Vuoden 2018 parhaat OP:t ja ED:t (osa 1/3)

Uusi vuosi on aina kiva aloittaa jonkinlaisella muistelulla edellisen vuoden parhauksista. Olen viime viikkoina hifistellyt animeiden OP- ja ED-pätkiä oikein kunnolla, joten päätin pohtia läpi animevuotta 2018 alku- ja lopputunnarisuosikkieni kautta.

Mielestäni etenkin OP on hyvin tärkeä osa sarjan kokonaisuutta, ja sillä on monia tehtäviä. Tärkein niistä on ehkä se, että hyvä OP auttaa muistamaan sarjan pitempään, sillä sen pariin tekee mieli toisinaan palata sarjan päätyttyäkin jopa vuosien päästä, ja se muistuttaa niistä sarjan parhaista puolista. Tässä siis pohjimmaiset viisi OP- ja ED-pätkää top-15-listaltani.

Huomatkaa, että kun puhun OP:sta, openingista ja alkutunnarista (ja vastaavasti ED:stä, endingistä ja lopputunnarista), tarkoitan musiikkikappaleen ja videon yhdistelmää, enkä kappaletta yksinään. Monesti tuntuu siltä, että ihmiset puhuvat nimenomaan siitä OP-kappaleesta, mutta olen itse tosi visuaalinen viihteen kuluttaja, enkä yleensä innostu niin paljon pelkästä musiikista ilman visuaalista (ja mielellään myös tarinallista) kontekstia.

15. Free! Dive to the Future ED

Uimapojat uivat ja setvivät keskinäisiä konfliktejaan, ja taas yhdellä lapsuudenystävällä on paha mieli.

Kappale: Gold Evolution (STYLE FIVE)

Free!:n kolmas kausi oli minulle äärimmäisen turhauttava kokemus. Se tuntui kivalta aina silloin, kun pojat olivat kivoja toisilleen. Toisaalta silloin, kun he kiukuttelivat, koko sarja tuntui laahaavan. Ja sitä kiukutteluahan suuri osa sarjasta sitten oli. Mutta vaikka Free! ei ole koskaan oikein taitanut mielestäni openingeja, sen endingit ovat aina tuoneet hyvän olon mukanaan.

Dive to the Future -kauden ED ei ole yhtä hyvä kokonaisuus kuin kakkoskauden ihana ED, joka maalaili päähenkilöiden kasvukuvia sympaattisella ja hauskalla tavalla. Kolmoskauden ED kuitenkin sitoo yhteen kaikki hahmot ystäviksi ja unohtaa turhat pakkodraamat. Endingin lähestymistapa kauden tapahtumiin on symppiksellä tavalla oivaltava: kirkkaisiin väreihin pukeutuneen alkuperäisen pääviisikon kohtaama uusi, murrettuihin väreihin sonnustautunut hahmokatras vaikuttaa ensinäkemältä uhkaavalta, mutta heti ensivaikutelman jälkeen uhkaava tunnelma vaihtuukin hyvässä hengessä tutustumiseksi.

Onneksi tämä ED oli koko ajan mukana sarjassa muistuttamassa minulle, että vaikka itse jaksoissa meinataan junnata nenännyrpistelyvaiheessa loppumattoman oloisesti – koska lapsuudenystävän uusi bestis on ihan mahdottoman mustis – on Free!:n pointti lopulta aina oman itsen kehittäminen sopivassa suhteessa itsenäisesti ja uusiin ja vanhoihin tovereihin tutustumalla ja heidän tuellaan. Tämä uusin lopputunnari ei ehkä ole suurenmoisen ikimuistoinen, mutta sen positiivisuus todella merkitsi paljon sarjan kanssa jaksamisen osalta.

14. Wotakoi: Love Is Hard for Otaku OP

Kaksi nörttipariskuntaa hengaa yhdessä toimistolla ja vapaalla.

Kappale: Fiction (Sumika)

Wotakoin animesovitus jäi vähän latteaksi ja mielikuvituksettomaksi, mutta onnistui kuitenkin olemaan kivaa katsottavaa vahvan alkuteoksen ansiosta. Myös sarjan OP on minulle vähän kaksijakoinen. Se jämähtää keskivaiheillaan (otsikossa linkitetyn videon kohta 0:31-0:47) nytkyttämään hahmoja JRPG-avatareinaan ruudulla ensin pikseliarttina, ja sitten pääneito Narumin VR-ihastelun kautta siirrytään heilumaan ihan ihmismuotoisina avatarhahmoina. Pelaaminen ja etenkin kaveriporukalla yhdessä pelaaminen on toki tärkeä teema sarjassa, mutta OP esittää sen turhauttavan staattisesti, vain pöllyttämällä hahmoja ruudulla tekemässä ei-mitään.

Tätä kohtaa lukuun ottamatta Wotakoin OP kuitenkin saa kiinni jotain hyvin olennaista aikuisten nörttiystävyydestä ja -romanssista. Erityisesti kohdasta 0:57 alkava hahmojen pieni yksintanssista lähtevä ja seurustelukumppanin kanssa synkassa jammailuksi muuttuva hetki sulattaa sydämeni joka kerta, kun olen ehtinyt ärtyä tätä edeltävästä kompuroivasta roolipelihahmonytkytyksestä. Pariskuntien jammailuliikkeet ovat hurmaavia juuri rentoutensa ja yksinkertaisuutensa takia. Hahmot näyttävät ihan tosissaan kohdan aikana nauttivan toistensa seurasta, ja sitä on minusta aivan ihana katsoa.

Näin nörttisuhteessa elävänä ja nörttikaverien kanssa hengailevana nörttinä juuri tuo kohta tuntuu minusta tavoittavan jotain aivan olennaista siitä, miltä tuntuu, kun on nörttiystäviä, joiden kanssa voi yhdessä ryhtyä spontaanisti hyräilemään kauden vetävintä animebiisiä, tehdä höpsön synkronoidun kiraboshi-tervehdyksen tai hyvässä hengessä debatoida siitä, kumpi on parempi Re:Zero-tyttö, Rem vai Emilia. Siksi Wotakoin OP:n oli pakko päästä parhaimpien listalleni heikkouksistaan huolimattakin.

13. A Place Further than the Universe OP 

Neljän lukiolaistytön porukka lähtee Etelämantereelle.

Kappale: The Girls Are Alright! (saya)

A Place Further than the Universe (Sora yori mo tooi basho) eli lyhemmin Yorimoi jäi mieleen tosi kivana hahmosarjana, jonka lämmin ja monisyinen ote hahmoihin jätti hyvän fiiliksen ja vähän jotain ajateltavaakin. Reissuun liittyy hahmoille monia haasteita ja stressin hetkiä laivapahoinvoinnista kadonneeseen passiin ja vaikeiden muistojen kohtaamiseen, mutta sarjan OP korostaa niitä ikimuistoisen hauskoja hetkiä.

OP myös nostaa erityiseen rooliin tyttöjen matkavlogipäivitykset, jotka ovat isossa osassa myös sarjassa. Pätkässä nähdään kaikenlaisia hauskoja höpsöilyjä ja Etelämanner-matkan arkea, ja niistä rakentuu kuva sarjan ytimestä. Etelämantereelle reissaaminen on tietysti koko homman juju, mutta oikeastaan siitä tekee hienon elämyksen se, että sinne reissataan tiiviillä porukalla ja tehdään kivoja juttuja yhdessä. Kaikki nelikon osapuolet ovat ennestään toisilleen tuntemattomia, ja jokaisella on oma syynsä haluta Etelämantereelle. He alkavat kuitenkin tutustua toisiinsa matkavalmisteluiden ja -koulutusten myötä, ja matkan aikana on ihana huomata, miten he kasvavat tiiviiksi ystäväporukaksi.

Hieman samaan tapaan kuin Free!:n kolmoskauden ED, myös Yorimoin OP nostaa etualalle sen, mikä itse sarjassa on tärkeintä, ja teroittaa viestin alas menevän kappaleen tahtiin. Yhdessä tekemisen riemu huokuu ruudulta.

Erottuvan miljöön esitteleminen on tietysti myös tärkeässä roolissa. Koska matkaan päästään sarjassa vasta monen valmistelujakson jälkeen, suureksi osaksi määränpäätä esittelevä OP toimii jokaisen jakson alussa elähdyttävänä muistutuksena siitä, että tytöt ovat tekemässä jotain ennenkuulumatonta ja hienoa yhdessä, ja että tulevissa jaksoissa se kaivattu Etelämanner odottaa. On myös hauskaa, että OP toimii pienenä montaasina siitä, mitä kaikkea hauskaa matkasta emme ehtineet itse jaksosisällön aikana nähdä.

Erityismaininta on yleisen hyvän tunnelman lisäksi annettava aivan OP:n lopussa olevalle vekkulille kameravitsille (1:24), jossa jättimäisenä etualalla näkyvä Mari ”haukkaa suuhunsa” taaempana pikkuruisina näkyvät muut tytöt, mutta skitti menee hupaisasti pieleen, kun Shirase kurkkaa lumen alta hieman liian aikaisin. Vitsi ei olisi ollut ollenkaan hauska, jos tyttöjen skitti olisi onnistunut, mutta pikkuisen pieleen meneminen luo sööttiä kotikutoisuutta heidän puuhiinsa.

12. Banana Fish OP1 

Japanilaisen valokuvaajan avustaja Eiji tutustuu nykkiläiseen jengipomo Ashiin, ja he sotkeutuvat yhdessä Yhdysvaltain senaatin ja korsikalaisen mafian korruptionkatkuisiin salajuoniin.

Kappale: found & lost (Survive Said The Prophet)

Kasarimanga Banana Fishin anime oli melko epätasainen kyyti, mutta silti oli tietysti hienoa, että klassikkosarja sai animen myötä uutta huomiota. Pidän ensimmäisessä openingissa siitä, miten se tuo esille sarjan sävyn ja miljöön niin vahvasti. Kappale on suorastaan nautinnollista teiniangstipehmytrockia, ja artistin vilpittömän paatoksellinen kiekuminen nostattaa tällaisella melodraaman ystävällä tunteet aika hyvin pintaan.

Kokonaisuutena OP ei ole maailman ehyin tai identiteetiltään selkein, mutta tuo kuitenkin sarjan eri puolia hyvin esiin. Se hekumoi heti alkuunsa New York -miljööllään oikein kivasti, ja etenkin title cardin ikoninen näkymä Manhattanille luo tosi kivasti tunnun siitä, ettei nyt todellakaan olla Japanissa. Sarjan pahikset esitellään valtavina lieskoissa uhkaavina hahmoina hyvin pientä ja uhmakkaan mutta voimattoman oloista Ashia vasten. Tästä siirrytään siistin paljon liikkuvaan puukkotappeluun Ashin ja Arthurin välillä. Sitten Eiji juoksee vähän jossain, ja Ash kirkuu pahaa oloaan kaupungin tyhjyydelle seesteisen auringonlaskun vaihtuessa myrskypilviin. Kiinalaismafian päämies Yut-Lungin ja Ashin bestis Shorterin konfliktiakin päästään väläyttämään lopussa mainion pahaenteisesti (1:23).

Banana Fishin OP on vähän karnevaali, jossa on kaikkea sekaisin ja jonka melodraamalukemat päräyttävät mittarin rikki. Itse sarjakaan ei toisaalta ole maailman tyylipuhtain ja hienovaraisin yhteiskunnallisia ongelmia asiantuntevasti kommentoiva teos, vaan se kertoo pohjimmiltaan voimakkaista, pidätellyistä, ristiriitaisista ja räjähtelevistä tunteista, ja muu sisältö on usein vähän sinne päin. Täyteen ahdettu, hektinen, tunteikas ja hyvällä emorockilla säestetty OP istuu tähän mielenmaisemaan täydellisesti. Haluan aina katsoa OP:n uudestaan, koska se muistuttaa minua sarjan vahvuuksista.

Sinänsä muutkin sarjan tunnarit ovat aika vahvoja (ja kaikki löytyvät peräkanaa otsikkolinkin takaa), mutta erinomainen ensimmäinen ED (1:30) keskittyy vain Ashin mielenmaisemassa rypemiseen ja on siksi itselleni vähän tylsä, koska Ash on vahvoilla traaginen-gary-stu-kertoimillaan mielestäni sarjan isoimpia heikkouksia. Kakkos-OP (3:00) taas kaatuu poikkeuksellisen kiusaannuttavaan engrishiin. Tykkään toisesta ED:stä (4:28) kokonaisuutena enemmän sen yhtäaikaisen lopullisuuden ja pysähtyneisyyden ansiosta. On kuitenkin kovin sääli, ettei sarjalla ollut aikaa näyttää videota kuin parissa jaksossa, kun ED-biisin soidessa taustalla ruutuaika oli yleensä pakko käyttää tarinan edistämiseen. ED-kappaleet ovat kuitenkin erinomaisia ja niitä voisi kuunnella vaikka miten paljon.

11. Darling in the Franxx OP1

Postapokalyptisessä maailmassa aikuiset kasvattavat koeputkilapsia ohjaamaan mechoja ja taistelemaan ihmiskuntaa uhkaavia hirviöitä vastaan.

Kappale: KISS OF DEATH (Mika Nakashima x Hyde)

Franxxin ensimmäisen OP:n suuri vahvuus on sen määrätietoinen fokus. Se tietää, mihin haluaa keskittyä, ja käyttää siihen kaikkein eniten aikaa, mutta onnistuu siitä huolimatta esittelemään sarjan muutkin puolet riittävän huolella.

Pätkä aloittaa esittelemällä enigmaattisen sankarittarensa Zero Twon, jonka rinnalle nousee seuraavaksi selvästi vähemmän huomiota herättävä päähenkilö Hiro. Muut hahmot saavat huomattavasti vähemmän tilaa, ja syystäkin – sarjan alkupuolella Zero Two on sen suuri mysteeri, jota OP kiusoittelee yleisölleen. Sarjan alussa Zero Twon voimakkaan arvaamaton läsnäolo ja sen luomat jännitteet muissa hahmoissa todella pitävät sarjaa pinnalla.

OP tukee tätä mysteeriä pitämällä Zero Twota esillä mutta paljastamatta hahmosta liikaa sekä vilauttelemalla ruudulla useassa kohtaa tärkeitä asioita niin epämääräisesti, ettei niistä vielä alkuvaiheessa saa oikein selvää. OP herättää välittömästi kiinnostuksen Zero Twon ja Hiron välistä keskeistä hahmodynamiikkaa kohtaan. Hiron passiivisuus ja pinttyneen tylsän oloinen päähenkilöys saavat ihan uuden tuulahduksen, kun poika esitetään voimakasluonteisen Zero Twon rinnalla niin, että Zero Two on selvästi suhteen hallitseva osapuoli.

Franxxin molemmat OP:t ovat hyviä esimerkkejä mainiosta tavasta luoda katsojalle kiinnostus hahmokaartia kohtaan jo alkutunnarissa. OP:n tärkein tehtävä minulle on oikeastaan juuri se, että sen tulisi kertoa, mitä hahmoista kannattaa odottaa. Se poistaa siten painolastia ensimmäisiltä jaksoilta, joiden ei sen ansiosta tarvitse luoda ihan kaikkia katsojan odotuksia ja herättää kiinnostusta yksinään.

Myös kappale nappaa välittömästi ensimmäisistä sävelistään asti huomioni niskalenkkiotteeseen ja pakottaa katsomaan ruutua. Kappaleen melankolinen sävy ja venyttelevän kiireettömästi lauletut lyriikat luovat sarjan ylle heti salaperäisyyden ja määrätietoisuuden verhon, joka luo tuntua tarinan suuruudesta.

Myös videon väripaletti on kiehtova. Se esittelee hahmot enimmäkseen harmaasävyisinä punaisella taustalla, ja sallii hahmojen esiintyä väreissä vain osassa leikkauksista. Väripaletti on voimakkaan yksinkertainen, ja kirkas punainen rakentaa sarjalle kohtalokkuuden ja oman identiteetin tuntua. Franxxin OP ei näytä tai kuulosta miltään toiselta OP:lta, vaan ainoastaan itseltään.

Sarjan jälkimmäinen OP on myös hyvä, mutta siinä kömpelön näköiset tietokone-efektit ovat turhan näkyvästi esillä, kun ensimmäisessä OP:ssa ne jäävät lähinnä hitusen epäammattimaisen näköisiksi mutta eivät aivan liian häiritseviksi taustaefekteiksi. Lisäksi kakkos-OP ei ole enää kovin kiinnostunut Zero Twosta (ja syystä, koska hahmo on huomattavasti tylsempi, kun hänestä kuoriutuu jälkipuoliskolla jokaotakun unelmawaifu), vaan jakaa huomiota tasaisemmin hahmojen välillä. Se vaihtaa fokuksen Zero Twosta jonkin asian tavoittelemiseen ja antaa paljon huomiota ojennetuille käsille, mikä on toki aina mainio OP-visuaali ja ihan sopii sarjan jälkipuolen tunnelmiin, joissa lapset saavat miettiä, onko heille mitään paikkaa maailmassa.

***

Tässä kaikki tällä kertaa, ensi viikolla jatketaan!

 

Kuvat:
Free! © Ohji Kouji/Kyoto Animation/Iwatobi Fan Club
Wotakoi © Fujita, Ichijinsha/Wotakoi Production Committee
A Place Further than the Universe © YORIMOI PARTNERS
Banana Fish © Akimi Yoshida, Shogakukan/Project BANANA FISH
Darling in the Franxx © Darling in the Franxx Production Committee