Tervetuloa Missing Linkin joulukalenteriin! Kirjoitan joka päivä yhdestä Disneyn klassikon laulukohtauksesta ja kerron, miksi se lukeutuu suosikkeihini. Kalenteriin päässeet musiikkinumerot ovat osapuilleen paremmuusjärjestyksessä, eli mitä lähemmäs joulua päästään, sitä enemmän arvostan päivän laulukohtausta. Jokainen listan kohtauksista on kuitenkin omalla tavallaan upea.
Koska Disneyn suomidubbaukset ovat aivan ensiluokkaisia ja monesti tutumpiakin meille suomalaisille kuin alkuperäiset, käsittelen rinnan suomalaisia ja amerikkalaisia versioita. Liitän postauksiini tuubivideon siitä versiosta, jota itse pidän parempana, ja pyrin kirjoittamaan aina tarpeen vaatiessa sanasen eri ääniraitojen vertailua. En varoita spoilereista erikseen, koska oletan Disneyn klassikot sen verran yleissivistykseksi.
Part of Your World / Kanssasi sun (1990) / Unelmiin mä jään (1998) (Pieni merenneito)
Jos Disney-laulu on joskus kummunnut täydellisesti suoraan hahmon sydämestä niin tässä. Tämä kohtaus, kuten moni muukin Arieliin keskittyvistä osista elokuvaa, on animaattorien juhlaa. Arielin liikkeistä ja ilmeistä näkee, että joukko ihmisiä on antanut kaikkensa saadakseen Arielin antamaan kaikkensa.
Vesi ympäristönä luo upean dynaamisen ja uniikin tempon Arielin liikkeille. Jopa tytön hiukset on valjastettu korostamaan tunnetta. Erityisenä esimerkkisuosikkina toimii kohdasta 3:17 alkava jatkumo. Kummasteltuaan maalauksen liekkiä Ariel käännähtää äkisti miettien otsa rypyssä, mitä ihmismaailmanverbiä olikaan hakemassa, ja samalla hän joutuu pyyhkäisemään hiuksensä syrjään kasvoiltaan. Liikkeellä hän paitsi varmistaa näkökenttänsä myös korostaa ankaraa muistista hakuaan. Me näemme yleisönä, ettei kyseessä ole pelkkä arkipäiväinen ”mikäs se sana nyt taas olikaan” -tilanne, vaan oikean sanan mieleen palauttaminen on hänelle tosiaan äärimmäisen välttämätöntä. Hänen silmänsä laajenevat ja hän ottaa oikein vauhtia pusertumalla hieman kasaan, jolloin hänen hiuksensa leviävät hänen ympärilleen. Sen jälkeen hän ponnistaa täyteen pituuteensa kuuluttamaan tärkeää ihmismaailman sanaa, jonka pystyi kuin pystyikin muistamaan, ja hiukset heilahtavat alaspäin jälleen alleviivaten liikettä ja sen mukana vyöryvää tunnetta. Ihan totta, säkeen ”BUUUUURRRRN!” ulvomisen pitäisi kaiken järjen mukaan kuulostaa pienen Disney-tytön suusta lähteneenä infernaalisen tyhmältä, mutta kohtauksen kokonaisuudessa se tuo esille Arielin hahmoon ladatun intohimon upeasti.
Eikä tässä vielä kaikki, Ariel jatkaa suoraan yhtä ponnekkaasti seuraavalla säkeellä heilauttaen päänsä taakse ja vaipumalla jälleen hieman kokoon jolloin hänen hehkuva kuontalonsakin painuu kertomaan selvin kuvin, kuinka radikaalista liikkeestä maalla kävelyyn verrattuna jälleen on kyse. Arielin kieppuminen luolassaan ilman normaalin painovoiman aiheuttamia rajoituksia todellakin mahdollistaa aivan uudenlaisen ja kiehtovan tavan kuvata liikettä.
Jos Disney muuten on jossain todella haka, niin värisuunnittelussa. Värit ovat tulleet tämänkin kalenterin aikana esille tsiljoona kertaa, ja taas niistä on mainittava. Arielin kirkkaanpunaiset hiukset melko synkän, mutta seesteisen värimaailman keskellä. Sielun paloa viileän konservatiivisessa maailmassa, anyone? Ja se näyttää aivan sanoinkuvaamattoman kauniilta.
Jodi Bensonin laulamana alkuperäisessä versiossa Arielin hahmo pääsee kaikkein parhaiten oikeuksiinsa. Benson ei vain laula, vaan myös näyttelee, ja vieläpä esimerkillisen hyvin – kertaakaan lauluäänen sävy ja Arielin ilmeet eivät ole ristiriidassa tai pienimmässäkään epäsynkassa. Part of Your World onkin saavuttanut mielessäni jonkinlaisen kulminaatiopisteen aseman Disneyn musikaaleissa, sillä koskaan ennen tai jälkeenkään eivät minkään kohtauksen laulu, musiikki ja animointi ole saavuttaneet näin täydellistä keskinäistä harmoniaa.
Poikkeuksellista on myös, etten ollenkaan inhoa Sebastianin osuuksia. Hän on itse asiassa mielestäni hyvin suloinen ja hauska jäädessään loukkuun olutkolpakkoon. Tämä johtunee siitä, ettei hänen sähellystään alleviivata, vaan tuodaan esiin sopivan pienissä pätkissä ja epätyypillisen sympaattisesti. Yleensä eläinsidekick touhuamassa muuten häikäisevän kauniin kappaleen keskellä herättäisi joko ärtymystä tai suoranaista epätoivoa, mutta Sebastian kipittämässä peruutusvaihteella vahingossa kolpakkoon ja kannen kiinni napsahtaminen pikemminkin sulkee hänet Arielin unelmoinnin ja siten koko kohtauksen ulkopuolelle kuin tuo häntä mukaan siihen.
Tästä kohtauksesta kokonaisuudessaan minulta löytyy yksi ainoa marmatuksen aihe. 1:46 Ariel näyttää Pärskylle ruuvikokoelmansa, joka otetaan lähikuvaan. Tässä tulee todennäköisesti mitättömin pilkunkiusaus, jonka tulette tässä blogissa näkemään: Arielin leuka ei liiku, vaikka hän laulaa vielä. MIKSI TEIDÄN ANIMAATTORIN RUOJIEN PITI MENNÄ SÄÄSTÄMÄÄN KESKELLÄ JUURI TÄTÄ KOHTAUSTA? Glenn Keane, mikset ollut vastuuntuntoinen pääanimaattori, joka olisi luonnollisesti määrännyt tiimiä hiomaan kohtaa? Oikeasti, animen kanssa pysähtyneitä kuvia uskaltaa odottaakin, mutta miksi keskellä Disneyn täyspitkän klassikon tärkeintä laulukohtausta on pysähtynyt hetki?
[/ylireagointi]
Joka tapauksessa kaikki muu kohtauksessa korvaa tuonkin nipon moninkertaisesti. Kirjaimellisesti sokerina pohjalla ”warm on the sand” –säe (2:48). Fapfapfap.
——————–
Sananen on sanottava vielä suomidubbauksista. Pidän ensimmäistä vuoden -90 dubbia puutteistaan huolimatta ääninäyttelijöiden valinnan kannalta hyvin kunnianhimoisena tapauksena. Johanna Nurmimaa on vähintäänkin erikoinen valinta Arielin rooliin. Jos häntä vertaa kappaleen multilanguage-versioon, ero on selvä. Kaikki muut Arielit vuoden -98 Nina Tapio mukaan lukien ovat aistikkaita ja hentoisia, Nurmimaan Ariel taas on komean operaattinen. Tässä piilee kuitenkin myös hänen suurin ongelmansa, sillä hänen laulussaan herkemmät ja voimakkaammat kohdat eivät erotu tarpeeksi tukeakseen ilmeikästä animaatiota. Hän ei kuulosta tyttöseltä, joka laulaa koko sydämensä ilmoille sensuroimatta. Verratkaa vaikka uuden version säettä ”Vaeltavat auringossa siis ain” (1:17) vanhan version vastaavaan säkeeseen ”Minne he aina noin rinnaltain” (1:38). Puhumattakaan siitä, että vanha dubbi on yleensäkin täynnä repliikkejä ja säkeitä, joissa ei ole mitään järkeä.
4 vastausta aiheeseen “Disney-joulukalenteri – 22. päivä”
Tämä ei minusta ole kuitenkaan kovin hyvä biisi, vaikka pätkässä ansionsa animaation ja hahmojen kuvaamisen puolella onkin.
Olen kuunnellut tämän(kin) useita kertoja vuosien saatossa, eikä se vain tartu ja jää päähän soimaan. Joo, muistan suunnilleen kertosäkeen sävelkulun, mutta mikään ei saa aikaan sellaista ”omg mun on pakko laulaa tätä kappaletta kurkun täydeltä kello kuus aamulla vaikka naapurit sanois mitä” fiilistä kuin Disney (ja Alan Menken, fäpfäpfäp) tai ylipäätään musikaalit parhaimmillaan saavat. Siksi tämä on mielestäni sellainen semikiva breather-numero niiden todellisten hittien (Under the Sea!) joukossa.
Minulle taas Under the Sea ei ole koskaan ollut muuta kuin hauska pikku välipalabiisi. Hassua, miten ristiin mieltymykset voivatkin mennä. =D
En itse asiassa oikein ymmärrä Under the Sean valtavaa suosiota. Se on ihan kiva ja mieleen jäävä luritus itsenäisenä kappaleena (vaikka silloinkin Kiss the Girl pyyhkii sillä lattioita), mutta kokonaisena kohtauksena se ei ole narratiiviselta panokseltaan kummoinen, vaan noudattaa vanhanaikaisempaa musikaalinumerokaavaa ja pysäyttää kerronnan paikalleen laulun ajaksi sen sijaan että veisi tarinaa eteenpäin tai jäisi kuvaamaan musikaalin keinoin jotain uutta hahmoissa tai tilanteessa. Emotionaalisella tasollakaan se ei ole kovin vaikuttava.
Siinä olen kyllä samaa mieltä, ettei Part of Your World jää kappaleena mieleen kovin vahvasti tai todellakaan ole Menkenin upeimpia sävellyksiä, mutta minä en yleensä välitä musiikista kauheasti ilman jotain narratiivista kontekstia, joten voin antaa melko helposti anteeksi puhtaan musiikillisen grandeurin puutteen, jos kohtaus on kokonaisuutena tosi hieno.
Hmm. Jos mennään hiukan offtopiciksi, kyllä Under the Sealla on joitain muitakin ansioita kuin se fakta, että se on päähän jäävä pirteä renkutus :D Jos sitä ei olisi leffassa, katsojalle esiteltäisiin lähinnä vihreänharmaansinistä, aika synkkää merenpohjaa. Arielin näkökulmasta meri tietysti on tylsä, synkkä ja vajokki, ja elokuvaha tapahtuu suurimmaksi osin hänen näkökulmastaan. Under the Sea on kuitenkin hyvä olla olemassa, jotta katsojakin näkee, ettei meri nyt ole pelkästään ikävä harmaa ja tylsä paikka, jossa kukaan ei pidä hauskaa ja kaikilla on tyhmää. Kerronnalisesta näkökulmasta on hauskaa, miten tässä vaiheessa tällainen vakuuttelu ja väri-iloittelu Arielin suuntaan on täysin turhaa – neiti on tehnyt päätöksensä ja ensin katstelee Sebastianin järjestämää showta sellaisella ”:/” ”kai mää nyt katon tätä kun tv:ssäkin on mainoskatko”-asenteella, ja liukenee paikalta heti, kun saa siihen jonkun syyn.
Jos homman kääntää päälaelleen, jos olisin saanut jonkun random taian avulla pyrstön ja nähnyt ensi töikseni tällaisen numeron, niin en kyllä ihan heti hinkuisi jalkojani takaisin ja tänne pinnalle lukemaan jotain karboksyyli-yhdisteiden reaktioita, voisin vain jäädä meren pohjalle chillaamaan loppuiäksi! No, nettiä tulisi ehkä vähän ikävä. Ehkä.
Älyttömän hyviä pointteja, joita en ollut tullut ajatelleeksikaan jo valmiiksi nurjan suhtautumiseni sokaisemana. Myönnettäköön siis, että kohtauksella on ihan oikeata funktiotakin ja se ansaitsee enemmän arvostusta kuin olen tähän mennessä ollut valmis antamaan sille – siitäkin huolimatta että se pysäyttää leffan vähän liian pitkäksi aikaa minun makuuni ja keskittyy näyttämään vanhojen Disney-lyhäreiden hengessä ylityyliteltyjä, pyöreäsilmäisiä mereneläviä. Ei silti edelleenkään mitään asiaa suosikkibiisieni joukkoon.
Minun reaktioni pyrstöön olisi enemmän mallia ”Apua! Olen kala! Enkö enää koskaan pääse rakkaan fiktionörtteilyni äärelle?! Ei telkkaria! Ei internetsiä! Ei tekstinkäsittelyohjelmia! Ei paperia!” Se ei olisi nättiä katsottavaa. :D