Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 2

Edelleen elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tällä kertaa prinsessan rooli ei ole kovin suuri, mutta Jasmine tekee silti vaikutuksen.

Jasminenkin teksti oli lopulta katkaistava keskeltä kahtia pituuden vuoksi, vaikka hän ei ole edes yhtä keskeisessä roolissa kuin kaksi edellistä neitokaista. Hups.

Nyt Aladdinin uusimmalla katsomiskerralla huomioni kiinnittyi erityisesti veitsenterävään ohjaukseen. Yksinkertaisen värimaailman täydellinen hallinta, tapahtumien näyttäminen heijastusten kautta ja tehokkaat perspektiivit tekevät leffasta aivan huikean toimivan paketin. Varsinkin hämärissä iltakohtauksissa valaistus- ja värisuunnittelu saavat leffan näyttämään todella kauniilta, ja Jafarin päästessä valtaan palatsissa leimuava punainen hehku luo tehokkaasti painostavan tunnelman loppumittelöön. Jasmine ei siis ole ainoa nätti asia leffassa, vaan koko pätkä näyttää upealta alusta loppuun, vaikkeivät Ihmeiden onkalossa käytetyt tietokone-efektit enää nykypäivänä aivan vakuutakaan.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Jasminen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan säästin jälleen viimeiseksi summaamaan analyysin.

4. Roolitus

Jasmine on selkeästi sivuhahmo Aladdinin tarinassa. Hänen tarinansa on sidottu Aladdinin kehitykseen, eikä hänellä ole kovin paljoa itsenäistä toiminnallista fokusta. Leffa kuitenkin käyttää suhteellisen paljon aikaa Jasminen ongelmien purkamiseen, kun hän yrittää kääntää isänsä pään pakkonaimakauppojen suhteeen. Hänet esitellään paljon ennen kuin hän tapaa Aladdinin, joten hän pääsee kasvamaan emotionaalisesti itsenäiseksi hahmoksi, jonka jokainen ajatus ei liity vain mielitiettyyn.

Hän ei ole tyytyväinen tilanteeseensa ja on siinä mielessä hyvinkin aktiivinen, että yrittää toimia ja tehdä asialle jotain jo ennen ulkoa tulevaa kannustinta. Ariel lähtee varsinaisesti muuttamaan elämäänsä vasta Ursula-noidan tarjottua siihen yksinkertaisen mahdollisuuden ja Belle vasta isänsä Mauricen jouduttua pulaan. Jasmine sen sijaan rikkoo oman status quonsa täysin itsenäisesti päättäessään karata palatsista, vaikka pakomatka toki jääkin lyhyeksi.

Jasminen roolina on toimia lähinnä motivaationa Aladdinille, mutta hän on runsaan hahmokuvauksensa ansiosta elintärkeä osa leffaa, sen juonta, visuaalista ilmettä ja etenkin tunnemaailmaa. Jasminen toiminta ei ole yhtä tärkeää kuin Aladdinin, mutta hänen tunteensa, ahdistuksensa ja vapaudenkaipuunsa ovat. Koko elokuva muodostuisi täysin erilaiseksi, jos hän olisi erilainen hahmo, sillä häneen käytetään leffassa niin paljon aikaa. Hän ei siis ole missään määrin korvattavissa.

Jasmine on toisaalta korostuneesti pelastettavan prinsessan roolissa. Aladdin pelastaa hänet omenakauppiaalta markkinoilla ja myöhemmin tavallaan myös palatsin seinien sisältä lennättämällä häntä Taikamatolla ympäri maailmaa. Leffan lopussa Aladdin pelastaa koko Agraban Jafarin hirmuhallinnolta ja vielä erikseen tiimalasiin jumiin jääneen Jasminen tukehtumiskuolemalta.

”Kuulostaa ihan NNP:ltä – nuori neito pulassaaaaaah!”, kuten Herkuleen Phil asian ilmaisi.

Jasmine puolestaan lähinnä yrittää pelastaa Aladdinin, kun vartiokaartin johtaja Razoul joukkoineen tulee vangitsemaan pojan Jafarin käskystä. Razoul tottelee kuitenkin Jafarin komentoa ennemmin kuin prinsessan, joten Jasminen ponnistuksista ei ole suurta apua, ja Aladdin viedään tyrmään. Loppukahakan aikana Jasmine sen sijaan onnistuu harhauttamaan Jafaria, jotta Aladdin pääsisi käsiksi taikalamppuun. Leffan taattuna hampaidenkiristelyhetkenä toimii kuitenkin aina kohta, jossa Jasmine suutelee Jafaria viimeisenä keinona pelata aikaa – mutta Aladdin mokaa operaation jäämällä toljottamaan tapausta tyhmänä sen sijaan että hyödyntäisi Jasminen harhautuksen ja nappaisi lampun.

Jasminen toiminta on siis selkeästi avustavaa ja melko tehotonta, joskaan ei oikeastaan hänen omasta syystään, vaan siksi, että leffa on käsikirjoitettu korostamaan Aladdinin sankaruutta. Nuorukainen saa pelastaa päivän kerta toisensa jälkeen, mikä syö merkittävyyttä Jasminen hahmolta. Olisi ollut mukavaa, jos Jasminen omakin toiminta olisi johtanut leffassa johonkin. Varsinkin hänen toiminnalleen harhautuskohtauksessa olisi voitu antaa enemmän painoarvoa niin, että Aladdin olisi hänen ansiostaan saavuttanut enemmän, eikä kompastunut juuri ennen maaliviivaa.

Jatkoleffoissa prinsessa pääsee kyllä mukaan toimintaan antamalla fyysisesti kuonoon parille pahiskätyrille. Sen sijaan Jasminen merkitys tarinoille (jopa niiden tunnepuolelle) jää täysin mitättömäksi, ja hänestä tulee niissä täysin korvattavissa oleva hahmo. Hänellä ei ole enää mitään itsenäisiä ajatuksia tai tunteita. Jafarin paluu keskittyy Jafarin ex-kätyri Jagon lojaliteettikonfliktiin ja Varkaiden kuningas Aladdinin perhekonfliktiin, eikä Jasminella ole kummassakaan pätkässä oikein muuta roolia kuin olla mukana roikkuva kiintiönainen.

Välibonus: Romanssi

Aladdin on naisjohtoisten Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja Hirviön jälkeen paluu miesjohtoiseen romanssiin. Aladdin ottaa usein johdon romanttisen parin kanssakäymisessä, vaikka Jasmine yllättääkin hänet muutamaan otteeseen ja osaa onneksi ajatella ja toimia itsekin.

Leffan romanssi on rakennettu tukemaan Aladdinin hahmonkehitystä, ei niinkään Jasminen. Ensin katupoika on tyytymätön köyhään elämäänsä, ja prinsessan tavattuaan hän alkaa olla tyytymätön myös itseensä. Toivottuaan Hengeltä prinssin statusta voidakseen lähestyä Jasminea uudestaan hän pyrkii myös muuttamaan koko olemuksensa ja käytöksensä. Hän haluaa esiintyä prinsessalle kokonaan uutena ihmisenä, sillä uskoo, että ei omana itsenään riittäisi tälle.

Aladdinin valehtelu painaa romanssia jatkuvasti, ja sitä on tästä syystä myös kritisoitu paljon. Hän yrittää voittaa Jasminen itselleen teeskentelemällä olevansa joku muu kuin on. Hänen pöyhkeä alter egonsa ei kuitenkaan saa prinsessalta vastakaikua ennen kuin prinssillinen esittäminen jää vähemmälle. Tämänkin jälkeen Aladdin jatkaa edelleen prinssiydestään valehtelua, kunnes päättää vasta Hengen kanssa riideltyään lopulta kertoa Jasminelle koko totuuden. Jafar ehtii kuitenkin edelle ja paljastaa Aladdinin saatuaan lampun ja Hengen haltuunsa. On vähän sääli, että tapahtumat etenevät niin nopeasti, ettei Aladdinin petosta ehditä oikeastaan käsitellä.

Aladdin on niin keskittynyt siihen, mitä hän itse haluaa ja kuka hän itse yrittää olla, että hän unohtaa täysin kosioretkensä tärkeimmän asian. Jasmine on heidän ensimmäisen tapaamisensa aikana ilmaissut varsin selvästi, ettei ole tyytyväinen elämäänsä.

Aladdin on kuitenkin niin huolissaan omasta habituksestaan, että hän unohtaa täysin hetken, joka alun perin rakensi siteen heidän välilleen. Silloin molemmat huokasivat olevansa loukussa omassa elämässään ja huomasivat jakavansa erilaisuudestaan huolimatta saman ongelman. Prinssiksi muututtuaan Aladdin on huolissaan vain siitä, millainen prinssin pitäisi olla, eikä hän malta pysähtyä miettimään, mitä Jasmine haluaa. Onneksi hänen esityksensä rakoilee kuitenkin sen verran, että tarkkaavainen Jasmine näkee sen läpi.

Jasmine ja Aladdin tuntevat välittömästi vetoa toisiinsa, mutta rakkauden kipinä syttyy vasta, kun he löytävät elämästään jotain yhteistä. Sääli, että Aladdin on niin mäntti, ettei muista tätä hetkeä enää myöhemmin.

Pelastettuaan Agraban omana itsenään katurotan nokkeluudellaan Aladdin on ansainnut Jasminen ja Sulttaanin anteeksiannon. Hän myös ottaa vastuun teoistaan vapauttaessaan Hengen tälle tekemänsä lupauksen mukaisesti, ja hän vaikuttaa oikeasti oppineen läksynsä totuuden arvosta. Aladdinin ja Jasminen romanssi toimii siis mielestäni ensimmäisessä leffassa, koska se tiedostaa Aladdinin valintojen olevan huonoja, vaikka ongelman käsittely jääkin vähän puolitiehen.

Valitettavasti jatko-osat kuitenkin muussaavat sen, mikä sai valehteluteeman toimimaan ensimmäisessä leffassa. Jafarin paluu keksii toistaa Aladdinin valehteluasetelman pienemmässä mittakaavassa, kun hän piilottelee Jasminelta ja Sulttaanilta henkensä pelastanutta Jagoa. Kun Jagon läsnäolo palatsissa paljastuu, Jasmine suuttuu täysin oikeutetusti: ”Taas salaisuuksia ja valheita! Aladdin, luulin sinun muuttuneen.” Jagon suorittaman pienen käänteispsykologisen manipuloinnin jälkeen prinsessa antaa kuitenkin anteeksi täysin ehdoitta kuin tyhmyri. Enää Jasmine ei edes toru sulhoaan tai halua tämän pyytävän anteeksi, vaikka tämän ehdottomasti pitäisi – ja tämä yrittääkin. Ongelmana ei ole anteeksianto itsessään, vaan se, että asia vain lakaistaan maton alle.

Lalalaa, kuka tarvitsee rehellisyyttä ja luottamusta kun rakkaus voittaa kaiken lalalaa! Forget About Love on tosin silti hieno biisi varsinkin suomeksi.

Varkaiden kuninkaassa taas Aladdin valehtelee jälleen Jasminelle ja Sulttaanille uskotellessaan isänsä Cassimin olleen 40 rosvon vankina, vaikka tietääkin tämän olleen näiden johtaja. Kun valhe taas kerran paljastuu Cassimin yritettyä käydä varkaisiin palatsissa, Jasmine näyttää pettyneeltä kolme sekuntia, mutta sitten koko asia unohdetaan, kuten aina. Jatko-osat viestittävät, että Aladdin ei itse asiassa ole oppinut mitään, vaan pettää edelleen läheistensä luottamuksen uudelleen ja uudelleen. Jagon ja Cassimin tapaukset eivät toki ole niin vakavia kuin ensimmäisen leffan paljon suuremmat valheet. Jatkuva valehtelu luo kuitenkin ikävää tuntua siitä, ettei Aladdin itse asiassa luota Jasmineen. Prinsessa taas on tyhmelin lailla valmis antamaan toistuvasti anteeksi rakkauden nimissä.

Ensimmäinen leffa kertoo, että ystävien luottamusta ja omaa itseään ei saa pettää edes rakkauden tähden, mutta jatko-osat vääntävät sanoman päälaelleen. Niissä se, että Jasmine ja Aladdin rakastavat toisiaan, saa Jasminen antamaan ehdoitta anteeksi kaiken valehtelun. Tämä on mielestäni huonoin mahdollinen tapa toteuttaa ”rakkaus voittaa kaikki esteet” -tyylistä viestiä. Jasmine ei olekaan enää oman arvonsa tunteva ja muilta kunnioitusta vaativa nuori nainen, vaan pelkkä aivottomasti rakkauden nimeen vannova ovimatto.

[En muuten vihaa Aladdinin jatkoleffoja, vaan niissä on mielestäni monia hyviä puolia. Ne vain näyttäytyvät rumimmillaan Jasminesta puhuttaessa, minkä takia niistä ei ole tämän kirjoituksen kontekstissa juurikaan hyvää sanottavaa.]

Välibonus: Isä ja tytär

Jasmine on jo kolmas äiditön Disney-neito peräjälkeen, ja Arielin ja Bellen tavoin hänelläkin on tärkeä suhde isäänsä. Sulttaanin suhde tyttäreensä on mielenkiintoisesti jotain Tritonin tyttärensä elämää hallitsemaan pyrkivän auktoriteetin ja Mauricen tyttärensä omiin valintoihin luottavan asenteen väliltä.

Pullukka, lyhyt ja lapsenomaisen hupsu Sulttaani muistuttaa luonteeltaan pehmeänhöpsöä Mauricea. Hän pyrkii kuitenkin Tritonin tavoin määräämään tyttärensä elämänvalinnoista, vaikka onkin valmis kunnioittamaan Jasminen toiveita tiettyyn pisteeseen asti. Aviomies on otettava määräpäivään mennessä ja tämän on oltava prinssi, mutta näissä rajoissa Sulttaani haluaa antaa Jasminen päättää itse.

Sulttaani ei yleisölle päin vaikuta kunnioitusta herättävältä tai ankaralta hallitsijalta, varsinkaan verrattuna jylhän salskeakroppaiseen Tritoniin. Elokuvan sisällä Jasmine kuitenkin todella pelkää, että hänen isänsä pakottaa hänet naimisiin. Jasmine yrittää neuvotella Sulttaanin kanssa naimisiinmenosta, sillä haluaa naimisiin rakkaudesta, eikä siksi, että laissa näin sanotaan.

Sulttaanin mielestä lintu kuuluu häkkiin.

Sulttaanin ero Mauriceen verrattuna onkin, että hän on naimakauppa-asiassa lähes yhtä tyly ja järkkymätön kuin Triton ihmismaailmaan tutustumisen suhteen. Jasmine kokeekin, että määräpäivän lähestyessä ainoa tapa välttää pakkoavioliitto on karata palatsista. Lopulta Sulttaani tietysti myöntyy Tritonin lailla antamaan tyttärensä valita puolisonsa, vaikkei tämä olekaan sellainen kuin isä olisi etukäteen toivonut.

On kuitenkin hieman hassua, ettei Jasmine saa käännettyä itse isänsä päätä, sillä näistä kahdesta tyttärellä on selvästi voimakkaampi luonne ja enemmän älyä. Jafarin anastettua vallan ja käskettyä Sulttaania ja Jasminea kumartamaan Sulttaani on heti valmiina tottelemaan, mutta Jasmine kieltäytyy ehdottomasti. Loppukohtauksessa Jasmine myös toimii nopeasti ja fiksusti Jafarin harhauttamiseksi, mutta Sulttaani on tilanteessa täysin avuton.

Jasminen siis voisi kuvitella olevan niskan päällä kaksikon vuorovaikutustilanteissa, ja on hieman outoa, ettei hän ole. Kenties hän on kasvanut liiaksi kiinni rooliinsa tyttärenä ja tottunut siihen, että kaikki hänen ympärillään aina komentelevat häntä, mikä saa hänet luovuttamaan riidoissa ennen aikojaan.

Toisaalta Jasmine myös luottaa isäänsä ja uskoutuu tälle, kun Jafar on kertonut tapattaneensa Aladdinin syytettynä prinsessan kidnappaamisesta. Isä ja tytär selvästi välittävät toisistaan suuresti, ja Sulttaani tekee parhaansa ymmärtääkseen ja tukeakseen Jasminea.

5. Sympaattisuus

Vaikka Jasminea kohdellaan jatkoleffoissa ikävästi, pidän hahmosta valtavan paljon. Hänen persoonallisuutensa on kuvattu niin eläväisesti ja siihen on käytetty niin paljon huolta ja aikaa, etten voi olla tykkäämättä.

Jasmine on epäkelpojen liehittelijöiden lähellä varuillaan, äksyilevä ja juoniva, mutta muuten ihanan vilpitön tunteissaan. Kemiat Aladdinin kanssa säkenöivät myös kivasti.

Sinänsä naisellisia sulojaan miesten viemiseksi hyödyntävä nainen on toki rapea stereotyyppi. Disneyn klassikoissa ei kuitenkaan ole ennen ollut näin käyttäytyvää päähenkilöä, mikä tuo Jasmineen mielestäni varsin tuoreen tuulahduksen itsevarmuutta. Hän leikittelee miehillä, jotka eivät kunnioita häntä, ja näyttää näille tavallaan olevansa näiden yläpuolella, kun nämä menevät välittömästi halpaan kyseenalaistamatta.

Pidän siitä, että Jasmine puolustaa itseään ja omaa arvoaan lannistumatta, vaikka kaikki miehet hänen elämässään yrittävät hallita häntä. Bellen tavoin Jasminekaan ei koskaan alistu muiden vallan alle, vaikka Jasminella onkin paljon edeltäjäänsä vähemmän sananvaltaa elämässään.

Jasminen arvostusta vaativan hahmokaaren valossa on kuitenkin melko ironista, että prinsessan pääasiallinen tehtävä on loppupeleissä toimia Aladdinin palkintona. Jasminen tilanne on itse asiassa hyvin samanlainen kuin Prinsessa Ruususen Auroran, sillä kummatkin ovat ajautumassa avioliittoon, jota eivät halua, ja kummatkin ovat melko voimattomia oman elämänsä muuttamiseen. Onneksi Jasminella on kuitenkin hyvin voimakas presenssi leffassa, toisin kuin persoonallisuudeltaan viehättävällä mutta muuten täysin sivuun jäävällä Auroralla. Sen ansiosta Agraban prinsessa ei jää kaiken muun varjoon, vaan hänen läsnäolonsa määrittää leffaa vähintään yhtä paljon kuin Aladdinin toiminta.

On sääli, ettei tarina anna Jasminelle kovin paljon tilaa todella loistaa itsenäisesti. Vika ei ole lainkaan hahmossa, joka kyllä yrittää kovasti vaikuttaa asioihin. Hänet vain on kirjoitettu tarinaan, joka keskittää huomionsa vahvasti miespuoliseen pääosaan, joten ratkaiseva toiminta on aina ohjattu Aladdinille. Leffa ei myöskään haasta Jasminea juurikaan, vaikka hänestä rakennetaan niin voimakas hahmo, että hänestä olisi voitu saada irti paljon enemmänkin.

Periaatteessa melko tehottomaksi love interest -hahmoksi Jasmine on kuitenkin poikkeuksellisen näkyvä ja tuntuvat osa leffaa. Hahmo on tavallaan olemukseltaan niin vahva, että nousee vaikuttavuudessaan sivuroolinsa yläpuolelle.