Animetalvi parhaiden openingien kautta

Olen koko alkuvuoden hifistellyt animesarjojen openingeista ihan ennennäkemättömällä raivolla, joten täytyi päästä miettimään talvikauden animesarjojakin parhaiden alkutunnarien pohjalta.

The Promised Neverland OP

Rauhaisen orpokodin vanhimmat lapset päättävät paeta, kun he saavat tietää kauhean totuuden siitä, minne ”adoptoidut” lapset oikeasti päätyvät.

Kappale: Touch Off (UVERworld)

The Promised Neverlandin (Yakusoku no Neverland) OP yhdistää mahdottoman hyvin energistä päättäväisyyttä ja ahdistavaa umpikujaan jumittumisen tunnetta. Kappale on monisävyinen, ja video on ohjattu istumaan musiikin rytmiin täydellisesti. Yksittäiset kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta, koska kappaleen tahtiin sumentuva ja tarkentuva kamera sekä tummana roiskuvat värit pääsevät parhaaseen loistoonsa nimenomaan liikkeessä. Tunnelmankuvaus onkin tämän OP:n kantava voima.

Alkupuolellaan OP myös esittelee päähenkilönsä ja näiden keskinäiset roolit tehokkaasti. Sosiaalinen, suorasukainen ja energinen Emma esitellään hyvin hymyileväisenä ja fyysisenä hahmona hyppimässä innokkaasti ja halailemassa pienempiä lapsia. Hän myös nappaa niskahaliin pääpojat Normanin ja Rayn, mikä heijastaa hänen rooliaan kolmikon eteenpäin ajavana voimana, suunnannäyttäjänä ja emotionaalisena liimana.

Tiimin strategisena painopisteenä toimivan Normanin osalta OP keskittyy esittelemään hänen eri puoliaan. Ensin hän näyttää yleisölle määrätietoisen hymyn, joka kertoo, että tilanne on hallinnassa. Sitten seuraa lempeän ystävällinen naurahdus. Kolmantena näytetään päättäväinen mutta hyvin vakava ilme, johon vahva varjostus tuo painostavuutta ja pahaenteisyyttä. Hahmosta on vaikea päätellä, onko hän lämmin vai kylmä, empaattinen vai juonitteleva – vai kaikkea tätä.

Kylmä Ray taas mulkoilee katsojia alaspäin. Hän vetäytyy omiin oloihinsa lukemaan, ja ohi kulkiessaan tarkkaavaisena huomaa kameran ja peittää sen kädellään. Kameran peittäminen toimii näpsäkästi samalla kertaa sekä pienenä neljännen seinän rikkomisena että viittauksena siihen, miten Rayn roolina on tiedon kerääminen tarkkailijan asemassaan.

Mielenkiintoisen esittelyn saavat myös pääantagonistien virkaa toimittavat orpokodin pitäjät, äiti Isabella ja sisar Krone. Kumpaakaan ei esitetä OP:ssa suoraan vastustajana, vaan heidän esittelynsä on näennäisen ystävällinen, mutta siihen on integroitu pahaenteisiä piirteitä.

Juuri ennen kuin näemme Isabellan äidillisesti hymyilevän lähikuvan, ruudulla läpyttelee perhonen, joka hajoaa palasiksi heti Isabellan esittelyhetken jälkeen. Äkkinäisen voimakas tapa, jolla Isabella napsauttaa kädessään pitämän taskukellon kiinni, tuo hahmoon myös hyytävän sävyn, vaikka hänen painostavan lempeä hymynsä ei värähdäkään. Kronen lähikuvassa taas hänen kasvonsa vääntyvät iloisesta epäystävälliseen hymyyn aivan hetkeksi. Kun hän tämän jälkeen taas leikkisästi hymyillen kauhaisee kasan lapsia syliinsä, hetki tuntuu ristiriitaisen karmivalta.

OP on lohduttoman synkkä, ja sarjan luonnetta juonittelutarinana korostaa tunnarin läpi esillä oleva palapeliteema. Sytytyslankateema taas tuo pätkään kiireisyyden tunnun – aikaa ei ole tuhlattavaksi, vaan kello seuraavan lapsen karmaisevaan kohtaloon tikittää jatkuvasti. OP edustaakin paremmin mangan ripeästi etenevää rytmitystä enemmän kuin animen viivyttelevämpää kerrontaa. Aiemminkin kehumani manga on pitänyt ainakin minut otteessaan tiukemmin, mutta animesovituskin on kelpo jännäri ja sen ensimmäinen tarinakaari päättyi vahvaan nuottiin.

Kaguya-sama: Love Is War OP

Kaguya Shinomiya ja Miyuki Shirogane ovat yhdessä oppilaskunnan hallituksessa ja tosi ihastuneita toisiinsa. Koska rakkauden tunnustaminen on heikkoutta, molemmat tekevät parhaansa saadakseen toisen tunnustamaan ensin.

Kappale: Love Dramatic feat. Rikka Ihara (Masayuki Suzuki)

Kaguya-sama: Love Is War (Kaguya-sama wa kokurasetai: tensai-tachi no renai zunousen) nousi minulle talvikauden yllättäjäksi, jonka parissa tuli huudettua riemukkaasti ruudulle kerta jos toinenkin, kun pääpariskunta käyttäytyi turhauttavan lapsellisesti yrittäessään suojella päähänpinttymäänsä. Samalla sarja oli vaikeilussaan kovin sympaattinen, hauska ja söötti sekä visuaaliselta toteutukseltaan melkoisen tyylikäs. Dramaattiseltakin puolelta koin saavani ihan hyvää sisältöä, kun huumoritykityksen välistä puskee välillä vakavampia sävyjä sen osalta, miten kipeästi rikkaan perheen tyttärenä kasvanut Shinomiya kaipaa lämpimiä ystävyys- ja perhesuhteita.

OP ottaa ihastuttavan häpeilemättömästi kaiken irti Kaguya-saman melko yksinkertaisesta ”rakkaus on sotaa” -teemasta ja komediagenrestä. Itseironiset sydämet vilistävät kaikkialla, vaikka hahmot yrittävät kovasti peitellä tunteitaan viileällä ulkokuorellaan. Hassunaamoja OP ei onneksi käytä, vaan pääkaksikko heiluttelee toisiaan kohti kaikenlaisia aseita nunchakuista käsikranaatteihin täysin vakavalla naamalla, valmiina ottamaan yhteen peleistä vaarallisimmassa.

Mahdottoman tyylitelty ja hauska OP voimistaa itse sarjankin huumoria erinomaisesti ja asettaa katsojan odotukset sarjaa kohtaa juuri oikeaan asentoon. Nyt höpsöillään ja kunnolla! Kappalekin on vinkeän nostalgisen kuuloinen.

Erityisen hienoja hetkiä ovat hahmojen varjoilla leikittelyt. Otsikkolinkin videon kohdassa 0:39 hahmot vaanivat toisiaan aseet kädessä. Samalla Shinomiya kuitenkin väijyy Shiroganen varjoissa ja Shirogane Shinomiyan varjoissa, ja kumpikin hahmo on niin keskittynyt omaan hyökkäykseensä, ettei edes huomaa takaa lähestyvää vaaraa. Kohdassa 1:10 taas kummankin hahmon varjo on täynnä pinkkinä hehkuvia sydämiä, vaikka hahmot tuijottavat toisiaan tuimina. Sydämet vilahtavat hauskasti myös molempien silmissä heidän tuijottaessaan toisiaan ja piilotellessaan aseitaan selkiensä takana.

Koko tapaus kulminoituu mahtavasti siihen, kun molemmat tähtäävät kasvotusten toisiaan (edelleen kovin vakavina), ja liipasinten painaminen saa koko koulun räjähtämään hehkusydämistä. Loisteliaan ylilyöty loppu hykerryttää takuuvarmasti ja toimii myös hyvänä kontrastina itse sarjan viimeiselle jaksolle, joka puolestaan valitsi onnistuneesti dramaattisemman nuotin kertoakseen, miten pitkälle hahmot ovat sarjan aikana edenneet keskenäisissä suhteissaan.

Dororo OP

Hyakkimaru syntyi ilman raajoja, ihoa ja aisteja, jotka hänen isänsä oli myynyt demoneille vastineena maidensa suojelusta ja vauraudesta. Proteesintekijän kasvattama Hyakkimaru ryhtyy vaeltavaksi demoninmetsästäjäksi ja saa palasia itsestään takaisin aina surmattuaan yhden isänsä suojelijademoneista. Hänen seuraansa lyöttäytyy orpo Dororo-lapsi. (Onpas täysin mahdoton sarja kuvata lyhyesti…)

Kappale: Kaen (Ziyoou-vachi)

Osamu Tezuka ei ole suosikki-mangakoitani, mutta hänen Dororo-sarjansa (ilmeisesti hyvin vapaamuotoinen) uusintasovitus on ollut tosi mielenkiintoista katsottavaa ja talven ehdottomia kohokohtia Mob Psycho 100:n mainion kakkoskauden ohella.

Neverlandin ja Kaguya-saman opening-kappaleet sopivat sarjoihin kuin nyrkki silmään niin sävynsä kuin lyriikoiden puolesta ja on selvästi sävelletty nimenomaan omia sarjojaan varten. Dororon kappale teki kuitenkin jännästi vaikutuksen sillä, miten se ei tunnu oikein sopivan sarjaan. Sanat eivät millään erityisellä tavalla liity sarjaan, vaan tuntuvat vähän höpöhöpöltä.

Kappaleen sävykin hätkäyttää – OP:n pyörähtäessä käyntiin ajattelen edelleen useamman kymmenen katsomiskerran jälkeen, että enpäs odottanut tälle sarjalle tällaista avauskappaletta. Kappaleen intensiivinen emo-joikuminen ilahduttaa minua henkilökohtaisesti suuresti, mutta se luo myös hyvän kontrastin siihen, millaisen OP:n kuvittelisin sopivan sarjaan. Tämä tekee pätkästä kokonaisuutena mieleenpainuvan, yllättävän ja voimakkaan.

Dororon OP on omistettu kokonaan sarjan hahmoille, ja sillä on myös siistin rempseä näkökulma näihin. Se esittää päähenkilö Hyakkimarun paljon intohimoisempana ja tunteikkaampana hahmona kuin millaisena hän esiintyy yhä kesken olevan sarjan alkupuoliskolla. Hänen rinnassaan loistaa auringon lailla palava sydän, hänen tekosilmistään heijastuvat liekit, hänen kanssakäymisensä sarjan puolivälissä tapaamansa Mio-tytön kanssa on aktiivista ja täynnä hyvin intensiivistä kehonkieltä. Hän itkee, huutaa ja kamppailee. Itse sarjassa Hyakkimaru on pitkään nukkemaisen passiivinen hahmo, joka alkaa vasta vähitellen sarjan edetessä muuttua ilmeikkäämmäksi ja näyttää enemmän tunteita sitä mukaan, kun hän saa aistejaan ja ruumiinosiaan takaisin demoneilta. Yksi hahmon kehittymisen kiehtovuudesta onkin hänen hidas inhimillistyisensä ja totuttelunsa uusiin aisteihinsa.

Kontrastin takia OP:n lähestymiskulma Hyakkimaruun on mielenkiintoinen ja tuntuu kertovan hahmon tulevasta potentiaalista: siitä, että hahmon sisällä voi palaa tuli vaikka ulkoisesti hänellä ei sarjan alussa olekaan tapoja tai tarvetta näyttää sitä. Samalla OP heijastaa hahmon kehitystä sarjan alkupuoliskon aikana, kun hän alkaa pitää asioita merkityksellisinä.

OP myös keskittyy Hyakkimarun taisteluihin ihmisten kanssa sen sijaan että pääroolissa olisi demonien kanssa yhteenottaminen. Tämä ennakoi ensin, että hahmo joutuu ennen pitkää napit vastakkain ihmistenkin kanssa. Toisaalta myöhemmin OP muistuttaa sokean munkin varoituksesta, että Hyakkimarusta saattaa tulla enemmän hirviö kuin ihminen, mikäli hän antaa raivon sokaista itsensä.

Dororon osalta OP taas korostaa hahmon yksinäisyyttä ja herkkyyttä, vaikka itse jaksoissa hänet esitetään useammin pirtsakkana, iloisena ja neuvokkaana lapsena. Dororo seisoo OP:n aikana useaan otteeseen ruudulla yksin, huolestuneen näköisenä, kädet ympärilleen kiedottuna. Korostamalla hahmoista sellaisia puolia, jotka eivät ole niin esillä itse sarjassa OP onnistuu aidosti tuomaan näihin uusia puolia ja pitämään mielessä hahmojen moniulotteisuuden silloinkin, kun sitä ei käsillä olevassa jaksossa juuri näy. Kun ennen pitkää saamme nähdä takauman kautta Dororon taustoja, OP on jo valmiiksi teroittanut mieliimme, miten ne ovat vaikuttaneet häneen.

OP on myös visuaalisesti komea vaimeandramaattisen värimaailmansa kanssa. Pyörivä kamera tuo intensiivisyyttä sen keskivaiheisiin, ja kameran edestä vilistävät kukat ja ruohot lisäävät kuvaston elävyyttä ja kerroksellisuutta. Tulimotiivi kulkee systemaattisesti pätkän läpi lisäten dramaattisia panoksia, ja etenkin heijastusten käyttö onnistuu luomaan sekä hienoja visuaalisia fiiliksiä että rakentamaan sisältöä.

Pätkän alkupuolella Dororon juokseminen heijastuu Hyakkimarun silmistä pohjustaen hahmojen läheiseksi kehittyvää suhdetta. Hyakkimarun ja hänen pikkuveljensä Tahoomarun yhteenotto taas povaa Tahoomarun ääriviivojen sisään heijastuessaan sarjan alkuvaiheilta lähtien hahmojen välillä häämöttävää konfliktia.

Kokonaisuus on aivan mahtava hahmo-OP, joka saa hypen päälle joka jakson alussa. Tunnelmat siirtyilevät alkutunnaria katsoessa koko ajan ajatuksesta ”Oi että tuo oli aika siisti konflikti!” ajatukseen ”Uuh tämmöinen juttu on ilmeisesti vielä tulossa, ai miten jännää, mitenköhän siinä käy!”

Ainoa kauneusvirhe koko puolitoistaminuuttisessa on mielestäni loppumontaasissa välähtävä Dororon mustasilmäinen, Tezuka-tyylinen hassunaama, joka tuntuu olevan ihan väärässä paikassa – ensinnäkin siksi, että se luo niin ison tunnelmahyppäyksen OP:n muuten erittäin dramaattisesta rekisteristä, ja toisekseen siksi, ettei pienen lapsen hakattu naama ole minusta kauhean otollinen paikka hassunaamalle muutenkaan.

Kuvat:
The Promised Neverland © Kaiu Shirai, Posuka Demizu/SHUEISHA,THE PROMISED NEVERLAND COMMITTEE
Kaguya-sama: Love Is War © Aka Akasaka/SHUEISHA, PROJECT KAGUYA
Dororo © Tezuka Production/Twin Engine Inc.