Takeo Gouda, Rinko Yamato ja Makoto Sunakawa
Järkäleen kokoinen ja massiivisen vahva Takeo ja siron suloinen Yamato ihastuvat toisiinsa. Takeon lapsuudenystävä Sunakawa tukee pariskuntaa taustalla.
Takeo, Yamato ja Sunakawa muodostavat kärjistetyn pääkolmikon. Kukin hahmoista on ennen kaikkea sympaattinen karikatyyri, ja näiden ääninäyttelijät onnistuvat korostamaan tätä entisestään.
Takuya Eguchi jylisee antaumuksella kaikkeen voimakkaasti reagoivana Takeona. Hän onnistuu helpon oloisesti tuomaan hahmon ääneen niin paljon massaa, että tämä kuulostaa uskottavalta valtavan ja hupsun hahmodesignin kanssa. Hahmo huutaa joka toisen repliikkinsä miehisen tunteikkaasti, ja Eguchi saa tämän kuulostamaan valtavan energiseltä. Takeon ääni ei kuitenkaan menetä suuruuttaan ja miehekkyyttään silloinkaan, kun hahmo puhuu rauhallisemmalla äänellä.
Megumi Hanin kimitys korostetun tyttömäisenä Yamatona taas tekee tytöstä hurjan söötin vaahtokarkkipalleroisen. Piipitys kuulostaa kuitenkin yllättävän miellyttävältä sitä tasaavan aivan keveän käheyden ansiosta. Oman charminsa hahmoon tuo sekin, että tämän korkea ääni menee hieman rikki aina tämän huutaessa, hengästyessä tai tunnekuohuillessa. Hanin ihailuntäyteiset ja ekstaattiset kuumotuskähinät tämän ajatellessa Takeota kuulostavat överiydessään aidosti hauskan vilpittömiltä.
Sunakawa ei höpöttele tai touhota turhia, vaan seuraa tilanteita tarkkaavaisesti ulkopuolisen asemasta. Nobunaga Shimazaki tuo hahmon kuivakkaan ja vähän tylsistyneeseen puhetapaan rauhallista lämpöä ja ystävällisyyttä. Näin normaalisti koleaa hahmotyyppiä edustava hiljainen ja fiksu sivustaseuraaja hahmo saakin välittömästi miellyttävän auran.
Sarja vääntää kaikki pointtinsa rautalangasta. Sen sympaattisuus ja hauskuus oikeastaan perustuvat siihen, että se irtisanoutuu kaikesta hienovaraisuudesta. Keskeiset ääninäyttelijät ottavat tästä tyylistä kaiken irti. Takeon yltiömäinen teatraalisuus, Yamaton pehmeä tyttömäisyys ja Sunakawan luotettava lakonisuus viedään ääninäyttelyn tasolla täyteen maksimiinsa.
Roolisuoritusten taidokkuudesta kertoo se, että näyttelijät kykenevät tuomaan hahmoihinsa kärjistyksen lisäksi myös miellyttävän lämmön ja keskinäisen välittämisen tunnun. Niin erilaisia kuin seiyuiden hahmot ovatkin, kukin näyttelee roolinsa omalla tavallaan hupaisan hooposti, mikä saa suoritukset sointumaan yhteen.
Huonona puolena toki on, että kaikkien kolmen materiaali on nähty melko pian. Hahmot ovat kovin yksinkertaisia, ja My Love Story!! on kokonaisuudessaan erittäin yksinkertainen sarja. Kun hahmot on establisoitu, ei näistä enää juuri paljastu uusia puolia, eikä ääninäyttelijöillekään siis tarjota enää uusia haasteita. Sarjan paikallaanpolkevasta sisällöstä johtuvasta staattisuudestaan huolimatta ääninäyttely onnistuu kuitenkin kuvaamaan ja korostamaan päähahmoja juuri oikeilla tavoilla ja sopii hahmodesigneihin kuin valettu.