Kävinpä viikonloppuna katsastamassa tämän kaunottaren valkokangasversiona. Reissu osoittautui toisaalta nostalgiseksi, toisaalta rasittavaksi. Nostalgiseksi, koska Mononoke Hime tai kotimaisemmin Prinsessa Mononoke on ollut suosikkini Hayao Miyazakin elokuvista ja koska se oli muistaakseni kolmas anime-leffa, jonka näin – heti Ninja Scrollin ja Akiran jälkeen. Rasittavaksi, koska pelkoni siitä, ettei se osoittautuisi ollenkaan niin hyväksi kuin olin sen edellisillä kerroilla vuosia sitten kokenut, kävi toteen.
Mitä enemmän Miyazakin elokuvia katson, sitä ikävämmin hänen tyylinsä tuntuu hankaavan minua vastakarvaan. Mononoke Hime on kuitenkin hieno filmi, siitä en pääse yli enkä ympäri. En vain enää pysty pitämään siitä samalla tavalla kuin silloin joskus ennen. Eivät fiilikset nyt aivan negatiivisiksi jääneet, itse asiassa tunteet leffasta ovat nyt ristiriitaisemmat kuin koskaan.
Siitä ei kuitenkaan riidellä, että leffa on hiton komeaa silmänamia alusta loppuun.
Ne asiat, joita olen ihaillut aiemmilla katsastuskerroilla, olivat paljon hienompia kuin muistinkaan. Ensinnäkin rautasulattamon karismaattinen valtiatar Eboshi on animemaailman komeimpia naisia. Hänessä nähdään hieno linjanveto laumastaan huolehtivan paimenen ja kivikovan, vaarallisessa määrin kunnianhimoisen liikenaisen välillä. Muutenkin leffan luonto-ihminen-vastakkainasettelun semi-antagonisteina toimivat Eboshi ja Jiko ovat jumalanmetsästyssuunnitelmineen todella mielenkiintoisia ja monisävyisiä hahmoja, varsinkin kun molemmista olisi ollut äärettömän helppo vääntää yksiselitteisen ahneita ja ilkeitä tusinapahiksia. Sen sijaan saamme kaksi sympaattista ihmistä, joiden vastustajan roolit ovat seurausta siitä, että he ovat menettäneet kunnioituksensa luontoa kohtaan ja korvanneet sen materiaalisilla arvoilla.
Myös Joe Hisaishin musiikit kaikuivat salissa korvaani komeammin kuin koskaan. Etenkin leffan loppupuolella soiva raita The World of the Dead sai minut pidättämään hengitystäni. Sen lisäksi, että sain nähdä maailman murenevan päähenkilöiden ympärillä, pystyin kuulemaan sen, mikä nosti kohtauksen kokonaisvaikuttavuutta parilla potenssilla. En saa myöskään aivan heti päähäni painajaismaisempaa ja karmivampaa soundtrack-musiikkia. Muutenkin koko leffa on täynnä kauniita kappaleita, jotka tukevat tapahtumia saumattomasti ja korostavat koko tarinakuvion eeppisyyttä juuri sopivassa määrin menemättä kuitenkaan yli tyylikkyyden rajojen.
Miyazakin mielikuvitus ja kekseliäisyys jumalolentojen suhteen on tietysti aivan omaa luokkaansa. Jokainen otus komeasta Moro-sudesta surumielisiin apinajumaluuksiin on vaikuttava ilmestys. Ja kukapa voisi olla rakastamatta valkoisia pikku Kodama-henkiä, jotka matkivat haavoittunutta miestä kantavaa Ashitakaa hyppimällä toistensa reppuselässä ja ilakoivat metsän valtiaan öisessä tuulikieputuksessa kuin ala-astelaiset Linnanmäellä.
Erikseen on mainittava vielä Eboshin ja susityttö Sanin yhteenotto rautasulattamossa. Vaikka kyseinen kissatappelu jää valitettavan lyhyeksi, se on ehdottomasti yksi suosikeistani, mitä animetaisteluihin (tai oikeastaan missä tahansa mediassa esitettyyn kärhämöintiin) tulee, samoin suosikkikohtaukseni elokuvassa. Sanin eläimellinen raivo ja Eboshin kylmäpäinen ylenkatse näkyvät upeasti naisten tavasta käyttää teräasettaan ja synnyttävät hienon kontrastin – Sanin villit ja kovat sohaisut vastaan Eboshin hienostuneemmat pistot. Yhteenottoa ja sen osapuolten konfliktia on vielä komeasti korostettu näiden ulkoasuilla, kun Sanin maanläheinen asustus ja Eboshin korean täyteläiset värit hakkaavat yhteen. On todella sääli, ettei näillä kahdella ole muita yhteisiä kohtauksia. Samoin olen pahoillani siitä, että Ashitakan pitää tunkea keskeyttämään kahakka ennen aikojaan.
Mistä päästäänkin sitten siihen, että kääntöpuolena siistien aspektien korostuneelle hienoudelle ne puolet, joista en niin koskaan välittänyt, ovat kasvaneet valtaviksi mätäpaiseiksi keskelle muuten nättiä leffaa. Jos antagonistit ovatkin upeita ilmestyksiä, pääpariskunta ja varsinkin sen miehisempi puolisko aiheuttavat vatsakramppeja. Vaikka vertailtaisiin ainoastaan viihdemaailman lukuisia Jeesus-hahmoja, Ashitaka nousee esille kaikenvoittavassa hyveellisyydessään, oikeudenmukaisuudessaan, kärsivällisyydessään, taitavuudessaan, viisaudessaan ja nättipoikuudessaan mittelemään suurella etulyöntiasemalla maailmankaikkeuden hyvimmän ja tylsimmän päähenkilön tittelistä. Vaikkakaan hän ei toki ole vain tylsä – hänen yksiselitteinen, kyseenalaistamaton täydellisyytensä tekee hänestä ainakin tämän yhden katsojan silmissä samperin ärsyttävän ja jopa vastenmielisen holier-than-thou-hahmon. Ja toki hänen pitää saada yli-inhimilliset voimat siihen päälle, että kaikki moraalia vähemmänkin ymmärtävät varmasti älyävät hänen paremmuutensa. Ashitakan negatiivinen vaikutus leffan kokonaisuuteen on valtava, kun otetaan huomioon, että se on rakennettu hyvin tiukasti hänen ja hänen näkökulmansa ympärille.
En olisi vaatinut Ashitakasta mitään omaan tautiinsa käpertynyttä vihamielistä ja turtuneessa angstissa rypevää Thomas Covenantia, mutta jos tappava ja demonisoiva kirous näkyisi edes hienoisena katkeroitumisena tai hämmennyksenä, Ashitaka olisi heti vähemmän epämiellyttävä hahmo seurata. Infektoitunut kyynärvarsi ja kirouksen mukanaan tuomien yli-inhimillisten voimien kasvu on eittämättä toteutettu hienosti, mutta kirouksen leviämisen henkinen vaikutus Ashitakaan on jätetty täysin käsittelemättä. Tämän puolen vilauttaminen yleisölle olisi tuonut sankariin inhimillisyyttä ja monipuolistanut häntä luomalla sisäistä konfliktia.
Uskon, että olisin nauttinut koko elokuvasta huomattavasti enemmän, jos San olisi nimihahmoutensa lisäksi se kaikkein keskeisin henkilö. Nyt hän vaikuttaa jännältä tyypiltä tasan siihen asti, kunnes aloittaa kommunikoimisen Ashitakan kanssa, jolloin hän degeneroituu suuren ja uljaan sankarimme love interestiksi ja sidekickiksi. Jos leffassa, joka yrittää näin kovasti promota hyvän ja pahan olemattomuutta, täytyy ihan välttämättä olla Ashitakan kaltainen ikierehtymätön ja aina oikein valitseva sovittelijataho riitapukarien välillä, ei pojua sentään tarvitsisi parittaa tytölle, jonka hän saa vaikuttamaan paljon vähäisemmältä kuin tämän pitäisi olla.
Vau, kova jätkä tuo Ashitaka, kun onnistuu ihan yksinään vääntämään hienon leffan piimäksi.
8 vastausta aiheeseen “Mononoke Hime”
Toisaalta, onko Miyazaki ikinä onnistunutkaan luomaan edes etäisesti kiinnostavaa ja monitahoista miespäähenkilöä, joka ei olisi keski-ikäinen sika?
Melko paradoksaalista kyllä, että tässä leffassa molemmat pääosanesittäjät ovat litteitä pahvikuvia. Naishahmojen luomisessahan hän on yleensä loistanut.
Hyvä pointti, Miyazakin pojat ovat olleet aika lailla tylsiä, mutta hailean symppiksiä love interestejä. Ashitakan kanssa ongelmani sinänsä on, että hän ei ole vain tylsä vaan suorastaan epämiellyttävä hahmo. Toisaalta tykkään Howlista kovastikin, vaikka monet ovat miestä itkupillinyhveröksi haukkuneet – ainakin hänestä löytyy persoonallisuutta ja hurmaavia pikku oikkuja, jotka saavat hänet elämään ihan toisella tavalla kuin Miyazakin normipojut.
(Ja näin sivumennen sanoen olisin tykännyt Ponyosta paljon enemmän jos Fujimoto olisi ollut päähenkilö, koska nyt aika meni söpöjen kersojen seuraamisen sijasta sen tuskasteluun, koska hypersexy punapääfaija saa taas ruutuaikaa.)
Miyazakin tytöt tahtovat toisaalta olla omaan makuuni vähän turhan idealisoituja, joten en ylipäänsä ole ollut äijän hahmosilmän suuri fanittaja. Mutta saamari nyt ton Ashitakan kanssa…
Mua on aina ärsyttänyt Miyazakin tyttöjen innokkuus, koska olen itse ollut kymmenenvuotiaasta angstilapsi. (Syytän kirjoja)
Ashitakasta löysin yhden vian; se unohti sen oman heimon kokonaan.
Siis ihan oikeasti, leffan alussa koko matkan idea oli auttaa heimoaan ja sitten pikkuprinssi vaan jääkin susitytön luoksi.
No ollihan se kiimai- rakastunut teini-ikäinen. En siltikään tajua ja heikkoa tarinankerrontaa, että alun konflikti unohdetaan kokonaan.
Miyazakin tytöt ovat kohtuullisen hurmaavia siihen saakka, että huomaa kaikki samaan muottiin valetuiksi. Itsekin kyllä preferoin vähän synkempiä hahmoja.
Mutta oliko Ashitakan matkan tarkoituksena lopulta varsinaisesti pelastaa heimo ja palata takaisin? En tunne nutturanleikkuun symboliikkaa ihan kauheasti, mutta mielestäni Ashitakan rituaalinen hiustenleikkuu antaa sellaisia viboja, että nyt lähden enkä varmaan koskaan palaa (samaan tapaan kuin Zukon ja Iroh’n hiustenleikkuu Avatarissa). Minulle on jäänyt sellainen fiilis, että kyse olisi pikemminkin tilanteesta, jossa hän lähtee etsimään parannuskeinoa leviävään infektioonsa ja samalla varmistamaan, ettei samanlainen hirvitys enää kohtaa kotikylää uudestaan. Voin toki olla väärässäkin, kun en tarkalleen muista yksityiskohtia, mutta tällainen fiilis itselleni oli jäänyt – ettei Ashitaka tai kukaan kyläläinen varsinaisesti luottanut siihen, että hän palaisi.
Sitä paitsi Ashitaka on jeesuspoika, joka tietysti katsoo velvollisuudekseen jäädä auttamaan niitä, jotka tarvitsevat häntä eniten. Kotikylä kyllä pärjää, mutta rautasulattamon väki ja luonnonhelma ovat hienon rappeutunut parannusprojekti, jonka parissa Ashitaka voi joka päivä näyttää miten hieno ja ylivertainen ja hyveellinen tyyppi on!
Mun mielestä se lupas pikkusisarelleen tulla takaisin D:
En kyllä oo varma, oli niin silmänruokaa koko leffa ja koska Ashi oli vähän taviksen näköinen ja miespuolinen, niin mun keskittymiskykyni heilui muihin suuntiin…….
Aa no sitten, voi hyvin olla. Itse en tosiaan muista alkudialogeja, kun leffan näkemisestä on taas aikaa. Mutta niin, itsekin mieluusti olisin toki huomaamatta kaikkea Ashitakan puuhailua. Sääli, että mokoma on niin paljon esillä. :/
Siellä Ashitakan perhe itkee, että ”yhybyy, se ei koskaan tullut takaisin se varmaan kuali ojaan. ;_____;”
Vanha postaus, joten kommentoin asiaa varmasti hyvin myöhään, enkä tiedä kiinnostaako aihe enää. Mutta joo – itse olen välillä myös Ashitakan täydellisyyttä mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että sen tarkoituksena on vain toimia näkökulmana leffassa eikä ilmeisesti siksi ole hirveän kiinnostava hahmo. Löysin itse asiassa jopa ihan mielenkiintoisen sivun tuosta hahmojen täydellisyydestä, jossa myös Ashitakasta on juttua: https://jjstart.medium.com/in-defense-of-mary-sues-4a8a2189715b. Miyazakilta löyty myös kommenttia asiasta: Miyazaki laments on the modern usage of the term ‘Mary Sue’, says “the internet was a mistake”. “Those fools don’t understand how great it is to have a flawless character as your lead.” Hah, vai sillä lailla.
Itseäni ei lopulta onneksi Ashitaka ole päässyt sen pahemmin tökkimään Mononokessa, paljon pahempi olisi jos hahmon kuuluisi olla elokuvan pointti. Plussaa toki silti olisi, että tyyppi tekisi edes yhden virheen leffan aikana, niin hahmo tuntuisi huomattavasti inhimillisemmältä. Sentään Tuulen laakson Nausicaän päähenkilö tuntui paljon samaistuttavammalta, vaikka aika kaikkeen kykenevän oloinen onkin. Nausicaällehan oli kirjoitettu vihan hallitsemisen vaikeus, mikä tekee mun mielestä siitä huomattavasti vähemmän hyveellisen kuin alkuun voisi luulla. Mangassa tosin muistelen Nausicaän hyveellisyyden onnistuneen ärsyttää minua parissa kohtaa.
Itse asiassa hirveän kiva että joku löytää vielä luettavaa ja sanomista näistä ikivanhoista kirjoituksista, joten kiitos paljon kommentista!
Minulla Ashitaka nihkistää siksi että vaikka hän ei periaatteessa ole leffan pointti, hän on esillä ja sankaroimassa aivan koko ajan. Ja tämä tekee leffasta mielestäni epätasapainoisen, koska mielestäni ei ole toimivaa tarinankerrontaa laittaa yleisö katsomaan tauotta sellaista hahmoa, joka ei kuitenkaan ole leffan pointti eikä anna muillekaan hahmoille tilaa loistaa.
Nausicaalla se vihanhallinta-piirre oli alussa mielestäni tosi mielenkiintoinen ja teki hänestä minullekin lähestyttävämmän hahmon, joskin se tuntui vähän unohtuvan tarinan myötä sekä elokuvassa että mangassa. Mangassa Nausicaa ei lopulta ehkä ollut niin paljon keskiössä niin ei häirinnyt samalla tavalla kuin Ashitaka, ja leffassakin hän jäi neutraalimmin mieleeni – ehkä se vihanhallintaelementti antoi hänelle sen verran kasvun varaa, että kantoi pitkälle. Mutta en kyllä Nausicaatakaan muistele koskaan, jos mietin sarjan tai leffan vaikuttavimpia asioita…
Tuo Miyazaki-sitaatti on kyllä ehtaa häntä itseään ja siinä tiivistyy aika hvyin, miksi en muutenkaan tykkää hänestä julkisuuden henkilönä. En toki tunne häntä henkilökohtaisella tasolla, mutta minulle on tullut hänestä sellainen kuva että hänestä kaikki muu anime on huonoa sontaa ja hänen teoksensa ainoita hyviä (tyyliin ”Anime on virhe, onneksi minä yksin osaan tehdä sitä oikein”). Myös aikoinaan julkinen kiukuttelu siitä, että Goroo Miyazaki sai ohjata Maameren tarinat, on jäänyt tosi ankeana mieleeni.
Tuo linkkaamasi Mary Sue -hahmoja puolustava kirjoitus on kyllä tosi mielenkiintoinen. En itse ole samaa mieltä kirjoittajan kolmen esimerkkihahmon tykättävyydestä, kukaan noista hahmoista (Ethan Hunt, Ashitaka ja Rey) ei ole mielestäni kovin mielenkiintoinen siksi, että ainakin kaksi jälkimmäistä vertautuvat muuhun hahmokaartiin ja pistävät esiin hassusti, kun heitä ylentävä narratiivi tuntuu usein tekevän sen muiden hahmojen kustannuksella – muut hahmot eivät saa tähtihetkiä ja saavutuksia osakseen, koska tarinalla on niin kiire keskittää kaikki tällainen päähenkilölle. Tämän takia etenkin Ashitaka hahmona aktiivisesti häiritsee minua eikä jää neutraaliksi.
Mutta siitä olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, ettei Mary Sue -status itsessään tee hahmosta tai etenkään koko teoksesta huonoa – vähän niin kuin Bechdelin testin läpäiseminen ei itsessään tee teoksesta hyvää eikä edes feminististä. Sen sijaan mielestäni molemmat ovat käyttökelpoisia fiktiosta puhumisen välineitä. Mutta kuten muidenkin tropeiden kanssa, mielestäni se, miten tropeeta käytetään, määrittää enemmän sen hyvyyden tai huonouden kuin se, onko teoksessa kyseistä tropeeta ollenkaan.