaan conittaminen on ollut vain erittäin tervetullut lisäosa anime- ja mangaharrastukseeni. Yleensä jätän suosiolla väliin sellaiset tapahtumat, joiden ohjelmapuoli ei kiinnosta.

On kuitenkin mukavaa, että Jenna tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että ehkä conien erikoistuminen onkin ihan hyvä juttu. Tapahtumat näyttävät siltä, miltä niiden järjestäjät haluavat niiden näyttävän, ja näin pitääkin olla.

Animepiirien lähestyttävyys nousee aina välillä keskusteluissa esiin.

Kädenjälki elokuvissa (Dinotski Helminen)

Popcultin viimeisen ohjelmaslotin vei Dinotskin Kädenjälki elokuvissa, vaikka myös samaan aikaan pyörineet aikamatkailujutut olisivat kiinnostaneet. Luento oli selkeän faktapainotteinen ja eteni yllättävän jouhevasti valmiiksi esiin haettujen youtube-videoiden varassa. Youtubeen luottaminen on toki aina hieman riskipeliä, mutta tällä luennolla kaikki sujui hyvin, eivätkä videot pätkineet tai laganneet juurikaan.

Suurin osa luennon sisällöstä olisi löytynyt helposti myös itse tuubia kaivelemalla, mutta eihän noita vanhoja making of -dokkareita oikeasti tule kovin usein itsenäisesti katseltua, joten turha luento ei missään nimessä ollut. Sen ydinsanoma ehkä olikin lopulta, että näitä pätkiä kannattaa oikeasti itsekin kaivella ja tutkia, koska niiden avulla oppii ymmärtämään ja arvostamaan enemmän vanhempiin fantasia- ja scifileffoihin uponnutta käsityöläistaitoa. Tuubipätkien avulla ihmeteltiin etenkin 80- ja 90-lukujen efektimerkkipaaluleffojen efektitaidetta.

Itse luennollakin Dinotskin rentoa videoiden päälle höpöttelyä oli varsin miellyttävää kuunnella. Hän onnistui tiivistämään vaivattoman oloisesti ja asiantuntevasti sen, mitkä oivallukset olivat minkäkin leffan työstämisessä merkittäviä. Star Warsien taustamaalauksista ja pienoismalleista edettiin animatronics-velho Jim Hensonin kautta Jurassic Parkin ja Terminator 2:n tietokone-efektejä ja muita tekniikkoja yhdistelevään tyyliin. Lopussa saatiin pieni yhteenveto ja mietittiin modernin pelkän CGI-tekniikan ja blue screen -tuotannon varaan nojautuvan leffateollisuuden hyviä ja huonoja puolia. Tällä lopun omalla pohdinnalla aiheesta olisi voinut olla vähän isompi osuus, mutta muuten tykkäsin.