Kevään 2013 animesatoa: Oregairu, Karneval ja Hataraku Maou-sama!

Vahvasta aloituksestaan ja kiinnostavasta sarjakattauksestaan huolimatta kevätkausi osoittautui mukavahkoksi mutta melko heikoksi esitykseksi. Ensivaikutelmia näistä sarjoista löytyy täältä ja täältä.

Yahari ore no seishun Love Come wa machigatteiru.

Vetäytyjäpoikaa kannustetaan sosialisoitumaan pakottamalla tämä liittymään kerhoon, joka auttelee koulun oppilaita näiden moninaisissa ongelmissa.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 4/5 (ensivaikutelmissa 3/5)

Oregairu ei ole yleisen ihanuuden puutteensa takia saanut suurta kannatusta, mutta omalla listallani sarja ampaisi melko nopeasti kauden nautittavimmaksi animeksi, vaikkei kaikin puolin tuotantona laatua hehkukaan. Itse tunnuin tykkäävän juuri siitä piirteestä, joka on useimmat käännyttänyt sarjan tieltä, eli sen jatkuvasta ja periksiantamattomasta mutta hieman pehmeäreunaisesta kyynisyydestä.

Sarjan visuaalinen tyyli on mukava mutta tylsähkö ja mielikuvitukseton. Animaatiobudjettia ja animaation kekseliäisyystasojakin on vaikea lähteä kehumaan. Itselleni muu visuaalinen tylsyys oli kuitenkin epätavallisen helppo antaa anteeksi, koska hahmodesignit ovat hauskoja ja täynnä sivuhahmojakin kivasti yksilöiviä yksityiskohtia, jotka tuovat sarjaan persoonallisuutta.

Nautin erityisesti sarjan draamapuolesta ja hahmoista enemmän kuin minkään toisen kevään sarjan kanssa. Kyynistynyt yksineläjäpääpoika Hachiman Hikigaya eli tuttavallisemmin Hikky kantaa sarjaa varsin hyvin epätyypillisen nuivalla asenteellaan, erottuen kerrankin pliisujen self-insert-pääpoikien massasta. Oli mielenkiintoista seurata, miten pojan ajatusmaailmassa jokainen sosiaalinen ongelma selviää osoittamalla yhteinen vihollinen syntipukiksi luomaan yhteishenkeä muiden välille. Useimmiten Hikky astuu tämän vihollisen saappaisiin itse täynnä hieman alentuvaan ja vähän tiedostamattomaan martyyriyteen taipuvaista itseinhonsekaista ylpeyttä. Samalla Hikky yrittää parhaansa mukaan olla näkemättä ja tulkitsematta häneen ihastuneen Yui-tytön lähestymisyrityksiä tarrautuen lakonisesti suojamantraansa siitä, miten epätodennäköistä olisi, että joku luokkakaveri voisi tykätä hänestä.

Tämä sarjaa dominoiva ihmissuhdevääristymä suorastaan huutaa jonkinlaista positiiviseen vuorovaikutukseen liittyvää oivallusta Hikkyn puolelta. Sarjan heikoin puoli onkin, että se tuntuu jäävän aivan kesken, kun tällaista oivallusta ei sen päätteeksi saada. Kesken loppumisen ongelmaa ei auta myöskään se, että sarjan viimeiseksi jaksoksi on jätetty sitä edeltävään pitempään koulufestivaalitarinakaareen mitenkään liittymätön ja mahdollisimman antiklimaattinen sivutarina.

Heikko lopetus ei kuitenkaan jättänyt aivan huonoa makua sarjasta, koska nautin sen hahmojen kanssakäymisestä suuresti. Hikkyn vaivihkainen ystävystyminen auttajakerhoa johtavan, Hikkyä alati näpäyttelevän Yukinon sekä heidän seurakseen kerhoon liittyvän Yuin kanssa on kuvattu myös varsin sympaattisesti. Suhteen kehittymistä kumpaankin tyttöön rasittavat toisaalta sarjan yleistunnelmalle uskollisesti myös negatiiviset sävyt, joista hahmot alkavat pikkuhiljaa päästä yli jaksojen edetessä.

Hikkyn kaino pintaihastus luokan söpönihanaan tennismoepoika Saikaan antaa sympaattisen rehellisen sävyn muuten tekosyitä ihmissuhteettomuudelleen urakalla keksivään poikaan. Hänen epätoivoiset yrityksensä olla pitämättä luokan mukavimmasta ja suosituimmasta pojasta, joka yrittää välillä hieroa ystävyyttä, ovat myös höpöllä tavalla hellyttävää katsottavaa. Myös Hikkyn suhde pikkusisko Komachiin on kuvattu hurmaavan aidosti. Sisarukset ovat selkeästi tärkeitä toisilleen ja jakavat yhteisen historian. Vaikka Hikky yrittääkin suhtautua siskoon viileästi, hän päätyy aina tekemään, mitä tämä pyytää, kun taas pirteänviekas Komachi yrittää monesti käyttää tätä manipulointivaltaansa veljen ihmissuhdeasioiden parantamiseen ja edistämiseen.

Kaikkiaan Oregairu jäi negatiivisesta pintasävystään ja kliimaksittomasta rytmitysongelmaisuudestaan huolimatta itselleni mitä todennäköisimmin yhdeksi vuoden ihanimmista katselukokemuksista. Kerrankin vähän perushöttöisestä ranoberomanssikarjasta fiilikseltään eroava yksilö.

Karneval

Kansallinen puolustusjärjestö Sirkus taistelee ihmisiä niittävää Kafka-järjestöä ja sen varga-örkkikätyreitä vastaan, ja konfliktiin sotkeutuu myös kaksi poikaa, joiden menneisyydet ovat täynnä hämäriä yhteyksiä.

Jaksoja katsottu 13/13
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 4/5)

Karneval osoittautui kohtuullisen päteväksi, mutta pliisuksi sovitukseksi. Suhteeni sen visuaaliseen ilmeeseen säilyi hieman epävarmana loppuun asti, sillä kirkkaiden ja tummien värien sekamelska kyllä toimii, mutta aiheuttaa samalla hieman hämmentävän tunnelman. OP-pätkä raisuine valo-varjo-kontrasteineen on toisaalta visuaalisesti erittäin komea ja sopii värienkäyttönsä osalta myös sarjan muutenkin epätavallisen kärkkääseen ulkonäköön.

Suoraan mangasta kopioitu rytmitys jäi kaivelemaan, sillä animeen istutettuna se ei toiminut kovin vahvasti, kuten ensivaikutelmissa ennakoin. Suurempia rakenteellisia muutoksia olisi ehdottomasti kaivattu. Ongelmalliseksi osoittautui myös, että suurimmalle osalle herätellyistä juonenpätkistä ja vihjailuista ei saatu kunnollista päätöstä, sillä tarina jää aivan kesken. Toisaalta lopetuskohta on kuitenkin valittu hyvin, ja anime kykenee kertomaan mangan tarinan hyvinkin kohtuullisesti siihen asti.

Karnevalista löytyy enemmän sanottavaa mangan puolelta, johon anime ei oikeastaan tuo juuri mitään lisää, ja jonka rytmitys ja tarinanrakennus toimivat mediasta johtuen paljon paremmin.

Hataraku Maou-sama!

Demonikuningas päätyy erinäisten muiden fantasiamaailman asukkien kanssa hanttihommiin Tokioon.

Jaksoja katsottu 13/13
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 4/5)

Erittäin lupaavasta, yllättävän hauskasta ja jopa jatkuvaa tarinaa kehittelevästä aloituksesta huolimatta Demonikuninkaan eli Maoun ja kumppaneiden arkiset seikkailut modernissa Tokiossa lähtivät valumaan alamäkeen sarjan jälkipuoliskolla. Sarja säilyi onneksi kuitenkin kohtuullisen viihdyttävänä alusta loppuun, vaikka pettymykseksi jäikin. Romahdus ei ollut yhtä suuri kuin talvikauden katastrofaalisemmin epäonnistuneella talousanime Maoyuulla.

Ennen kaikkea jäi häiritsemään sarjan hahmokuvauksen epäyhtenäisyys. Yksittäiset hahmot kyllä säilyvät yhtenäisinä kokonaisuuksina läpi sarjan, mutta osaa hahmoista käsitellään aivan toisella otteella kuin muita. Tsundere Sankari Emilia ja inkvisition ilmeetön edustajatyttö Suzuno saavat omat traagiset taustatarinansa, jotka asettavat hahmot ja näiden tavoitteet kontekstiin. Demonikuningas itse sekä hänen kenraalinsa Alsiel ja Lucifer sen sijaan jäävät täysin taustattomiksi hassutteluhahmoiksi, jotka toimivat lähinnä sen vitsin varassa, että Maou pahamaineisimpine alaisineen ovatkin oikeastaan ihan mukavaa sakkia arkiseen ympäristöön istutettuina.

Kumpikin ratkaisu olisi voinut toimia, jos samaa ratkaisua olisi sovellettu kaikkiin hahmoihin. Kun osaa hahmoista on lähdetty syventämään taustatarinoilla ja osa jätetään taustoittamatta yksiulotteisen sympaattisiksi tapauksiksi, tuntuu kokonaisuus hyvin epätasapainoiselta. Tiedämme miksi Emilia vihaa Maouta niin itsepintaisesti, mutta emme tiedä miksi Maou on ylipäänsä lähtenyt valloittamaan kotifantasiamaailmaa ryhtymällä sotaan ihmisten kanssa. Ihmismaailmassa Maoun suurin tavoite tuntuu olevan itsensä kehittäminen ja työlleen omistautuminen kunnon japanilaisen tavoin, mutta katsojille ei anneta mitään vinkkiä siitä, miten nämä tavoitteet liittyvät Maoun aikaisempaan elämään valloittajaruhtinaana. Loppuvaikutelma onkin, ettei sarja yhtään tiedä, mitä se on halunnut tehdä hahmoillaan, niin sekava sen ote on.

Sarjan kirkas visuaalinen ilme säilyy loppuun asti miellyttävänä ja tykättävänä, mikä onnistuu tasoittamaan hieman sarjan sinänsä onnistuneen huumorityylin loppua kohti lisääntyvää junnaavuutta ja vitsienkierrätystä. Mitään aivan erityistä ei tosin tämänkään sarjan visuaalisella puolella kuitenkaan tapahdu, mutta sarjan symppistunnelma saa sarjan ulkonäöstä näppärästi tukea. Maou-sama! on ihan kiva ja hauska, joskin loppua kohden selvästi heikkenevä ja omaan hahmotyöskentelyynsä kompasteleva tapaus, jonka katsoo mielellään kerran ajanvietteeksi, mutta jonka uudelleenkatseluun ei tarvitse kuluttaa aikaa.